Ongelmallinen kehonkuva

Sain tämän kertaisen postauksen aiheen PS. Olen vegaani- duon Pajulta. Pajun Instagram storiesissa oli kuva, jossa luki: "Reminder. There is no such thing as ideal beauty."

Mä heitin Pajulle viestin, jossa kerroin olevani L-kokoisia vaatteita käyttävä nainen, joka kuvittelee joidenkin ihmisten katselevan itseään arvioivasti ja miettivän, miksi sillä on vatsamakkaroita ja leveät jalat. "Olen niiden mielestä varmaan laiska ja ajattelematon."
PS. Olen vegaani- kanava on mulle hyvin tuttu ja seurauksessa, joten siksi kai oli helppoa avautua. En odota mitään vastausta tai kahdenkeskistä keskustelua aiheesta, halusin vain sanoa mitä ajattelen, koska unohdin yhtäkkiä kaiken muun ympäriltäni.

Pohdin, dissataanko isokokoisia ihmisiä ja varsinkin naisia siksi, että ne on isompia kuin arvostelijat itse, vai siksi, että on sitä vatsamakkaraa ja appelsiini-ihoa? Olisinko minä viehättävämpi, jos mä olisin saman kokoinen kuin nyt, mutta olisin kiinteämmässä kunnossa?

Tämä on pohdiskelua, ei kenenkään osoittelua sormella.

Koska tiedän, että s-kokoisiin vaatteisiin mahtuvat naiset ei myöskään pidä itseään automaattisesti viehättävinä.
Nyt seuraa tunnustus. Oon yllättynyt siitä, että hoikat naiset saattavat inhota kroppaansa tai jotakin kohtaa siinä. Luulen yllätyksen ja kieron ajatteluni johtuvan siitä, että nähdäkseni kukaan minua kevyempi nainen ei ole tehnyt kanavaa tarkoituksenaan puhua siitä.

Mä en tiedä, miksi olen valppaana puolustelemaan elämäntapojani ja kehoni rakennetta. En itse koe tarvetta mennä pyytämään raporttia keneltäkään.
Saatan ajatella leveitä jalkojani vaikkapa allergialääkärin vastaanotolla kun huomaan, miten kapeat allergialääkärin reidet on.

Olen alttiimpi vertailulle kuin luulin olevani.

Olin nuori ja nolo

Lähetin äsken viestin runoilija Aura Nurmelle. Se menee näin: "Pakko sanoa, että sun ja Susinukke Kosolan ansiosta mä en enää häpeile mun lapsuutta ja nuoruutta ´nolona nobodyna´. Viesti viittasi Auran Insta storyyn, mutta pitää paikkaansa.

Musta tuntui aina nuorempana, että "kukaan ei halua olla mun kaveri, koska en tunne erikoisia bändejä ja mulla on ihan normivaatteet." Toisaalta kukaan ei havitellut mun seuraa siistien sisarusten takia tai siksi, että äiti toi kaupasta oman karkkipussin vieraana olijalle.

Ihan helkutin karmivaa ajatella näin jälkeen päin, miten paljon on pitänyt nähdä vaivaa saadakseen seuraa välitunnille. Tai jos joku katseli muiden leikkejä sivusta, oli noloa mennä kysymään, haluaisiko sekin tulla mukaan. Huh huh.

Sekin oli noloa, jos oli yksin jonkun mielipiteen kanssa. Jos piti jotakin juttua tärkeänä ja ajatteli, että se voisi olla jollekin muullekin tärkeää, mutta kukaan ei reagoinut. Sen jälkeen itsetunto laski jälleen.

Mä palaan muistoissani aina uudestaan ja uudestaan samankaltaisiin ajatuksiin, jotka koskee epäsuosiota ja itsensä ihmettelyä. Mut hei maailma, mä oon ihan fine. Musta tuli fiksu ihminen, joka välittää muista. Ajatelkaapa sitä. Mua dissattiin välillä ihan helvetisti, harvoin kyseltiin itsetunnon perään. Mun piti itse keräillä itseni kasaan ja mennä kouluun taas seuraavana päivänä, niin kuin en jännittäisi ennakkoon mahdollista alaspäin katsomista.

Valitettavasti muistan nuoruuden kouluajoista lähinnä negatiivisia juttuja. Ihan varmasti mulle puhuttiin kivastikin enkä mä täysin kavereitta jäänyt, mutta niinhän sitä sanotaan, että huonot asiat jää päällimmäisiksi mieleen.

Ois ihanaa muistaa jokin yksittäinen ihaileva lause.

Miksi jännitän?

Esimerkki 1

Otin eilen vastaan vieraita. Tiesin appiukon olevan hyvä tyyppi ja että sitä mun ei tarvitse jännittää, mutta onnekseni ja ilokseni en jännittänyt apen naisystävääkään.
Pohdin: miksi en jännittänyt?
Johtuiko se siitä, että mulla oli ollut kiva päivä luokan kanssa museossa ja ravintolassa? Vai siitä, että olin nähnyt naisystävän kuvan ennen tapaamista? Vai olinko alitajuntaisesti järkeillyt naisen olevan hyvä tyyppi, kun appikin on?
Olin kotona ihan normaalisti. Juttelin ystävällisesti, kysyin kuulumisia ja mussutin sipsejä yhtä antoisasti kuin muutenkin.

Esimerkki 2

Tänä aamuna kävin juttelemassa opon kanssa. Tiesin mistä haluan puhua, mutta sitä en osannut aavistaa, millä tavalla se tulisi ulos mun suusta. Oli mennä jaaritteluksi. Sitten sanoin: "No mutta", ja alettiin yhdessä pohtia mun asiaa ja selvittää, mitä sille pitäisi tehdä.
En ollut harjoitellut mielessäni, miten selittäisin asiani. Joskus harjoittelu auttaa, joskus lisää hermostuneisuutta entisestään. Mistä senkin voi tietää, kummin kannattaa menetellä?

