Sain stipendin ja olin niin onnellinen

Mä oon niin kiitollinen. Voisin jättää tän vaan tähän ja se kertois oleellisen.

Tänä aamuna, koulun kevätjuhlan jatkoilta selvittyäni, tuli se kunnon onnen ja haikeuden itku, jota pidättelin koko päivän. Pato aukesi vähän kun kuulin koulun salissa saavani stipendin ja sitten kun puhuin siitä, ja kolmannen kerran kyynelehdin baarissa selittäessäni, miten ihanalta tuntuu tulla hyväksytyksi kaikkine tunteineen ja ajatuksineen ja kuulua porukkaan.

Oon kuullut kouluissa jaettavista stipendeistä, mutta mulle tuli täytenä yllätyksenä, että mä voisin saada sellaisen. Stipendi on kiitos hyvän ilmapiirin ylläpitämisestä ja esimerkillisestä läsnäolosta. Mulle se merkitsee mielettömästi.
Joskus oli ajanjakso jolloin jokainen uupui ja mullakin vaan tuuli humisi päässä. Silti menin kouluun, sillä läsnäolo on tosi tärkeä asia. Kun edes yrittää tehdä sitä mitä pyydetään ja päästä eteenpäin, voi sanoa tehneensä osuutensa.

On kannustettava itseään ja muita. Kun itsellä on hyvä fiilis, haluaa, että muillakin on. Ympäröivä ilmapiiri vaikuttaa omaan tekemiseeni tosi vahvasti. Kun saadaan aikaan positiivista energiaa, siitä tulee yhteinen asia, yhdistävä tekijä. Me-henki.
Haluan kuulua porukkaan, jossa hihkutaan: hyvä me! Ja haluan, että mua kannustetaan päivinä, jolloin luotto itseeni on heikossa hapessa. Haluan, että me kaikki onnistutaan.

Kevätjuhlassa lausuin muutaman oman runon, joita työstin kirjoittajalinjalla. Kyllä, nyt puhutaan kuluneesta lukuvuodesta menneessä muodossa. Haikeaa. Oli ihanaa kuulla luokkalaisilta, että lausuminen meni hyvin. Jännitin kovasti, tärisin. Sain kahdet aplodit.

Kirjoittajalinjalla oli omat jatkot. Meille oli varattu pöytä ravintolasta, jossa oli tosi hyvää ja täyttävää pizzaa. Mozzarella oli todella pehmeää. Lounaan yhteydessä jaettiin todistukset. Oli sääli ettei ihan kaikki päässeet paikalle, mutta tunnelma oli mainio. Opettajille annettiin museolahjakortit.
Lautta vei meidät Suomenlinnaan, jossa istahdettiin ruohikolle rinkiin. Juteltiin paljon ja naurettiin vielä enemmän. Kerroin aamuisesta kömmähdyksestäni: avasin vahingossa naistenvessassa suihkuhanan, niin että koko koppi kastui ihan märäksi. Tässä porukassa kaikki keskustelu tuntui super luonnolliselta.
Voitin arvasta 10 euroa, ja ostin sillä eväitä paluulauttaa odotellessa.
Keskustan baarissa tilasin jäätelöä ja löysin meidän pöydästä lasinalusen, jolla sain ilmaisen juoman. Tarjosin sen luokkakaverille. Luokkakaveri ihmetteli hyvää onneani, ja mäkin vaan kohottelin käsiä ja olkapäitä.
Jos sanon, että ilta (tai siis aamu) päättyi toisten huolehtimiseen, se antaisi ehkä väärän kuvan, mutta sitähän se porukalla heiluminen on, huolen pitämistä. Luottamusta ja ihailua voi osoittaa monella tavalla, ja parhaiten se ilmenee toteamalla: tykkään teistä, pitäkää lippu korkealla.

Kun olin helposti lähestyttävä

Lukeminen yhdistää. Tai no... hei, pitäiskö mun aloittaa jollain muulla lauseella? Etten vaan kuulostaisi ihan kuivalta jo alkuun?

Lukeminen yhdisti minua ja erästa randomia tyyppiä viime viikolla. Odotin metroa Mellunmäessä ja luin seisaaltaan Aaro Hellaakosken runoja. Näin sivusilmällä, kuinka naishenkilö lähti kävelemään lähemmäksi minua, ja miten se vilkuili varovasti suuntaani. Se pysähtyi eteeni, parin askelen päähän, katsoi vielä oikealle ja vasemmalle ja aloitti dialogin:
- Moi. Mitä sä luet? Runojako?.
Mua hieman huvitti tyypin norkoilu, mutta pidättelin liiallista hymyilyä vaikuttaakseni helposti lähestyttävältä. Sellainen mä haluaisin olla. Anyway.
- Joo, Hellaakosken runoja.
- Se onkin aika iso kirja. Näyttää ihan divarin aarteelta tai joltain, sen verran kuluneet kannet.
- Joo, sieltä mä oon tän bongannu. Hieno löytö kyllä. Harvemmin tulee divareissa käytyä, itse asiassa.
Tässä kohtaa metro saapui laiturille. Keskustelu jatkui, sillä nainen avasi suunsa taas sisään pujahtaessaan. Seurasin sitä penkille ja istahdin vastapäätä.

Se halusi tietää, oonko matkalla kouluun, satunko opiskelemaan kirjallisuutta. Kerroin Laajasalon opistosta ja sen kirjoittajalinjasta, joka on auttanut mua tosi paljon.
Mulle tuli vähän tukala fiilis, koska tyyppi silmäili mua puolelta toiselle enkä oikein tiennyt, haluaako se puhua vielä kirjoista vai jostakin muusta.
- Sä taidat olla kissaihminen, kun sulla on noita kuvia, se sanoi tarkoittaen mun mulkosilmäisiä kissatatuointeja.
- Oon mä kissaihminen. Pitäähän sen näkyä.
- "Onni". Onko sulla sen niminen kissa?
- Niin joo toi... no mun toisessa kädessä lukee "ilo". Ne on ihan tommosia positiivisia sanoja, hyviä asioita elämässä.
Nainen katsahti ikkunasta ulos, näytti vähän ujolta ollakseen silti utelias. Samastuin ja siksi varmaan jaksoin käydä keskustelua. Toisaalta, miksi mua ei kiinnostais se, miksi ihan tuntematon tyyppi haluaa jututtaa just mua?

