Hymyilin unissani

Heräilin useaan kertaan yön aikana, kertaalleen rasvasin tuoretta tatuointia. Näin todentuntuista unta, että olin Hannan kanssa kahvilassa, ja tilasin jonkun hyvän kuuloisen keiton. Sitten huomasin leivokset ja osoitin suurta kakkupalaa hokien: "Mä haluan tuon, mä haluan tuon!" Hanna heräili ja kysyi samantien, mitä niin hymyilen. Avasin silmäni ja harmittelin unen loppumista.

Annan itseni romahtaa

Makaan sohvalla hiukset sotkussa. En ole käynyt suihkussa, pukenut tai pessyt hampaita. Katselen ikkunasta vastapäisiä kerrostaloja ja taivasta, joka on aivan valkoinen. Tästä katsottuna parvekkeen ikkunasta näkyy vain männyn latva.
Kuulen kellon tikityksen. Sen hoksaa vain, kun on täysin tylsistynyt tai keskittynyt kuuntelemaan hiljaisuutta, niin että vesiputket, jääkaapin ininä ja portaikossa kävelevien naapurien askeleet kaikuvat myös.

Näin unta äidistä. Sen unen näkeminen ei järkyttänyt mua enää niin paljon, kuin puoli vuotta sitten näkemäni. Oli kauheaa katsella unia, joissa äiti hymyili ja jutteli. Miten ne voikin yhtäkkiä muuttua painajaisiksi.
Aamulla silmäni olivat turvonneet ja tuntui, kuin en olisi nukkunut silmäystäkään. Kun nukahdin uudelleen, näin äidin ja me keskusteltiin jostakin. Pehmeät peitto ja tyyny tuntuivat ihanilta ja lohduttavilta, sikiöasennossa.

Olen opetellut pidättelemään kyyneliä. Niin, sen olen oppinut näinä kuukausina. Jättämään tunteet sivuun. Mutta ne on päässeet valloilleen sitten kotona tai myöhään illalla.
En kuitenkaan usko, että kellekään tekee hyvää sysätä suruaan syrjään kokonaan. Silloin siitä ei voi päästä yli. Mikä olisikaan kamalampaa, kuin sisällä sykkivä surullisuus, pelko, että se ryöpsähtää ulos täysin vääränä hetkenä. Itkeminen pitää ihmisen rehellisenä itselleen.

Kissan leuka väpättää. Toinenkin kissa nukkuu nojaten sohvan kulmaan, ja kolmas näyttää tyytyväiseltä uninallen kanssa. Neljäs tuhisee eteisessä raapimapuussa.
Jos minä olisin kissa, menisin aivan kerälle ja kuvittelisin olevani piilossa.

Tuntuu, kuin olisin omassa elokuvassa, jossa aika pysähtyy, mutta sitten havahdun ja kello on yllättävän paljon. Paikalleen unohtumisen mukavuus ja järkytys. Mutta se on tämän päivän tarkoitus.
Samalla muistan, miksi käydään töissä ja pidetään koti siistinä, ulkoillaan ja tehdään ruoka tarkkaan valituista raaka-aineista: jotta pysyisimme järjissämme. Jotta kaikella olisi merkitystä.
Kyllä minä kohta.

Ajattelen lapsuudenkotia

Nyt kun lapsuuden kotitalo on myyty, on aika sopeutua ajatukseen, että se ei ole enää minun ja meidän. Vaikka enhän kutsunutkaan sitä enää kodiksi, (sillä mielestäni koti on se, missä konreettisesti omaisuus on) oli se silti eräänlainen turvapaikka.
Aloin kutsua sitä "taloksi", kun olin menossa käymään siellä viimeistä kertaa. Olihan se tunteellista, kun mieleen tulvi kaikenlaisia muistoja: kävin jokaisessa huoneessa, selasin valokuvia, kuljin pihan poikki. Näen vieläkin tosiperäisiä unia, joissa valmistaudun kouluun harjaten hiuksia tai etsien kirjoja, ja joka kerta myöhästyn bussista. Samaan bussiin silloin hypännyt veli varmasti muistaa noitakin kouluaamuja, siinä missä "sisukuskin" sekä sen, joka aina jouluna pisti konvehtirasian kiertämään.

Veelu-herra söpönä leikkimökillä :)

Kotipihalla pelkäsin lapsena sudenkorentoja, mutta nyt tällä vikalla kerralla olin iloinen nähdessäni useita. Voi kai sanoa, että niilläkin on tunnearvoa. Metsän reunassa kasvaa edelleen valkovuokkoja, joka olivat Pikku-Empun mielestä tosi somia, hopeapaju nousee korkeana ja harmahtavana, autotallin ovessa on maalinroiskeita vuosien takaa.
On ihmeellistä, että ulko-oveen laitetaan ihan toinen sukunimi, postilaatikko saattaa vaihtaa väriä, ja pihallekin tulee uusi ilme uusien näkemysten kautta. Kuitenkin sama aamubussi ajaa samaa reittiä aamulla ja iltapäivällä, naapurit pudottelevat joulukortteja toistensa laatikoihin, ja talossa alkaa kuulua uusien jalkojen kopina. Toivon, että nämä asukkaat nauttisivat siitä tilasta niin sisällä kuin ulkona, puhumattakaan syrjäkylän rauhasta.