Opon huoneessa kävin yhden puhelinkeskustelunkin, ja sen aikana mietin välillä pitkään ja vähän takeltelin, kun muistelin jotakin.
Muistutin itseäni siitä, että langan toisessa päässä on toinen ihminen, yhtä lailla inhimillinen tyyppi. Opo sanoi, että tämän tyypin työtä on auttaa muita, siksi se siellä vastaa.

Mä sanoin, että jos hakisin vielä kesätöitä, se ei ois sama firma, missä olin ennen koulua. Sen jälkeen mua alkoi itkettää. Muistin ikävän pomoni. Totesin ääneen, että pomon takia mulla on varmaan traumoja ihmisten kohtaamisessa: mä jännitän, että vastassa saattaa olla yhtä vaativaan äänensävyyn puhuva henkilö.
Opo ojensi paperia johon kuivasin silmäni ja sanoi, että sitä ei haittaa, jos joku itkee sen huoneessa. "Eikös ole parempi antaa itkun tulla? Sen jälkeen on parempi olo." Hymyilin. "Sitä paitsi, ei ole sen tunteidensa näyttäjän ongelma, miten toiset siihen suhtautuu. Jos joku suhtautuu kummaksuvasti ja sille tulee epämiellyttävä olo, niin sen pitää kysyä itseltään, miksi on niin."
Oi voi. Tämän jälkeen mun itku meinasi jatkua siksi, että opo oli niin kiva mulle.

Erityisherkkyyden piirre

Mä oon erityisherkkä ja mun kohdalla se tarkoittaa mm. sitä, että jänitän asioita etukäteen.
Mitä jos menee huonosti, mitä jos mua pidetään typeränä ja mua hävettää?

On vaikeaa kun jotakin asiaa ei saa tehtyä siksi, että jännittää itsensä ja tavallaan muidenkin puolesta.

Soimaan itseäni: "OLen hölmö kun mietin liikaa" Olen hölmö kun en mieti tarpeeksi."

Kyse ei ole siitä, ettenkö rakastaisi itseäni tai arvostaisi muita.

Hyvinä päivinä jännitän vähemmän, ja mun ääni on normaali.
Huonoina päivinä tunnen, miten kainalo hikoaa pelkästä ajattelemisesta.

Täytyisi olla armollinen itselleen. Tarkottaisiko se, että hyväksyisin ns. huonotkin päiväni?

Tiedän, että täytyy olla pyytämättä anteeksi silloin, kun silmä alkaa kostua.
Tiedän, että monilla on suojakuori, mutta ne haluaisivat osata näyttää tunteensa.

Tiedän, että jokainen jännittää.
Kunpa olisin varma siitäkin, että mun jännityksen hetkellä mustakin ajateltaisiin, että "siinäpä on inhimillinen piirre."

Esiintyjänä open micissa

Ennen kirjoittajalinjalla opiskelua en ollut juuri kuullut puhuttavan open micistä. Sanan täytyi olla jostakin tuttu, mutta etäisesti.
Mitä ajatuksia sana herätti? No tietenkin kuvittelin open micissä esiintymisen vaativan todellista rohkeutta. Mennä sillä tavalla ihmisten eteen lausumaan omia runojaan - itsevarmana ja ylpeänä omista hengentuotoksistaan.

Luokassa joku mainitsi kyseisen sanan. Suomensin sen mielessäni: avomikki, avonainen mikki.

Meille käytiin kertomassa millaisia tekstejä lavarunotapahtumassa kuullaan. Käsitin, että tekstien tulee olla pidempiä runoja kuin mitä itse kirjoitan. Tarinallisuutta pitää olla. "Muistakaa rytmi ja rauhallinen lausuminen." Kirjoitin asioita vihkooni, vaikka tuskin tulisin tarvitsemaan vinkkejä myöhemmin.

Olin väärässä.

Mua alkoi kiinnostaa esiintyminen. Ajattelin: "Jos mä haluan kirjoittaa, haluan tulla kuulluksi, tarvitsen yleisöä, siispä luolliseen jatkumoon kuuluu ottaa avoin mikki käteen."

Kävin yhden kerran Sörkan ruusu- nimisessä baarissa kuuntelemassa, kun muut esintyivät. Valitsin huonon paikan, sillä siitä ei nähnyt mikrofonia. Menin lähemmäs ihmisten joukkoon, kurkottelin. Alkoi hymyilyttää ja koin, että olisin ollut valmis menemään mikin luo, jos mulla ois ollut joku tekstinpätkä mukana. Puhelimessa olleita räpellyksiä en kehdannut esittää kenellekään.

Seuraavalla kerralla eli kuukauden päästä menin takaisin Sörkan ruusuun. Olin hyvään aikaan paikalla tilaamassa lasin viiniä ja valitsemassa paikan mikrofonin läheisyydestä. Salakuuntelin vierustoverien keskustelua, ja kirjoitin siitä inspiroituneena jotakin muistikirjaan.
Luin äänettä omaa runoa ja hengitin rauhallisesti.
Illan aikana ehdin kerätä rohkeuteni monta kertaa. Mun vuoro tuli vasta kolmanneksi viimeisenä. Mutta se meni ihan hyvin. Tunne oli samanlainen kuin tullessani kaapista läheisille - MÄ pystyn tähän!

Seuraavalla kerralla sain luokkakaverin mukaan Ruusuun. Kävikin niin, että kaveri esitti runonsa mutta mä jänistin. Pidin kuultuja runoja paljon omaani parempina. Lähdin pois ja olin palasina. Petin itseni.

Vierähti jälleen kuukausi. Mulla oli Sörkan ruusussa mukana ne edelliselle kerralle tarkoitetut rakkausrunot sekä vielä yksi niiden lisäksi. Ne olivat yhdessä pieni rakkausrunosarja nimeltään Sinulle.
Ja sen mä esitin. Mulla oli rakkaudenpunainen Mikki Hiiri- paita päällä ja luultavasti kasvotkin heijastivat samaa sävyä, koska niin äkkiä odottava fiilis vaihtui iloiseksi jännitykseksi. Mä luin rauhallisesti, muistin annetut ohjeet koululta. Olin jälleen tyytyväinen itseeni.
"Mä olen hitsi vie runoilija. Muakin pitää kuulla", ajattelin lähtiessäni paikalta. Hymyilin, vaikka Kurvissa tuuli lujaa ja kylmästi.