Onneksi nainen palasi takaisin kirjoihin.
- Mä luen parhaillaan tätä, se vetäisi laukustaan jonkun romaanin. Jatkoi:
- Mä en oo hirveesti runoja lukenu, vaikka ehkä pitäis. Enemmänki tätä proosaa.
Halusin esitellä tyypille proosarunoutta, ja nostin repustani Silene Lehdon teoksen Hän lähti valaiden matkaan. Kerroin, että itse tykkäsin siitä kovasti. Nainen kertoi haaveestaan opiskella kirjallisuutta tai kirjoittamista.
- Valitettavasti mulla on niin paljon töitä, et en ehtis opiskelemaan, se huokaisi. Muisti sitten Kriittisen korkeakorkeakoulun, ja minä osasin sanoa, että Kriittisessä opiskellaan vain viikonloppuisin. Tyyppi paljasti osallistuneensa johonkin kansainväliseen kirjoituskilpailuun usemman kerran, ja voittaneensa sen ekalla kerralla. Toivon, että se tulevaisuudessa hakisi johonkin kiehtovaan kouluun.
Saapuessani asemalleni sain vielä nopsan vinkin hakeutua Facebookissa Kirjoittajanloput-nimiseen ryhmään, jossa kirjailijoiksi haaveilevat sekä kirjoittamisesta yleensä ottaen kiinnostuneet voivat keskustella keskenään.

Tänään (jälleen aamumetrossa) tapahtunutta

Luin runoja, tällä kertaa Pentti Saaritsaa. Mun oli tarkoitus saada kirja luettua, jotta voisin palauttaa sen koulun jälkeen. Vastapäiselle penkille istahti nuorimies, joka saman tien huomasi puuhani:

- Hei anteeks. Hei, mikä kirja toi on?

Kun kuulin sanan kirja, tajusin sen puhuvan juuri mulle. Mä menin ihan ujoksi. Tyyppi vaan pelmahti siihen ison reppunsa kanssa ja se näytti äkkiseltään siltä, kuin olisi ollut tulossa vaellusretkeltä tai vastaavalta, missä tarvitaan niin isoa rinkkaa. Taisi sillä olla pesemätön naamakin.

- Tällanen, sain sanotuksi. Tyyppi kumartui lähemmäs nähdäkseen, luki nimen ääneen.

- Julkiset salasanat. Ai, jotain koodausta. Okei.

- Nää on runoja, yritin oikaista, mutta se tuskin kuuli varovaista ääntäni.

- Mä luen tätä, se sanoi ylpeällä äänellä. Kirjan kannessa luki isoilla punaisilla kirjaimilla RAID.

- Ahaa. Näyttää ihan jännäriltä.

- Juu, sellanen tää on, se vastasi ja pisti kirjan reppuunsa.

Tämä keskustelu ei jatkunut sen pidemmälle, onneksi. Tyyppi jutteli kaverinsa kanssa ja ne jäivät pian kyydistä. En ois osannut jutella dekkareista, koska se ei toistaiseksi kuulu omaan repertuaariin. Toisaalta, en ois jaksanut selittää sille tuntemattomalle, etten ole kiinnostunut koodauksesta vähimässäkään määrin.

Mä jäin pohtimaan ton jälkeen, että olisi aika siistiä keskustella vaikkapa Walt Whitmanin Valituista runoista. Pitäisköhän mun ottaa se huomenna kainaloon ja toivoa, että kohdalle osuu seuraava kirjaintoilija?

Esiintyjänä open micissa

Ennen kirjoittajalinjalla opiskelua en ollut juuri kuullut puhuttavan open micistä. Sanan täytyi olla jostakin tuttu, mutta etäisesti.
Mitä ajatuksia sana herätti? No tietenkin kuvittelin open micissä esiintymisen vaativan todellista rohkeutta. Mennä sillä tavalla ihmisten eteen lausumaan omia runojaan - itsevarmana ja ylpeänä omista hengentuotoksistaan.

Luokassa joku mainitsi kyseisen sanan. Suomensin sen mielessäni: avomikki, avonainen mikki.

Meille käytiin kertomassa millaisia tekstejä lavarunotapahtumassa kuullaan. Käsitin, että tekstien tulee olla pidempiä runoja kuin mitä itse kirjoitan. Tarinallisuutta pitää olla. "Muistakaa rytmi ja rauhallinen lausuminen." Kirjoitin asioita vihkooni, vaikka tuskin tulisin tarvitsemaan vinkkejä myöhemmin.

Olin väärässä.

Mua alkoi kiinnostaa esiintyminen. Ajattelin: "Jos mä haluan kirjoittaa, haluan tulla kuulluksi, tarvitsen yleisöä, siispä luolliseen jatkumoon kuuluu ottaa avoin mikki käteen."

Kävin yhden kerran Sörkan ruusu- nimisessä baarissa kuuntelemassa, kun muut esintyivät. Valitsin huonon paikan, sillä siitä ei nähnyt mikrofonia. Menin lähemmäs ihmisten joukkoon, kurkottelin. Alkoi hymyilyttää ja koin, että olisin ollut valmis menemään mikin luo, jos mulla ois ollut joku tekstinpätkä mukana. Puhelimessa olleita räpellyksiä en kehdannut esittää kenellekään.

Seuraavalla kerralla eli kuukauden päästä menin takaisin Sörkan ruusuun. Olin hyvään aikaan paikalla tilaamassa lasin viiniä ja valitsemassa paikan mikrofonin läheisyydestä. Salakuuntelin vierustoverien keskustelua, ja kirjoitin siitä inspiroituneena jotakin muistikirjaan.
Luin äänettä omaa runoa ja hengitin rauhallisesti.
Illan aikana ehdin kerätä rohkeuteni monta kertaa. Mun vuoro tuli vasta kolmanneksi viimeisenä. Mutta se meni ihan hyvin. Tunne oli samanlainen kuin tullessani kaapista läheisille - MÄ pystyn tähän!

Seuraavalla kerralla sain luokkakaverin mukaan Ruusuun. Kävikin niin, että kaveri esitti runonsa mutta mä jänistin. Pidin kuultuja runoja paljon omaani parempina. Lähdin pois ja olin palasina. Petin itseni.

