Runo ja sen synty

Epävireinen
Jos oikein keskityn,
osaan olla valokuvassa niin,
että hymy näyttää hymyltä
eikä pahan päivän eleeltä

Istumme epävireistä päivää,
sulaudumme harhailevaan ihmisvilinään
Kun kosket olkapäätäni,
havahdun katsomasta pää kallellaan

Tahtoisin tietää
mitä ajattelen silloin,
kun huomaan hiusteni taas pitkiksi kasvaneen
Mitä mahdan todeta sinulle siinä hetkessä,
kun vesi solisee taas vapaana alapuolellamme
Heitän kiven kiiltävään virtaan
ja se muodostaa pyörteitä

Mitä sinä pakenet nyt,
kun olet kanssani täällä
Solina on musiikkia,
mustakin on väri
jos vain haluat niin

Katso, nuo pystyttävät sirkustelttaa
Miten satuimmekin tähän seuraamaan
Koko iltapäivä samassa korttelissa,
on kiire aina aikaa kultaamaan

- Valoisa 13.5.2012

Räpellystä opistoajoilta.

Tämä runo (tai laulunsanat) on syntynyt osaksi niistä ideapalasista, joista mainitsin viimeksi. En kerta kaikkiaan halunnut antaa periksi kyteneelle luovuuden tuskalle tänä iltana, vaan tuijotin sanoja ja pohdin rivien väleissä olevia ajatuksia. Lopulta huomasin rungon olevan ok, mutta joitakin sanoja oli muokattava. En oo koskaan varta vasten ottanut aikaa runoja kirjottaessani, mutta tämän kanssa meni yksi tunti.
Opetetaan, että lyriikoita tulisi tulkita täysin oman mielen mukaan. Tässä pääasiana on (tarkoitus olla) epävarma parisuhde. Vaikka kaveriakin voi koskettaa, ite ajattelen useimmiten, että totta kai kyseessä on rakkaus. Tajuan, että mun pitäis unohtaa tämä oletus, koska se rajoittaa mielikuvitusta. Oletus on sekin, että suhde kestää, ja siksi ajatellaan yhdessä vanhenemista, yhteistä aikaa silloin kun.