Kirjoittajalinja: esseeaihio

Mulla oli yläasteella kaveri nimeltään Lilli (nimi muutettu). Se oli Jehovan todistaja, siitä se aina puhui. Asia oli Lillille syy tai veruke monessa tilanteessa, kun sen piti jättäytyä pois jostakin koulun järkkäämästä tapahtumasta tai uskonnon tunneilta. Mä olin vähän kateellinen Lillille, koska en olisi itse halunnut osallistua ussaan. Vielä jälkeenkin päin ajateltuna olisin mieluummin opiskellut elämänkatsomusta, sillä olisin saanut siitä paljon enemmän irti.

Olin Lillille kateellinen myös siitä, että se oli koulun nätein tyttö. Mä en tiennyt vielä tuohon aikaan, että tulisin vielä joskus ihastumaan tyttöön, mutta Lillillä oli ihana, pitkä tukka ja se vaan oli luonnonkaunis. Ei sen uskonto ja äiti oiskaan varmaan sallinut kovin vahvaa meikkaamista, eihän se ois tiettyyn ikään asti saanut ajatellakaan poikia.

Me juteltiin Lillin kanssa pojista aika usein. Musta oli tärkeää raportoida Lillille, kenestä tykkäsin milloinkin. Se kuunteli aina ja oli kiinnostunut, varsinkin silloin, kun luettiin Girls-lehteä ja horoskooppeja, ja Lilli analysoi, mitä mulle vois tapahtua kenenkin pojan kanssa.
Kerran olin ihastunut meidän luokan Juusoon (nimi muutettu), joka asui lähellä Lilliä. Lilli sai idean, että mennään katsomaan Juuson ja sen perheen taloa, niin sittenpähän tiedän tarkemmin, missä se asuu. Ei me mitenkään salaa sitä tehty, kävelty tienviertä kumarassa toisillemme sipisten, vaan Lilli osoitti sormella: tuossa se on, sininen rivitalo. Mä kuvittelin tietysti ensin, osaisinko itse asua rivitalossa. Se oli kaukainen ajatus, sillä meidän talo oli isän rakentama L-kirjaimen muotoinen omakotitalo. Keltaista tiiltä. Seuraavana päivänä koulussa oli tunne kuin olisin ratkonut jonkin mysteerin, ja hihittelin sisäisesti katsellessani Juusoa pulpetissaan.
Juusolla oli rennot lökäpöksyt, huppari ja kauluksen alta pilkottavat puiset helmet. Mäkin halusin olla rento. Analysoin itseäni sillä sanalla, kun kirjoitin teksti-tv:n kirjekaveripalstalle.
Halusin olla myös hoppari, mutta en tiennyt, voiko tyttö olla sellainen. Googletin asiasta. Koska en saanut vastausta, kysyin asiaa Demi-lehden palstalla.

Siihen aikaan koulun pojat kuunteli Eminemiä. Mäkin kuuntelin, vaikken oikeasti tykännyt Eminemin äänestä. Se oli jotenkin pistävä. Nykyään räppärin biisit Stan ja Cleaning out my closet kuulostaa mun korvaan vain etäisesti tutuilta.

Lilli oli myös hoikka. Mäkään en ollut varsinaisesti isokokoinen teini, mutta mulla oli pyöreät posket ja pulleammat reidet kuin Lillillä. Aattelin, että varmaan kaikki koulun pojat on lääpällään siihen. Mun velikin oli, mutta ei siitä sen enempää.

Mä pyöräilin usein kotoa kauppaan sen vajaan seitsemän kilometriä ostamaan Lauantaipussin, mutta Lilli oli usein karkkilakossa. Muistan erään kerran kun kävelin Lillin kanssa Haapaveden keskustassa ja söin lakuja. Lilli pyysi saada muutaman. "Joo, mä oon kyl lakossa, mut sillain, et saan ottaa muilta jos ne tarjoo." Ei vitsit, mä ajattelin, tuollainen lakkoilu voisi onnistua multakin. Hakeudun vaan jonkun herkuttelin seuraan, ja säästän omaa rahaa.
Mun toisella kaverilla oli huoneessaan herkkukätkö. Se tarkoitti koulupöydän laatikkoa, joka oli täynnä erilaisia namuja. Kaverin mukaan laatikko ei päässyt ikinä tyhjentymään, koska se sai jatkuvasti uusia namuja tuliaiseksi vierailta, joita niillä kävi. Mulla ei ollut herkkukätköä, koska sellaista ei ehtinyt kertyä.

Lilli saattoi sanoa, että mun pitää lähteä niiltä, kun niillä alkaa joku kokous. "Jehovan todistajat kokoontuu aina niiden omaan paikkaan, mä en voi ottaa sua sinne mukaan". Ymmärsin, vaikka en ollut perillä ystäväni uskonnosta. Otin pyörän alleni ja pyöräilin sateessa kotiin. Musta saattoi tuntua, että juttu jäi pahasti kesken, mutta Lilli oli tosi tarkka näistä aikatauluista.
Mä en silloin verrannut meidän perheen uskontoa niiden perheen uskontoon, koska mä en varsinaisesti saanut kristillistä kasvatusta. Mä olin pitänyt ala-asteella askarreltua rukousjuttua seinällä ja mä tiesin, millä hyllyllä kotona pidetään isoa Raamattua, ja että sen Raamatun välissä äiti säilytti tärkeitä kuitteja. Mutta ei mun vanhemmat, veljet, tai muut sukulaiset koskaan puhuneet uskonasioista.