Vierähti jälleen kuukausi. Mulla oli Sörkan ruusussa mukana ne edelliselle kerralle tarkoitetut rakkausrunot sekä vielä yksi niiden lisäksi. Ne olivat yhdessä pieni rakkausrunosarja nimeltään Sinulle.
Ja sen mä esitin. Mulla oli rakkaudenpunainen Mikki Hiiri- paita päällä ja luultavasti kasvotkin heijastivat samaa sävyä, koska niin äkkiä odottava fiilis vaihtui iloiseksi jännitykseksi. Mä luin rauhallisesti, muistin annetut ohjeet koululta. Olin jälleen tyytyväinen itseeni.
"Mä olen hitsi vie runoilija. Muakin pitää kuulla", ajattelin lähtiessäni paikalta. Hymyilin, vaikka Kurvissa tuuli lujaa ja kylmästi.

Millainen on Oodi?

Kävin tutustumassa Helsingin uuteen kirjastoon Oodiin viime viikolla. Ystäväni halusi näyttää paikan samalla, kun vaihdettiin kuulumisia ja naurettiin tuttuun tapaamme. Erityisherkän ihmisen näkökulmasta itsenäinen vierailu Oodissa olisi ollut vieraannuttava, koska kuvittelin sen hyvin massiiviseksi.

Olin kuullut Oodista sekä hämmentäviä kommentteja (kuitenkin vähemmän kuin kauppakeskus Redistä), että hyvää palautetta. Hämmentävyys johtui kirjojen sijoittelusta sekä siitä faktasta, että kirjastosta löytyy niin paljon muitakin aktiviteetteja. Hyvä palaute sen sijaan koski kiehtovaa ilmapiiriä uutuudenviehätyksineen sekä kaunista nimeä.

Astuessani sisään näin ensiksi paljon lastenrattaita, ja paikalla olikin hyvin paljon eri ikäisiä lapsia. Kirjoja tuli vastaan kyllä, lainaus- ja palautuspisteitä oli useita, mutta aika pian sain todeta omin silmin, miten keskelle kerrosta oli tuotu ompelukoneita, joista olin kuullut. Okei, tietokoneita, jaha, kahvila. "Tämähän on varsinainen monitoimitalo, miksi tätä kutsutaan kirjastoksi?" supisin ystävälleni.

Leveät portaat johtivat toiseen kerrokseen ja vielä kolmanteen. Mulla oli rauhaton olo, hypistelin satunnaisesti jotakin tutun näköistä kirjaa. En olisi osannut hälinän puolesta istua alas ja alkaa kirjoittaa tai lukea mitään itsekseni. En sillä ensimmäisellä kerralla. Se oli täysin pyhitetty tutustumiseen ja Instagram-kuvien ottamiseen. Näköalapaikalla vilisi innokkaita selfien ottajia, ja minä otin ystävän kanssa kaverikuvan, jossa me molemmat illistetään kameralle.

Olihan siellä hienon näköistä ja kai sekin on plussaa, että on tuollainen paikka, missä voi kokea olevansa muiden joukossa ja hengata kavereiden kanssa. Olinkohan turhan kriittinen?

Tänään poikkesin Oodiin luokan kanssa. Toivoin mielessäni, ettei siellä olisi niin rauhatonta, kuin mitä olin viimeksi ajatellut. Jospa siellä olisikin hauska kierrellä ja tutkia, kuten karkkikaupassa.
Seurasin luokkaa suoraan kolmanteen kerrokseen, missä opettaja muistutti aiemmin koululla antamastaan lukupäiväkirjatehtävästä.

Luokka hajaantui. Kiinnitin huomiota siihen, että halutessaan nähdä hyllyjen sisällön, on mentävä ihan lähelle katsomaan. Kuinka ollakaan, sielläkin oli sateenkaarihylly. Lainasin saman tien kaksi kirjaa: Samettiyö ja Homoseksuaalisuus tieteen näkökulmasta ja miesten kertomana. Samettiyö vaikutti kirjalta, jonka voisin kuitata lukupäiväkirjaan kohtaan "teos, jota en muuten lukisi", ja homoseksuaalisuutta käsittelevä teos puolestaan kiinnostaa mua nimensä perusteella.
Tungin kirjat reppuuni, istuin pehmeälle sohvalle, otin kaulahuivin pois ja aloin lukea Samettityttöä. Ajatukseni oli herpaantua parin toisilleen juttelevan tyypin pyrähtäessä viereeni, mutta muuten fiilikseni oli hyvä. Nähdäkseni kirjastossa ei ollut tungosta eikä liikaa puheensorinaa, ja lainauspisteillä sai ottaa oman aikansa.
Olisin mielellään lukenut useampiakin takakansitekstejä, mutta siitä olisi seurannut hullaantuminen. Mulla on ihan vasta jäänyt pari romaania kesken ajanpuutteen vuoksi, ja sekin harmittaa.
Edellisessä postauksessani listasin viime vuonna kokonaan lukemani teokset.

Kun pää ei tyhjene

Moi, päiväkirja.

Mua vaivaa unettomuus. Ainakin tän viikon ajan oon käännellyt kylkeä toisen tuhistessa vieressä sikeässä unessa. Miksi Nukkumatti on hylännyt mut?

Okei. Lähipäivinä musta on tuntunut, etten osaa mitään. En pääse eteenpäin asioissa, joissa haluaisin päästä, ja jotka tois mulle paljon iloa. Oon jumissa.

Sen lisäksi naapuri pölöttää alemmassa kerroksessa, ja tuun pohtineeksi yhä useampaa mietityttävää asiaa. Kuten...

Ekat kirjamessut

Tänään oli jännittävä päivä, koska mentiin kirjoittajaporukalla kirjamessuille Messukeskukseen. En oikein tiennyt mitä odottaa. Lähinnä odotin kaaosta ja että lopulta menis hermot, ja antaisin periksi. Mutta musta oli kivaa nähdä ns. aloitusnumero kimpassa, seota kahden euron kirjalaareista ja kiertää aluetta ristiin rastiin.

Ostin viisi kirjaa, postikortteja sekä -merkkejä. Ja vähän ruokaa silloin, kun alkoi ihan heikottaa.