En varmastikaan ole kauaa haikealla mielellä, multa vaan tunneihmisenä menee hetki käsittää tämä kokonaisuus. On kyse niin kultareunuksisista muistoista kuin konkreettisesta talosta, johon ei enää ota yhteyttä. Kiinnostaisi tietää, kuinka joku toinen ihminen on tahollaan suhtautunut siihen, että talo jossa on varttunut ja suurimman ajan elämästään elänyt, vaihtaa omistajaa. Mua lohduttaa ajatus, että olen asunut Helsingissä nyt pian kolme vuotta, ja sen aikaa mulla on ollut oma koti. Että niinhän se menee, eikä tällainenkaan juttu tunnu noin puolen vuoden päästä niin mullistavalta.

Viimeisin uneni

Ilmoitin tänä aamuna töihin, että mulla on ikäviä flunssan oireita, jatkuvat eilisestä pärskinnästä. Jatkoin nukkumista noin tunnin, jonka aikana näin monta pientä unta. Niistä parhaiten jäi mieleen tällainen:
Asuin aivan jossain muualla, kuin hektisessä Helsingin keskustassa. Ajattelin, että mun kissoilla on mukavasti tilaa temmeltää pihalla, ja että varmasti nauttivat vapaudesta. Seurasin niitä siinä, kunnes tulikin huoli. Huusin jollekin tutulleni, että kissat täytyy saada kiinni, ennen kuin ne karkaa. Sain Oscarin (mustavalkoinen, kiiltäväturkkinen) syliini, mutta siinä hetkessä se muuttuikin ihmislapseksi. Se oli pieni poika, mustat tuuheat kiharat. Se painoi otsansa polvea vasten ja tuntui ajattelevan, että miksei saa leikkiä enää. Musta tuntui pahalta asettaa tiukkoja rajoja, ja taisinkin jäädä siihen pojan viereen pohtimaan, että miksi teen niin.
Psykologinen uni?

Tällä hetkellä Oscar-kissa pomppii pitkin kämppää. On juuri syönyt, mutta sitä kiusaa pieni rasia, jossa on namupaloja. Kantaa sitä suussaan :D Annan kisuille loput namut ja lähden Terveystalolle.

Lainakuva: weheartit.com

Thought of the day part 10

The dream I never forget
I was living high scool times when I start to saw scary and distressing dreams about rooms.
At many nights in a row I saw myself in a big house sneaking in a room after room. I was holding a flashlight in my hand because all the houses were dark. Every time I opened the door just as much as I could see that there´s nothing afraid of. No people or other figures, just ordinary furnitures and stuff.
In some of these dreams I was in a place familiar from childhood. They were just the same but didn´t comfort me at all.

Suddenly I was standing on the outside door of a big house. It was so confusing, took time to think what is the explanation for this twist.
But what happened in the last episode of this chain of dreams? I was taking a look at the house next to the mailbox. I realised I left the house!

Never saw these dreams again. Guess I was looking for something in my life, didn´t know what for sure.
Of course I checked the word "house" but it meant something positive. No fear or losing control of something. So it´s a mystery to me, still. But still I don´t like too much space around me, for example living in a two-room flat felt uncomfortable just by myself.

Yllätyksiä ja itseopiskelua

"Ei haittaa, vaikka et puhetta tajuukaan

 Ei haittaa, vaikka sulla ei oo hajuukaan
kuinka paljon täytän ja missä kuussa." Kristiina Wheeler - Kiitos kun muistit



Tervehdys! Tällä hetkellä koekuuntelussa on Kristiina Wheelerin uusin levy Sirpaleista koottu. Aiemmin mainittua Herra Ylppöä oon kuunnellu niinki paljon, että näin siitä jo painajaisia; se ilmesty muutaman kerran unessa olevaan ikkunaan ja säikähin joka kerta :p


Unista puheenollen, sain mammalta soman paketin, joka sisälsi mm. "unisukat", joissa on kamomillauutetta. Uutteen sanotaan rauhoittavan yön aikana niin, että nukkuis levollisemmin. Kamomilla tuoksuu hyvältä. Paketissa oli myös suklaalta tuoksuvaa suihkugeeliä. Kelpaa suihkutella!

Mä oon asunu Oulaisissa kahteen otteeseen (nyt talvella jo nelisen kuukautta), ja vasta nyt sain hankittua tänne kirjastokortin. Se tuntui ihan tutkimusmatkalta, koska en oo vieraillu kirjastossa aikoihin, saati että oisin kunnolla selaillu kirjoja. Eksyin ekaksi sarjispuolelle. Lapsuudesta tutuimmat on Aku Ankka ja Karvista luettiin eka parhaan ystävän kans. Sittemmin suosikki on ollu Tenavat. Lainasin Nemiä ottaakseni selvää, mikä on sen suosion salaisuus. Toisena sarjiksena valitsin Kaksin - rakkautta ilmassa- kokoelman (2011). "Albumin katse on niin hyväksyvä, että sen lukijan hyvinvointia edistävää vaikutusta ei voi kieltää", kommentoi Sofi Oksanen takakannessa.

Pitkään oon kaavaillu myös psykologisiin kirjoihin tutustumista. Ekaksi otin työn alle oppaan Esitystaito keltanokille, joka selittää erilaisia esiintymistapoja. Koen, että en aina saa haluttua huomiota ja mun äänen yli on helppo puhua. Se on tosi raivostuttavaa.
Toinen oppaani on Jännittääkö?, joka kertoo mulle ainakin ekstrovertista ja introvertista luonteesta sekä arkisten asioiden jännittämisestä. Mä jännitän joka kerta junaan menoa ja uusiin paikkoihin löytämistä itekseni. Ja vaikka ruvetessani soittamaan virallista puhelua mietin vuorosanoja valmiiksi, niin että toinen ymmärtäis vähästä.

Viimeisin vaatelöytöni on Ojalta: raitapaita alehintaan 10e.