Lilliä ei koskaan kiusattu sen "oman jutun", eriävän uskontonsa ja siitä puhumisen vuoksi. Mua kiusattiin, koska en ollut hyvä urheilussa. Ajattelin, että jos mä olisin ollut nätimpi ja joku olisi tehnyt siitä asiaa, kiusaaminen olisi loppunut. Mutta mun rooli oli olla "se hiljainen ja ujo". Mä kyselin aina tyypeiltä erikseen, että "Voitsä olla mun kaa seuraavan välkän?" Lilli ei kysellyt, koska sillä oli aina joku.

Millainen on Oodi?

Kävin tutustumassa Helsingin uuteen kirjastoon Oodiin viime viikolla. Ystäväni halusi näyttää paikan samalla, kun vaihdettiin kuulumisia ja naurettiin tuttuun tapaamme. Erityisherkän ihmisen näkökulmasta itsenäinen vierailu Oodissa olisi ollut vieraannuttava, koska kuvittelin sen hyvin massiiviseksi.

Olin kuullut Oodista sekä hämmentäviä kommentteja (kuitenkin vähemmän kuin kauppakeskus Redistä), että hyvää palautetta. Hämmentävyys johtui kirjojen sijoittelusta sekä siitä faktasta, että kirjastosta löytyy niin paljon muitakin aktiviteetteja. Hyvä palaute sen sijaan koski kiehtovaa ilmapiiriä uutuudenviehätyksineen sekä kaunista nimeä.

Astuessani sisään näin ensiksi paljon lastenrattaita, ja paikalla olikin hyvin paljon eri ikäisiä lapsia. Kirjoja tuli vastaan kyllä, lainaus- ja palautuspisteitä oli useita, mutta aika pian sain todeta omin silmin, miten keskelle kerrosta oli tuotu ompelukoneita, joista olin kuullut. Okei, tietokoneita, jaha, kahvila. "Tämähän on varsinainen monitoimitalo, miksi tätä kutsutaan kirjastoksi?" supisin ystävälleni.

Leveät portaat johtivat toiseen kerrokseen ja vielä kolmanteen. Mulla oli rauhaton olo, hypistelin satunnaisesti jotakin tutun näköistä kirjaa. En olisi osannut hälinän puolesta istua alas ja alkaa kirjoittaa tai lukea mitään itsekseni. En sillä ensimmäisellä kerralla. Se oli täysin pyhitetty tutustumiseen ja Instagram-kuvien ottamiseen. Näköalapaikalla vilisi innokkaita selfien ottajia, ja minä otin ystävän kanssa kaverikuvan, jossa me molemmat illistetään kameralle.

Olihan siellä hienon näköistä ja kai sekin on plussaa, että on tuollainen paikka, missä voi kokea olevansa muiden joukossa ja hengata kavereiden kanssa. Olinkohan turhan kriittinen?

Tänään poikkesin Oodiin luokan kanssa. Toivoin mielessäni, ettei siellä olisi niin rauhatonta, kuin mitä olin viimeksi ajatellut. Jospa siellä olisikin hauska kierrellä ja tutkia, kuten karkkikaupassa.
Seurasin luokkaa suoraan kolmanteen kerrokseen, missä opettaja muistutti aiemmin koululla antamastaan lukupäiväkirjatehtävästä.

Luokka hajaantui. Kiinnitin huomiota siihen, että halutessaan nähdä hyllyjen sisällön, on mentävä ihan lähelle katsomaan. Kuinka ollakaan, sielläkin oli sateenkaarihylly. Lainasin saman tien kaksi kirjaa: Samettiyö ja Homoseksuaalisuus tieteen näkökulmasta ja miesten kertomana. Samettiyö vaikutti kirjalta, jonka voisin kuitata lukupäiväkirjaan kohtaan "teos, jota en muuten lukisi", ja homoseksuaalisuutta käsittelevä teos puolestaan kiinnostaa mua nimensä perusteella.
Tungin kirjat reppuuni, istuin pehmeälle sohvalle, otin kaulahuivin pois ja aloin lukea Samettityttöä. Ajatukseni oli herpaantua parin toisilleen juttelevan tyypin pyrähtäessä viereeni, mutta muuten fiilikseni oli hyvä. Nähdäkseni kirjastossa ei ollut tungosta eikä liikaa puheensorinaa, ja lainauspisteillä sai ottaa oman aikansa.
Olisin mielellään lukenut useampiakin takakansitekstejä, mutta siitä olisi seurannut hullaantuminen. Mulla on ihan vasta jäänyt pari romaania kesken ajanpuutteen vuoksi, ja sekin harmittaa.
Edellisessä postauksessani listasin viime vuonna kokonaan lukemani teokset.

Miksi tarvitsen sosiaalista mediaa?

Moni on luvannut vuodenvaihteen kunniaksi vähentää kännykän näpräämistä ja somessa pyörimistä. Tässä syitä, miksi minä tarvitsen Facebookia.

Mun opiskelukaverit lähetteli luokan yhteiseen WhatsApp-ryhmään FB-linkkejä, joita en joko saanut ollenkaan auki, tai näin vain joitakin tietoja. Tarkoitus oli saada vinkkejä meitä ehkä yhteisesti kiinnostavista tapahtumista Helsingissä, kuten open mic- illoista. Tuntui kurjalta jäädä ulkopuolelle jutuista, joista muut ehkä juttelivat keskenään.
Nyt haen tapahtumia itsekin, seuraan ja saatan suunnitella ottavani osaa. Koska oon pyytänyt koulukavereita FB-kavereiksi, näen, mistä ne on kiinnostuneita.

Toinen syy miksi tarvitsen Facebookia on se, että siellä on mulle tuttu HSP-ryhmä. Mulle on ollut helppoa jutella siellä muiden erityisherkkien ihmisten kanssa, jakaa kokemuksia ja olla vertaistukena. Mulla ei ole siellä kavereita tai kenenkään kasvoista ei ole tullut niin tuttuja, että viestittelisin privaatimmin, mutta niinkin voisi käydä. Ajattelen, että joistakin vaikeista sattumuksista voisi olla helpompaa puhua tuntemattoman kanssa, koska silloin toisella osapuolella ei olisi ennakkokäsitystä minusta tai kyseessä olevasta tilanteesta, mahdollisista muista osapuolista.