Kunnes aloin ärtyä tavaroiden kantamisesta ja jalkapohjien kipeytymisestä ja pelätä, että kulutan liikaa rahaa.

Extempore muutos

Sillä raha on ajankohtainen asia. Me muutetaan ens kuussa ja se tarkoittaa, että on maksettava päällekkäin kahden asunnon vuokrasta.
Me saatiin helpotusta: päästään maalaamaan uuden kämpän seiniä viikkoa ennen, kuin varsinainen vuokrasopimus astuu voimaan. Käytännössä se tarkoittaa, että meidän tarvitsee maksaa uudesta asunnosta ens kuun ajalta vain kahden viikon vuokra.

Tässä muutossa jännää on se, että me ei varsinaisesti suunniteltu sitä, vaan vaimo katseli välillä vuokrakaksioita ja yhtenä iltana mäkin innostuin. Siitä laskien kahden vuorokauden päästä me oltiinkin jo pälyilemässä toisen asunnon säilytysratkaisuja ja tiivistä pihaa.

Ex-episodi

Kolmas asia mitä oon miettinyt paljon on välien katkaiseminen lopullisesti eksän kanssa.

Mä en puhunut siitä koskaan eksänä mutta joo, suhdehan meillä oli. Me vaan ei sovittu, että nyt ollaan pari.
Joka tapauksessa. Mä otin kyseiseen tyyppiin yhteyttä vajaa vuosi sitten ja se vastasi mulle tosi iloiseen sävyyn. Sanoin, että onpa mukava huomata että pystytään näin juttelemaan keskenämme.

Kesällä tyyppi sanoi, että meidän pitää pitää taukoa asioidemme selvittelyssä. En ihan ymmärtänyt, mutta ei kai siinä sitten. Kun palattiin keskusteluun, sanoin, että kyllä mä tunnen sen edelleen, että ihan sama ihminen se tuntuu olevan. Mä toivoin sen aattelevan musta samoin, siis muistavan, miksi alunperin tutustuttiin nelisen vuotta sitten.

Noh. Mua alkoi risoa, kun se ei aina vastannut mun viesteihin. Sen selityksen mukaan mulle piti olla omat säännöt, olenhan ex-tyttöystävä. Ööh. Se soitti mulle kännissä baarista, kuljetti luuriaan kaverilta toiselle ja nää kaverit kummasteli, miks se soittelee mulle. Kännipuheluja oli vain yksi, mutta petyin ihan valtavasti.
Munkaan kaverit ei suositelleet kaveeraamaan entisen kanssa.

Tuli perjantai-ilta, jolloin viestitin tälle tyypille, että "Olin just elämäni ensimmäisissä opiskelijabileissä". En saanut kommenttia hilpeään, ei-känniseen viestiini. Noin viikon kuluttua viestitin, "Mitä kuuluu?" Ei reaktiota siihenkään.
Muutaman päivän päästä tyyppi tekstasi mulle jonkun absurdin jutun, ja mun pää vaan...räjähti. Ketutti enemmän kuin koskaan ennen. Sen päivän aikana mä tein selväksi, etten mä jaksa sen outoja sääntöjä saati outoja "kavereita" mun elämässä.

Oon katunut. Mulle ei ollut helppoa lopettaa yhteydenpitoa kokonaan, koska oletin sen olevan yksi parhaista. Sen piti olla ns. "mun ihminen", eli sellainen tosi tuttu, jolle voi aina sanoa kaiken mitä ajattelee.
Miksi ratkaisun täytyy tuntua näin perseestä olevalta, vaikka mun mielestä oli sen aika? Kun mä itse kerrankin sanoin jollekin ääliölle suorat sanat. Mun kuuluis olla tyytyväinen.

Blogiviikko, lauantai: Miksi itkin Vesalan keikalla

Hei tää postaus päivässä- juttu on sujunut ihan hyvin. Tulen miettineeksi kokemuksiani ja fiiliksiäni kuluvassa hetkessä sekä hieman tuonnempaa, ei tunnu työläältä tai tylsältä.

Katselen parhaillaan musavideoita ja fiilistelen kiinnostavia artisteja, kuten Evelinaa, Vesalaa, Jannaa ja Auroraa. Pitkästä aikaa tekee mieli luukuttaa isommalla kuin yleensä.

Kesällä oli ihana nähdä ihailemani Paula Vesala livenä Kuopio RockCockissa. En voinut olla vertaamatta sen soolotuotantoa PMMP:iin, mutta sen "virheen" on varmasti monet tehneet.
Festarifiilistäni muutti vähän "Ruotsin Euroviisut"- biisi, jonka olin kuullut kertovan Paulan edesmenneestä isästä. Mie jotenkin säikähdin sitä kohtaa missä lauletaan jotenkin, että "Mun häät kai jostain näät". Kyykistyin Hannan viereen joka lepuutti jalkojaan nurtsilla istuen, ja mulla kohosi kyyneleet silmiin. Ihan aattelin et pitäiskö siitä nolostua, mutta suurten tunteiden takiahan biisejä tehdään. Pyyhin silmiäni ja join pullosta vettä, se kun on mun eräänlainen keino yrittää pidätellä kyyneliä.
Kun kotona pelattiin Scrabblea ja Vesalan levy soi taustalla, skippasin tuon viidennen raidan. Mie en pysty kuuntelemaan sitä, ainakaan kuivin silmin. Ajatella, miten jotkut biisit voi kolahtaa tuolla tavalla.

Kännykkäkuva YouTubesta

"Ei pystyny hengittää"- kappaleesta julkaistaan ymmärtääkseni sinkku, ainakin musavideo on pian tulossa. Se kuulostaa erikoiselta näin levyn ilmestymisen ja keikkojen jälkeen, mutta biisihän on hieno. Se on siisti, levyn parhaimmistoa "Rakkaus vai maailmanloppu"- biisin rinnalla.
Niin, ja Vesalan tuotanto on yhdellä lauseella sanoen selvästi Vesalaa eikä mitään muuta.

Liityin Instagramiin

Okei, no niin, ollaan sitten "ajan hermolla" ja tutustutaan Instagramiin. Kaikkihan siitä puhuu. Kaikki tarvitsevat sitä. Saan siis luvalla koukuttua johonkin mulle täysin uuteen juttuun. Twitteriä en sitten huoli vieläkään.

Tunnuksenani toimikoot oma nimeni, ei mua haittaa jos tunnistetaan heti. Mutta millä kuvilla aloitan... ja miten aloitan? Latasin puhelimeeni sovelluksen, jolla kuvan/videon/kommentin lisääminen käy super helposti. Ja pari kuvaa siellä nyt on lisättynä: lemppariasioita kuluneelta viikolta.
Ihan ensiksi etsin joitakin mun lempinäyttelijöitä ja seuraan heitä, esim. Julia Roberts. Pohdin, onko liikaa seurata samoja tyyppejä tuolla kuin Facebookissa. Täyttyykö news feed sitten pelkästään kuvilla, jolloin saan heti ähkyn?
No mutta tämähän on parempi vaihtoehto juorulehden selailulle. Psst! Ei parane käsittää väärin, katselen sellaista vain kampaajalla käydessä.

Vastaan alkaa tulla nätisti aseteltujen astioiden kuvia, aterioita. Jumitun vegeruokiin ja pelkään, että iskee nälkä. Pakko klikata sydäntä vaikkapa linssikeiton vierestä, voinpahan opetella sen jonain viitseliäänä päivänä.
Weheartit.com:ssa olen tykännyt myös useista ruokakuvista ja ajatellut sen olevan sekä hyödyksi että haitaksi. En vain voi välttyä ihailemasta ja tulemalla kateelliseksi. Onneksi olen menossa tänään maanantaina syömään kaverin kanssa.

Kuopio RockCock 2016

Kiitos, Kuopio RockCock! Olit hyvin järjestetty festari, jossa kuulin uutta musiikkia sekä pari lempibiisiä. Festarikansa käyttäytyi näkemykseni mukaan hyvin, ja itse nautin koko kokemuksesta suuresti. Nähdäänkö ensi vuonna?

Perjantai 29.7.

Päästyämme perille Kuopioon kirjauduimme heti hotelliin. Koska hotelli Jahtihovi oli avovaimolle tuttu, se oli turvallinen valinta. Hengähdimme siinä hetken ja sitten päädyimme syömään vastapäätä sijaitsevaan, italialaista ruokaa tarjoavaan ravintolaan.

Hanna halusi kuljettaa mut rokkialueelle torisataman kautta. Rauhallinen tunnelma ihastutti kyllä: hei hei, veneet, hei hei, kesän kimallus. Tähän maisemaan palattiin vielä herkuttelemaan ja viihtymään.

No mitäs minä, lomalainen.

Vesilentotaksi kiihdyttämässä.

Noniin! Johan oli aika festaroida, sitten monen vuoden Ankkarock- ja Qstock-kokemusten jälkeen.

Festarirannekkeita saadessamme kuulimme ensiksi Jari Sillanpäätä, ja Santa Cruz oli bändi, jota ehdimme katsomaan. Kyseinen kokoonpano kiinnosti mua livenä tehtyään vaikutuksen musavideoilla ja aiheutettuaan hehkutusta joka puolella. Keikka oli hyvä ja mikä kivointa, osasin vähän lyriikoita. Rock'n'roll!

Keikan jälkeen suuntasimme White Snaken haltuun ottaman Stadionlavan läheisyyteen. Istahdimme tilavalle nurmikkoalueelle Vip- ja anniskelualueen väliin ja kuuntelimme radiosta tuttuja biisejä toisella korvalla. Hanna otti kuvan selän takana laskevasta auringonlaskusta ja haki meille jäätelöä.

Kun Antti Tuiskun keikka läheni Stadionlavalla, pujahdimme lähes etummaisten joukkoon. Jos on nähnyt ilmakuvaa siitä yleisöstä, voi ymmärtää, että meillä oli todella vähän tilaa liikkua paikallamme. Oli kuitenkin ihan jännä nähdä Tuiskun provosoivaa menoa ja aistia käsin kosketeltava suosio. Bileet olivat heti pystyssä. Päätösbiisinä kuultiin rauhallisempi Hyökyaalto.

Kuten mulla on ollut tapana tehdä muissakin ulkoilmatapahtumissa, tulin ostaneeksi koruja. Mutta nämä eivät olekaan mitä tahansa rihkamaa eivätkä unohdu korurasian pohjalle, vaan ne on lävistäjän myymiä, tehty kirurginteräksestä, ja päässeet suoraan käyttöön: tavalliset "hevosenkengät" korviin sekä avainriipus (jonka rististä en ole varma, häiritseekö vai ei).

Olisin halunnut ostaa Vesala-topin, mutta jäljellä oli vain liian suuria kokoja. Onneksi Hanna sai Sanni-paidan, jonka kanssa jatkoi festaroimista.

Illan päätti Apulanta, jota jäimme kuuntelemaan kauemmas lavasta. Sain kokea Apis-fanien tavoin, miten tulenlieskat tuntuvat kasvoissa asti. Taisinpa Hannalle hihkua, että kuulin kaikki mun "tamppausbiisit", eli Vasten mun kasvojani, Pahempi toistaan, Koneeseen kadonnut. Sain sen, mitä hyvällä keikalla voi saada, eli hien pintaan.

Apulanta poistumassa lavalta.

Oli koittanut yö, kun kävelimme pois festarialueelta tungoksen keskellä, tumman taivaan alla. Sitten huomasin ihan sattumalta kaverini Markuksen kulkevan vastaan. "Täähän oli varmaan kaikista randomein törmääminen ikinä", se tuumaili. Vaihdoimme hetken kuulumisia, kunnes jatkoin Hannan kanssa hotellille. Matkan varrella fiilistelimme lomaa, jota saamme yhdessä viettää, sekä mahdollisuutta kulkea myöhäiseen aikaan kaupungilla. 

Lauantai 30.7.

Mihinköhän aikaan mahdoin varsinaisesti herätä? Aamu(päivän) suihku ei siihen auttanut, ei torille haahuilu tai aamiaiseksi syömäni kevätrulla-annos toripöydässä istuen.

Pyörähdimme aikamme kuluksi vaatekaupoilla ja siinä ohessa totesimme, kuinka erilainen kaupunki Kuopio on Helsinkiin verrattuna. Tuolla kukaan ei kiirehtinyt, annettiin toisille tilaa. Kuinka rauhallista. Välitän kotikaupungistani suuresti, mutta tykästyin leppoisaksi kehuttuun Kuopioonkin.