Olen pyrkinyt sisään suljettuun HSP ystävähuhuilu- ryhmään, mutta viestiini ei olla vielä reagoitu.

PS. Blogini ulkoasu uudistui viime yönä. Se on nyt nimeltään Cyanide Sun (eli versio 3.0).
Aiemmat nimet: Sunny side of the street ja Emilian uusi maailma.

Sumppia

Muutamia päiviä sitten Ärrän myyjä kysyi multa, pyysinkö siltä juuri LM sinistä.
- Mitä? kysyin. - En, sanoin vaan, et neljän setti. Näitä suklaapatukoita.
- Aa sori sori! Mä oon myyny niin monta LM:n askia tänään, et jotenkin oletin, että säkin sanot sen.

Ärrän myyjät on persoonallisia tyyppejä.

Muistan, miten opiskeluaikoina Haapavedellä käppäiltiin koulun niin sanotun av-studion lähellä olevalle Ärrälle. Tasan kaikki muut mun luokalta asettui jonoon siihen oven viereen, ja valuttivat vuorollaan isosta termarista vastakeitettyä Kulta Katriinaa kuppiin (euro per kuppi). Mä pälyilin siinä pohtien, mitä itse joisin. Oli jostakin syystä ollut tarpeellista mennä letkan mukana kioskille, mutta enhän mä tykännyt kahvista ollenkaan.
Myyjä huikkasi mulle, että "Ootko sä se ernu, joka ottaa jotain muuta kuin kahvia?" Se ehdotti mulle limsaa ja osoitteli kylmäkaappia. No mä otin kaapista yhden raikastavan limun. En voinut lähteä tyhjin käsin, koska se vaan olis ollut tosi hölmöä.
Samana koulupäivänä menin muiden mukaan ruokalaan siihen aikaan, kun tarjottiin iltapäiväsumppia. Muut joi sitä mustana, maidolla, kukin tapansa mukaan, ja mä päätin opetella juomaan teetä. Oli vain juotava jotakin, kun halusi olla porukan mukana istumassa. En halunnut missata mitään jänniä keskusteluja, joihin muut saattais palata joskus myöhemmin. On tosi tylsää olla se ainut, joka ei tiedä meneillään olevan keskustelun aihetta, tai mistä koko juttu on saanut alkunsa.

Nykyään Ärrältä saa erilaista teetä. Saa sieltä kai lämmintä kaakaotakin, mutta sitä oon laskenut kuppiin vain kerran, jolloin oon lähtenyt kävelemään työpaikalta himaan päin vailla erityisiä suunnitelmia. Teellä tarkoitan jääteetä, jota myydään puolen litran muovipulloissa.

Join kahvia viimeksi viikko sitten perjantaina, kun olin valmistautumassa Mira Luotin keikalle Virgin Oiliin. Olin niin epätoivoisen väsyksissä kuluneesta viikosta, että omatoimisesti keitin kahvia kahden kupillisen verran. Ryystin ne tavallisen maidon kanssa.
En tiedä, oliko sumpin sisältämästä kofeiinista apua.
Sain palautetta vaimolta. Piti sitten naljailla siitä, että just minä olin juonut kahvia, ja käyttänyt tavallista "tummansinistä maitoa". Oh dear. Summa summarum, kahvi ei tuota iloa mulle.

Kun pää ei tyhjene

Moi, päiväkirja.

Mua vaivaa unettomuus. Ainakin tän viikon ajan oon käännellyt kylkeä toisen tuhistessa vieressä sikeässä unessa. Miksi Nukkumatti on hylännyt mut?

Okei. Lähipäivinä musta on tuntunut, etten osaa mitään. En pääse eteenpäin asioissa, joissa haluaisin päästä, ja jotka tois mulle paljon iloa. Oon jumissa.

Sen lisäksi naapuri pölöttää alemmassa kerroksessa, ja tuun pohtineeksi yhä useampaa mietityttävää asiaa. Kuten...

Ekat kirjamessut

Tänään oli jännittävä päivä, koska mentiin kirjoittajaporukalla kirjamessuille Messukeskukseen. En oikein tiennyt mitä odottaa. Lähinnä odotin kaaosta ja että lopulta menis hermot, ja antaisin periksi. Mutta musta oli kivaa nähdä ns. aloitusnumero kimpassa, seota kahden euron kirjalaareista ja kiertää aluetta ristiin rastiin.

Ostin viisi kirjaa, postikortteja sekä -merkkejä. Ja vähän ruokaa silloin, kun alkoi ihan heikottaa.

Kunnes aloin ärtyä tavaroiden kantamisesta ja jalkapohjien kipeytymisestä ja pelätä, että kulutan liikaa rahaa.

Extempore muutos

Sillä raha on ajankohtainen asia. Me muutetaan ens kuussa ja se tarkoittaa, että on maksettava päällekkäin kahden asunnon vuokrasta.
Me saatiin helpotusta: päästään maalaamaan uuden kämpän seiniä viikkoa ennen, kuin varsinainen vuokrasopimus astuu voimaan. Käytännössä se tarkoittaa, että meidän tarvitsee maksaa uudesta asunnosta ens kuun ajalta vain kahden viikon vuokra.

Tässä muutossa jännää on se, että me ei varsinaisesti suunniteltu sitä, vaan vaimo katseli välillä vuokrakaksioita ja yhtenä iltana mäkin innostuin. Siitä laskien kahden vuorokauden päästä me oltiinkin jo pälyilemässä toisen asunnon säilytysratkaisuja ja tiivistä pihaa.

Ex-episodi

Kolmas asia mitä oon miettinyt paljon on välien katkaiseminen lopullisesti eksän kanssa.

Mä en puhunut siitä koskaan eksänä mutta joo, suhdehan meillä oli. Me vaan ei sovittu, että nyt ollaan pari.
Joka tapauksessa. Mä otin kyseiseen tyyppiin yhteyttä vajaa vuosi sitten ja se vastasi mulle tosi iloiseen sävyyn. Sanoin, että onpa mukava huomata että pystytään näin juttelemaan keskenämme.

Kesällä tyyppi sanoi, että meidän pitää pitää taukoa asioidemme selvittelyssä. En ihan ymmärtänyt, mutta ei kai siinä sitten. Kun palattiin keskusteluun, sanoin, että kyllä mä tunnen sen edelleen, että ihan sama ihminen se tuntuu olevan. Mä toivoin sen aattelevan musta samoin, siis muistavan, miksi alunperin tutustuttiin nelisen vuotta sitten.

Noh. Mua alkoi risoa, kun se ei aina vastannut mun viesteihin. Sen selityksen mukaan mulle piti olla omat säännöt, olenhan ex-tyttöystävä. Ööh. Se soitti mulle kännissä baarista, kuljetti luuriaan kaverilta toiselle ja nää kaverit kummasteli, miks se soittelee mulle. Kännipuheluja oli vain yksi, mutta petyin ihan valtavasti.
Munkaan kaverit ei suositelleet kaveeraamaan entisen kanssa.

Tuli perjantai-ilta, jolloin viestitin tälle tyypille, että "Olin just elämäni ensimmäisissä opiskelijabileissä". En saanut kommenttia hilpeään, ei-känniseen viestiini. Noin viikon kuluttua viestitin, "Mitä kuuluu?" Ei reaktiota siihenkään.
Muutaman päivän päästä tyyppi tekstasi mulle jonkun absurdin jutun, ja mun pää vaan...räjähti. Ketutti enemmän kuin koskaan ennen. Sen päivän aikana mä tein selväksi, etten mä jaksa sen outoja sääntöjä saati outoja "kavereita" mun elämässä.

Oon katunut. Mulle ei ollut helppoa lopettaa yhteydenpitoa kokonaan, koska oletin sen olevan yksi parhaista. Sen piti olla ns. "mun ihminen", eli sellainen tosi tuttu, jolle voi aina sanoa kaiken mitä ajattelee.
Miksi ratkaisun täytyy tuntua näin perseestä olevalta, vaikka mun mielestä oli sen aika? Kun mä itse kerrankin sanoin jollekin ääliölle suorat sanat. Mun kuuluis olla tyytyväinen.

Minua ärsyttäviä asioita

Tämän postauksen tarkoituksena EI ole levittää negatiivista ajattelutapaa, vaan se ilmentää henkilökohtaisia turhautumisiani.

1.) En ymmärrä runoteosta, jonka juuri luin. Olen uusinut runokirjan lainan kaksi kertaa lukeakseni sitä ihan_kaikessa_rauhassa, mutta en millään saa siitä otetta ajatuksen tasolla. Ensimmäisellä kerralla luin muutaman runon alusta, sitten toivoin, että seuraavat hahmottuisivat mielessäni paremmin. Lopulta päätin esitellä kyseisen kirjan koulussa toteamalla: "Ope hei, voisitko näyttää tätä sieltä edestä, niin voidaan porukalla katsella ja ihmetellä. Ehkä joku osaa selittää mulle jonkin runon sieltä".

Ylipäätään tuo nakuttava ärsytys syö ihmistä, sillä haluaisi kovasti ymmärtää, mutta taistelu on turhaa.

Mikä kirja on kyseessä? Juri Joensuu: Valohuppu.

2.) Kun luokkaan tullaan valuen, myöhässä, miten sattuu. Mun ei tarvitsisi ottaa tätä asiaa henkilökohtaisesti, mutta vähän se siltä tuntuu, sillä näen itse vaivan mennä ajoissa paikalle, valmistautua henkisesti tunteihin, ja sitten kun opettaja on jo äänessä, käy taas takana ovi ja se läimäistään vauhdilla kiinni.

Koulua varten on laitettava kello soimaan ja jo illalla asennoiduttava siihen, että on lähdettävä kotoa ajoissa. Jokaiselle käy joskus niin, että bussi lähtee nenän edestä tai ei saavu ajoissa, mutta mun mielestä tällaiset seikat ois hyvä huomioida. Aikuinenkin ihminen antaa itsestään fiksun vaikutelman katsoessaan välillä kelloa.

3.) Menen kassajonoon, minua edeltävä kaivelee maksuvälineitään vasta hinnan kuullessaan, jää maksettuaan aloilleen maksupäätteen ääreen, niin että mun täytyy pyytää siirtymään.

Kukaan ei rakasta jonottamista. Minä en rakasta jonottamista. Haluan, että minullakin on sopivasti tilaa K-Kaupan jonossa, en halua, että kukaan pukkii iseäni takaapäin kärryillään, kropallaan, tai ostostenjakajakapulalla.

4.) Nousen metrossa yleensä vasta sitten, kun se pysähtyy. Oletan, että saan mennä ulos ennen, kuin seuraavat lappavat sisään. Mutta miten käy yleensä? Asetan itseni metrossa oven eteen, sopivasti sivulle, että vierestänikin pääsisi porukkaa ulos. Mutta en itsekään ehdi astua metrolaiturille, kun ensimmäiset jo hökeltää päälle.

Tunnustus: Viime viikolla katsoin niitä tulvivia ihmisiä tarkoituksella pahasti ja sanoin kuuluvalla äänellä, että pitäis päästä uloskin.

Yhteenveto: On väsyttävää tulla ajatelleeksi jo etukäteen niitä asioita, jotka on tehty hankaliksi.

Uuvuttaa myös se, kun tuntee itsensä aivan näkymättömäksi. Ilmeisesti lähimmäisen rakkaus on kulunut käsite.

Introvertin elämää

Hyvä päiväkirja.

Mieleni on tasoittunut parin päivän aikana. Sanotaan näin, että mua kiinnostaa olla paremmalla tuulella ja hymyillä enemmän muille. Eikö se ookin rehellisesti sanottu?