En tehnyt kummempia vaate- tai muita löytöjä, ostin yhden topin vain, joka sopii toisen alle.

Festarimeininkeihin palasimme klo 15 maissa, sillä tähtäsimme Sannin keikkaan. Olin juuri sanonut Hannalle, että "No nyt ei kannata bailata paljoa, ettei heti tule hiki", mutta niinpä heilutin lannetta silti. Mun pohkeet olivat tosi kipeät. 

Sanni vaikutti todella vilpittömältä artistilta. Monta biisiä vedettiin yhdessä yleisön kanssa, sehän sopi jokaiselle. Viimeinen biisi oli Että mitähän vittua, joka otettiin vastaan samalla tavalla kuin mikä tahansa muukin, eli ei hätkähdetty millään tavalla. Olin ollut huvittunut somekeskusteluista, joiden mukaan biisi olisi varsinainen riman alitus.

Nälän hiukoessa hakeuduimme ruokakojuille. En bongannut sopivaa ateriaa kasvissyöjille, joten tulin pyytäneeksi, voisiko muikunpaistaja tehdä mulle sellaisen muurinpohjapannulla tirisevistä perunoista ja kasviksista. Suurkiitos, sehän onnistui hienosti. Istahdimme syömään nurmikolle kohtaan, josta saatoimme seurata Klamydiaa. Soitto kantautui siihen yllättävänkin hyvin.

Viimeisin mua kiinnostanut esiintyjä oli Vesala. Oli ihana nähdä Paulaa ja kuulla sen omia biisejä, joissa on tarkoin mietittyä sanomaa. Ehdottomasti odottamisen arvoista. Lempparikseni valikoitui Rakkaus vai maailmanloppu. Vaikka Paulan versio Fintelligensin Sorista oli sekin kutkuttava livenä.

Loppupäivä sujuikin muissa merkeissä. Hengasimme aiemmin mainitulla ns. torisatamalla maistellen rapeita lettuja, keksimme hölmöjä inside-juttuja joille nauroimme iltaan asti, haimme eväät seuraavan päivän junailuun. 

Kun ottaa huomioon, että olin todella herännyt niin aikaisin edellisaamuna eli kerännyt univelkaa, sekä kävellyt tunteja samoilla kengillä, oli mun jalkapohjien valittelu ja hikinen pää ymmärrettäviä. Kahden päivän festarit olivat mulle monin tavoin niin kiva kuin uuvuttava kokemus.

Pride-viikon sunnuntai

Kävin katsastamassa Café Köketin Hannan kanssa. Tämä pride-viikolla sateenkaarilipuin koristeltu kahvila sijaitsee Senaatintorin laidalla.
Täytetyt croissantit sopivat kivasti pieneen nälkään.

Kohokohtana pääsin vihdoin maistamaan sateenkaarikakkua. Mulle herkuttelijalle kakun maku on ollut todellinen mysteeri, mutta nyt se selvisi: tämä maistui sitruunalta.

Täältä löysin yhden lahjan...

Kävimme Kaisaniemen Finnkinossa katsomassa Love is love- elokuvan, jonka on kehuttu olevan kesän kaunein. Tositapahtumiin perustuvassa leffassa nähdään Julianne Moore ja Ellen Page.

Päähenkilöt esitellään toisilleen aikailematta, ja niin syntyy suhde, jota seurataan nenäliinan kanssa. Todella hyvä leffa, joka valottaa HLBT-yhteisön yhdestä riemuvoitoista.

Helsinki Ink 2016

Nyt on todettu, millaista on käydä tatuointimessuilla Helsingin Kaapelitehtaalla. Siis niiden viimeisenä päivänä, n. klo 13-16.30.
Alkuun totesin olevan "yllättävän vähän porukkaa", mutta luulen suurimman osan käyneen jo ekana päivänä. Toisaalta oli helppo kiertää pisteeltä toiselle, kun ei oltu ihan toisissamme kiinni.
Aika extempore juttu tämäkin oli, koska sain tietää koko asiasta vasta perjantaina, jolloin tapahtuma alkoi. Mutta tatuoinneista ja niiden tarinoista kiinnostuneena, olihan tämä joskus nähtävä.
Mulla ei ollut alunperinkään tarkoitus ottaa uutta kuvaa messuilla enkä sitten ottanutkaan. Mieluummin suunnittelen pienenkin tatuoinnin hyvin artistin kanssa, jolloin olen varma sen väreistä, yksityiskohdista sekä sijainnista (hinnasta puhumattakaan).

Ilostuin kun avovaimo tuli tapahtumaan mukaan. Se sai fiilistellä tatuointikoneiden surinaa ja nähdä kiinnostavia tyylejä samalla, kun itse pohdin omaa tatuointikuumettani. Hannalla on ensi viikolla aika ekalle kuvalleen, ja kylläpä se odotus on ollut hyvän aikaa aistittavissa. Mun Samu Sirkkaa väritellään vielä myös ensi viikolla, eli peitetään alle jäänyttä kuvaa tehokkaasti.

Mulla ei ole kuvia kyseisiltä messuilta, sillä jätin kännykän tarkoituksella narikkaan. Halusin katsella ihan rauhassa. Oli kovasti old school- artisteja, joku teki selkeästi eniten mustaharmaata, ja sovussa seassa joidenkin pisteillä nähtiin super värikkäitä new school- töitä ja luonnoksia. Mulle vahvistui oma mieltymys näihin värillisiin tatuointeihin: niillä ilmaisen leikkimielistä puolta itsestäni ja sitä nautiskelijan luonnetta, joka muutenkin heti huomataan muhun tutustuessa. Kun on väriä ihossa, on sitä aina mukana. Sitä paitsi vaatteita päälle valitessa aina sanon, ettei saa olla kokomustaa, vaan pitää olla joku väripilkku.

Jotakin konkreettista tarttui kuitenkin käteen, eli kolme paitaa ja yksi kirja. Esittelen ne tässä, ovathan ne kaikki hyvin valittu.
Tämä kirja osui erityisesti silmään, koska se kertoo naisten tarinoita niiden tatuointiensa takaa. Jaksan varmasti lukea kerta toisensa jälkeen. Harmaassa t-paidassa on old school- tyylinen nainen, ja jotakin "naispaitaa" olen etsinytkin.