Mä oon joskus lähtenyt seuraksi kahville tai vaatekauppaan mieli synkkänä, pitäen pääasiana, että kaverilla on seuraa. Mutta se ei ole sen arvoista. Miksi katsella toistensa kuppien reunoja, kun ei tule mitään juteltavaa mieleen. On pelkästään painostavaa tiedostaa toisen odotus, kun siihen ei voi vastata. Merkityksellistä tietää omat rajansa tässäkin tapauksessa.

Jossakin kohtaa saatan ruveta vähän soimaamaan itseäni, että yrittäisit nyt olla pirteämpi, mutta se ei tapahdu noin vain. Sitten vertaan muihin: En voi olla huono ihminen introverttiuteni ja erityisherkkyyteni takia. Että jos haluan saada itseni hymyilemään Gilmoren tyttöjen parissa kotona, niin mitä sitten.
Täytyy kunnioittaa omia tunteitaan. Mulle kaupungin hälinään, kotibileisiin, laivaristeilyyn jne. osallistuminen voi olla yhtä energiaa vievää kuin palkitsevaakin. Se riippuu päivästä.

Mä oon oottanut ens viikon lomaani niin paljon, että eilen oli jo perjantaifiilis. Kuinka ollakaan, talvi koitti just talvilomaksi. Oon tuntevinani muuten jotain uutuudenviehätystä, ja syynä lienee, että kun tänne Helsinkiin alkoi sataa lunta, se tapahtui selvästi yhtenä päivänä. Toivoisin tykkääväni lumesta enemmän.

Blogiviikko, perjantai: Osaanko olla yksin uudessa asunnossa?

Avaan suklaapatukan kääreen ja saan seurakseni uteliaat kisut: Alviksen, Pojun ja Eeliksen. Alvis varsinkin on aikamoinen sylivauva, sillä se tassuttelee mun syliin niin usein istuessani sohvalla. Niin hymyilee sekä kissa että Emppu.

Nyt on hyvää!

Kuulen ihan selvästi, miten naapurin ulko-ovi käy ja miten siellä lasketaan vettä hanasta. Tässä kerrostalossa on huomattavasti ohuemmat seinät edelliseen verrattuna, joten enpä taida enää laulaa suihkussa. Monena päivänä varsinkin vessan seinän läpi on kuulunut pikkulapsen juttelua ja itkua, vaikka ihan tavallisella volyymillä onkin ollut. 

Mietinkin parhaillaan, miten vainoharhaiseksi mahdan tulla kotona parin päivän sisällä ilman Hannaa. Kissat touhottavat aina jotenkin, esim. hiekkalaatikolla peittelystä kantautuu iso ääni, mutta silti. Se on positiivista, ettei kenenkään bassonjytke kuulu tänne, edes näin viikonlopun alkamisen kunniaksi.

Edellisen kämpän naapuriin muuten hankittiin piano, ja soittoharjoitukset alkoi kuulua iltapäivällä viiden maissa. Se tuntui jo huvittavalta, kun soitettiin aina päivästä toiseen samaa sävelmää.

Meidän tuparit pidetään näillä näkymin seuraavana viikonloppuna. Sinne kutsutaan muuttoapulaisina hääränneet. Tässä esimakua meidän kodista:

Mä en oo aiemmin pitänyt valokuvia esillä mutta nyt on kiva, kun avovaimolla on tapana pitää.

Halusin jälleen postikorttiseinän.

Kissojen ruoka-ja vesikuppeja kolmen koplan käytössä olohuoneessa.

Mie hiuksia kuivattelemassa sekä ovien yläpuolella näkyvät "ikkunat".

Muuttohulinasta en olekaan kertonut mitään, lienee ollut liian paljon muuta ajateltavaa. Lyhyesti mainittuna:

Mua alkoi hermostuttaa vasta edellisenä iltana, koska olin ollut ennakkoon tosi luottavaisella mielellä kaiken suhteen. Yöuniin ei mikään vaikuttanut tällä kertaa.

Aamupäivällä apulaiset saapuivat sovitusti ja olivat ahkeria. Ihailin toisten näkemystä pahvilaatikoiden, kassien ja pussien sijoittelussa autoon, sillä se muistutti Tetriksen pelaamista. Vuokrapaku oli kuulemma kätevä hakea että palauttaa, ja sitä käytettäessä riitti kaksi kuljetuskertaa.

Kun eka lasti oli täynnä, mie lähdin tulemaan tänne availemaan ovia. Sitten muut alkoivat kantaa kamoja portaissa (hissitön taloyhtiö) ja mie kannoin ne eteisestä oikeisiin huoneisiin.

Toista muuttokuormaa odottaessa availin Heman kanssa laatikoita ja asettelin astioita kaappeihin. Kyselin muistin aikaan ohjeita kaasuhellan ja -uunin käyttöön niiden ollen ihan uus tuttavuus itselleni.

Yksityiskohtia kissaihmisten keittiössä.

Paljon muuta kerrottavaa ei päivästä ole, kuin että muutossa meni noin viisi tuntia, välimatkaa kun kertyi vain saman kaupunginosan sisällä. Tavarat saatiin muutaman päivän kuluessa paikoilleen. Olkkarin lasitaulut on enää asettelematta, ja pyykinpesukone oottelee oikeanlaista osaa kytkentää varten.

Satunnaisen naapurista kantautuvan metelin ja mun pyörän varastamisen lisäksi ei liene muuta valittamisen arvoista. Metro on nyt vähän kauempana mutta bussi kulkee lähempää.

Blogiviikko alkaa: 1. Heipat kaverisuhteelle

Hyvää maanantaita!

Olen haastanut itseni kirjoittamaan blogipostauksen jokaisena päivänä tällä viikolla. Aloitan jutulla, joka on häirinnyt mua edelleen, ja jonka toivoisin unohtuvan tänne purkamalla.