Belitz-Henriksson, Oja&Ranta; Naisen iholla; Tammi.

T-paita: Liquor Brand ("Kestäviä ja laadukkaita vaatteita", kehui myyjä.)

Jo aiemmin ostamani neule kevät/kesälle: Saints&Mortals

Pantteritoppi: Liquor Brand

Musta, pehmeä t-paita: InkAddict

Tuparit

Meillä oli H:n kanssa pienet tuparit juhannus-perjantaina. Kavereita oli kutsuttu muutama, niin että kerkesi jutella kaikkien kanssa tärkeimmät kuulumiset. En ole pitänyt juhlia sitten lapsuuden synttärien, joten vähän pohdin, millon olisi hyvä hetki asettaa tarjottavat pöytään ja esittelenkö tyypit toisilleen vai kertoneeko nimensä itse.
Ensimmäiseksi vieraaksi laskettakoon kihlattuni siskon, joka saapui pariksi yöksi Karjalasta. Hän toi meille kukkia jo aamusta :) Kolmisin valmistelimme asuntoa pippalokuntoon.

Täsmällisesti klo 14 saapui Saara, joka oli tavannut kihlattuni jo kerran Kaisaniemessä Radio Aallon Helsinki- päivän konsertissa, kun kimpassa istuttiin nurmikolla rentoine eväinemme. Nyt tuli juteltua aika paljon töihin liittyvistä asioista, kun alun perin siellä ollaan tavattu. Itse asiassa tasan vuosi sitten, sillä Saara oli mun kesätuuraaja. Hauskaa, miten sitäkin kautta on saanut kavereita. Kissat saivat osansa huomiosta illan mittaan, kun kyseltiin niiden nimiä ja että kuinka ne ovat sopeutuneet. "Tässä on jotain terapeuttista", kuulin eräänkin vieraan suusta tämän hoitaessa huomionhakuista kehrääjää.

Ensimmäinen huonekasvimme on rahapuu.

Tarjottavat eli pitsat ja muut naposteluherkut tuotiin pöytään sitten, kun kissat olivat rauhoittuneet nukkumaan kukin omaan mielipaikkaansa (lue: eivät hyppineet pöydälle irtokarvoineen). Tähtityttö toi tullessaan feta-kasvispiirakan, jota kehuin vuolaasti. Ruokaa oli varattu sopivasti, ja alkoholiakin nautittiin nätisti: tuparituliaisiksi saimme rose-viiniä, ja itse olin ostanut tarkkaan valitut Yellow tale- punaviinipullon ja Ballet-kuohuviinin. Rupattelu poikkesikin välillä Alkossa tehtäviin valintoihin pohtiessamme, mitä tarkoittikaan esimerkiksi kuvaus tanniininen, tai osaako makua kuvitella pelkän selityksen perusteella. Kiinnostuneille tiedoksi, että kuohuviinipullon korkki ei tavoittanut korkeuksia, vaan taidokas avaajamme poksautti sen hallitusti kouraansa.

Esittelimme asuntoa hymyssä suin. "Me ollaan tosi tyytyväisiä tähän!" kuulin itseni toistavan. Nyökytteleväkin palaute sai mielen korkealle. Viihdyin, muut viihtyivät. Paikalliset vieraat lähtivät myöhään illalla, ja viimeinen bussimatkalainen lähti liftaamaan yön saavuttua. Kiitin kaikkia muistamisesta, paikalla olosta.
Seuraavana päivänä sisko saatettiin junalle. Mukavaa, että hän pääsi juhannuksena katsomaan meidän meininkejä ja osallistumaan juhlintaan. Sitten pullot päätyivät keräykseen ja viimeinen pitsapala lihansyöjän suuhun. Valtasin sohvan H:n kanssa ja katsoimme Orange is the new black- sarjan uusia Netflix- jaksoja. Loppu viikonloppu oli hyvä lähinnä vain olla.

Eilen Arabian katufestivaaleilla

Osallistuin ensimmäistä kertaa Arabian katufestivaaleille. Pyysin seuraksi Joonaksen. Olimme paikalla hyvään aikaan, n. klo 12, jolloin porukkaa ei ollut vielä liikaa. Oli helppo kiertää aluetta ja nähdä, mitä kaikkea onkaan tarjolla. Letkeä fiilis valtasi minut heti, kun musiikki alkoi soida.

Flooran tarjoama linssikeitto oli makoisaa ja ihanasti omatekoisen makuista. Syödessäni siinä keinujen ja vipeltävien lasten vieressä ajattelin, miten kesä alkaa juuri. Aurinkolaseja, piknikvilttejä, vihreää vehreyttä, onpa hyvä olla.

Tarkoitukseni oli syödä hyvin, olihan samaan aikaan Ravintolapäivä. Onnistuinkin erinomaisesti, sillä lopulta olin ihan ähky. Parasta antia oli mutakakku, kiitti tytöt. Musta on hirveän hurmaava ajatus, että myydään itse tehtyä ruokaa ja siten vietetään yhdessä mukavaa päivää. Kunpa tulisi osallistuttua vastaaviin tapahtumiin useasti.

Maalausta, pihakirppistelyä, rap battleja, ja niin edelleen. Sopii seurata ja kuunnella. Aika kuluu rattoisasti, seurassa varsinkin. Olisikohan kihlattuni viihtynyt alueella? :)

Paloja Omakustantajapäivältä Korjaamolla

Hyvää, vapauttavaa vapaa-aikaa!

Mä kävin eilen palkkapäivän kunniaksi Splizzeriassa Saaran kanssa. Se kertoi tosi iloisen näköisenä lähtevänsä pian ulkomaanreissulle, ja mä sanoin oottavani vappua, jolloin olisi tarkoitus käydä grillaamassa puistossa pikku porukalla. Hassuteltiin Kampin Cyber Shopissa sovittaen erilaisia hattuja ja vappua varten ostin vihreän sprayhiusvärin.
Siellä Kampin ylimmässä kerroksessa on myös tatuointi/lävistysliike Kings tattoo; menin itsevarmana sisään että hitsi vie, nythän mä otan rustokorun, kun jo useamman kerran olin sitä ovea osoitellut. Niinpä olen parhaillaan parantelemassa helixiä. Oli kiva saada hoito-ohjeet paperilla, kun enhän mä taas muista lävistysten paranemisaikoja.

Jälkkärijäätelöiden (ja muiden makeiden herkkujen...) lomassa mainitsin osallistuvani tänään lauantaina Korjaamolla järjestettävään omakustantajapäivään, sekä kuvailin viime aikojen kirjoituksiani. Mä meinasin lähteä lentoon, niin innoissani olin mm. tapahtumaan ostamastani lipusta. Saara ehdotti, että käytäisiin katsomassa reitti valmiiksi. Mulla olisi saattanut kestää hetki kauemmin löytää se itsekseni aamulla, oonhan lauantaisin aika unelias.

Oli tosi mukavaa kävellä aivan rauhassa kesää enteilevässä säässä, niinpä kotiin lähdin vasta iltamyöhään. Rautatientorilla halatessa pyysin kaveria ottamaan yhteyttä, kun palailee reissusta. Saan sitten olla kateellinen kaikesta jännittävästä, mitä siellä saattaa kohdata. Istahdin paluubussissa peräpenkkiin, mutta sinnepä ei kannatakaan mennä: meluisimmat matkustajat kerääntyvät useimmiten sinne. Tällä kertaa lievästi humaltunut nuorimies katsoi mua punottavilla silmillään ja totesi, että "Vou, onko sulla joku pommi siellä repussa, kun kaivelet sitä?" Sitten se keksi tiedustella, olisiko mulla alkoholia myynnissä. Ei ole, valitan.

Tänä aamuna heräilin varhain, jotta en jännittäisi liikaa Korjaamolle menoa, ja täytyi muistaa hoitaa lävistystä suolaliuoksella. Oli hamefiilis, kuuntelin Olavi Uusivirran juuri julkaistun singlen Hän laulaa kuin kuolisi huomenna, olin ajoissa Töölössä. Vintti tuli täyteen kuuntelijoita. Istahdin pöytään, jossa sain juttukaverikseni runokirjan vasta julkaisseen naisen sekä graafikkona työskentelevän miehen. Saimme jokainen muistivihot joille olikin käyttöä, mutta postin kautta tulee innostavaa materiaalia myöhemmin, koska annoin yhteystietoni tapahtuman järjestäjälle PoD:lle (Books on Demand).

Kuulimme päivän aikana esimerkiksi e-kirjan julkaisemisen hyödyllisyydestä Elisa Kirjaa lanseeranneelta Essi Mantereelta. Jo tässä kohtaa sain paljon uutta tietoa. En ole ladannut ainoatakaan e-kirjaa, enkä ollut tähän mennessä hoksannut niiden perimmäistä ideaa. Lähinnä olen ihmetellyt, kuinka ihmiset jaksavat tuijottaa ruutuja kaunokirjallisuuden takia. Että eikö ole paljon miellyttävämpää hypistellä painettua kirjaa. Muistiinpanoja syntyi julkaisijan näkökulmasta.
Nasevasanainen Marika Siniaalto valotti somemaailman haltuun ottamista käyttäen omaa kirjaansa havainnollistamisesimerkkinä: "Ole läsnä siellä, missä kohderyhmä ja asiakkaat ovat".

Marika Siniaalto Grapevine Mediasta

Omat luovat kommenttinsa ja inspiraation lähteensä paljasti graafikko Tuomo Parikka. Hänen mielestään runokirjojen kansien suunnittelussa ei ole juuri rajoja.

Tuomo Parikka on palkittu muutamankin kerran kauneimmasta kansikuvituksesta.

Päivä saatettiin loppuunsa kolmen omakustantajan paneelilla. Viimeisessä kuvassa keskellä on esikoiskirjastaan kertova Eeva-Maria Lisko, jonka puheenvuoro innosti minua eniten. Hänen novelliteoksensa Kahvila kertoo tavallisten naisten elämästä, joka yllätyksellisen usein on itsessään suurta draamaa. Itsehän luen mieluiten novellikokoelmia, en saa keskityttyä paksuun kirjaan. Samastumispinnan hoksatessani päätin heti, että tahdon mennä tervehtimään Eeva-Mariaa. Kerroin hänelle, että rakastan lukea ja kirjoittaa runoja nimenomaan kahviloissa, ja että tulee helposti kuunneltua kanssaihmisten juttelua. Tämä novellisti tahtoo jättää paljon tilaa lukijan mielikuvitukselle, kun taas minusta on mukava keksiä detaljeja. Tässä on ensimmäinen kirjailijalta pyytämäni nimmari:

"Rohkeutta ensimmäisiin askeliin". Ihanat kannustuksen sanat.

27: Katajanokka-päivä

"The light on the horizon was brighter yesterday"
Linkin Park - Final masquerade

27.8.
Kierrän Katajanokalla Tähtitytön kanssa. Oon työskennellyt siellä, mutta varsinaista kuvaa en oo siitä luonut. Näyttää tosi rauhalliselta kaupunginosalta rantoineen. Välillä sataa hetken, katselen pilviä. Palatessamme Senaatintorille päin ratikalla kuulemme takaosasta ääntä, joka ilmaisee että Tallinnan-turistilla on kaatunut kaljaa lattialle. Ihmiset tuijottavat sinne, ja kuski käy katsomassa. Senaatintorilla hyppäämme ulos, sillä on pakko kuvata pitkä sateenkaari. Kun olemme taas 4T-ratikassa Töölön kohdalla, alkaa sataa todella kovaa ja taivas jyisee, "ukkosen pojat virittelevät kiviä", kutten mummo sanoi aikanaan. Rakeitakin taitaa kopsahdella sateenvarjoihin. Vesi jo tulvii tienvierustalla. Hyppäämme ulos Munkkiniemessä, taivas on musta. Pysäkillä nainen seisoo istuimella, jottei kastuisi. Tähtityttöä paleltaa jo, matkaamme takaisin keskustaan käydäksemme kaupassa, ja Roihikassa teemme ruokaa. Jee! En ollut syönyt päivän aikana kuin yhden hampparin. Huolenpitoa <3