Viimeisin kerta kun joku ilmoitti päättäneensä kaverisuhteen mun kanssa, oli muutama kuukausi sitten. Sain messengerissä viestin, että tää tyyppi on pohtinut vähän aikaa kaveruuksiaan ja miten se kenenkin kanssa tykkää aikaa viettää. Olen kuulemma "ihan mukava tyyppi", mutta mahtaako sillä olla aikaa mulle. Kummaksuin, että miten niin onko aikaa, yleensähän me on istuttu yksillä tai syömässä, kuitenkin juteltu mitä nyt mieleen tulee. Yleisiä aiheita olivat musiikki ja kirjoittaminen, jotka on molemmille tärkeitä juttuja eri tavoin.
Tää ehdotti, että voitaisiin nähdä vaikka kahvilla ja jutella tästä, "Olis varmaan sustakin hyvä idea." Mie puuskahdin lukiessani, että vai pitäis siitä oikein jutella yhdessä. Kyllä mie jo tuosta osaan lukea, että oon jotenkin vääränlaista seuraa.
Olinkin ootellut, milloin saan kyseisen jätkän uuden numeron, kun viime tapaamisesta soitti messengerin kautta.
Tuli pakosti mieleen, että onko jätkä pyöritellyt dilemmaansa jo pitkäänkin, useamman kerran kun on nähty. Tai entä, jos kaveruus ois jatkunut? Toinen ois hiljennyt tuumailuineen.
Tapaus yllätti siksi, että tunsin jätkän rauhallisena elelijänä, ihan kuten itseäni pidän. Luulin olleen tarpeeksi yhteistä.

En mie tuota huvikseni märehdi, opin jotakin siitä. Oon muutenkin tullut varovaisemmaksi sen suhteen, kenelle mitäkin kerron. Tai millaisille ihmisille sovin kaveriksi/ystäväksi.
Muistan joskus aatelleeni, että on hyvä pyrkiä "kaikkien kaveriksi". Uskoin sen tarkoittavat sitä, että ei tuomitse tai lokeroi muita liikaa. Mutta ihan tiedostan, ettei musta ole mihin tahansa piiriin: mullakin on omat mieltymykseni ja tapani, arvoni ja heikkouteni. Eli sanoisin, ettei tarvitsekaan olla kaikkien kaveri, kunhan kunnioittaa muiden yksilöllisyyttä.

Lemmikit ovat perheenjäseniä

Mä aloittelin jo pari kertaa postausta päivitetyistä fiiliksistä, mutta sorruin rönsyilyyn. Pääpointti on, että fokukseni on ollut nyt kissojen sairastelussa ja niiden huolehtimisessa.
Koska en pysty keskittymään kunnolla moneen isoon asiaan kerralla, töissä oleminen on tuntunut oudolta. Lähteä kotoa ja toivoa, että kissat syövät, käyvät hiekkalaatikolla ja ovat toistensa kanssa nätisti. Mulle lemmikit on tärkeitä perheenjäseniä.

Pojun kanssa piti tehdä isoja päätöksiä: luottaako lääkkeen tehoon toivotussa ajassa vai varatako aika leikkaukseen. Mie en oo ollut vastuussa vastaavasta, eikä Hannakaan kyennyt tekemään nopeaa päätöstä. Leikkauksen jälkeen rahaa paloi edelleen eläinlääkärillä käymiseen uuden ongelman vuoksi.

Eeliksen nuhaoireet ei vaikuttaneet kovin pahoilta, mutta sen mielialan lasku sai mut surulliseksi.

Oscarin keuhkokuume tuli järkytyksenä. Mie aavistelin pahaa sinä iltana ja olin aivan poissa tolaltani. Kissa vietti yhteensä kaksi yötä eläinsairaalassa, ja se tiesi meille jännittämistä.

Nukuin keittiön lattialla viime yönäkin, koska oli mukavaa olla Oscun lähellä. Heräsin, kun joka paikkaan koski, vieraspatja ei tee mulle hyvää.
Oscar ei ole syönyt nyt kotona ollessaan, joten oli tarvis antaa sille ruokahalua lisäävää lääkettä. Se ei sujunutkaan multa hyvin, vaan Oscar sylki tabletin ulos. Kun tabletti jäi suuhun, pidin hellästi kisun suuta kiinni jolloin se nielaisi. Yrittäessäni antaa antibioottia Oscar käänteli päätään. Osa tabletista suli kissan suupieleen, lopun sai Hanna annettua hetken taistelun jälkeen.

Mulle tulee huono mieli kun näen kissojen sylkevän lääkkeitä. Tuntuu väärältä pakottaa, vaikka se on tärkeää. Kissat stressaantuvat siitä, Oscu varsinkin kuolaa, ja lääkkeen annon jälkeen ne katsovat pahasti. Jos kissa itse ymmärtäisi olla paikoillaan ja nielaista heti, vältyttäisiin liialta draamalta.
Oon muutenkin kaikkiaan ollut niin stressaantunut Pojun, Eeliksen ja Oscarin vuoksi, että lopulta oon kokenut melkoisia vihan tunteita. En siis kissoja kohtaan vaan sen, että jatkuvasti tapahtuu jotakin ikävää. Niin paljon turhautumista, huonosti nukuttuja öitä. Kaiken summana henkinen uupumus.

Voisinko millään toivoa, että epäonni loppuisi tähän? Oltaisiin terveitä henkisesti että fyysisesti. Oltaisiin iloinen perhe.
Istun sängyllä näpyttelemässä tätä kännykällä ja kohta haluan syventyä hömppäohjelmaan. Olen ansainnut sen tähän hetkeen.
Me muuten sovittiin että Hanna hoitaa kisujen lääkkeet, on parempi kun vain yksi ihminen tekee sen.

Esittelen EMP-tilaukseni ilman meikkiä

EMP

Tilasin EMP:ltä paitoja, vaikka olin luvannut itselleni olla ostamatta uusia vaatteita pitkään aikaan. Onnistui siis yhtä hienosti kuin karkkilakon aloitukset, mutta kun sain alennusta...

Suuresti odottamani Him-toppi oli aivan liian pieni, vaikka olikin M-kokoa. Onneksi se oli ainut, jonka jouduin palauttamaan. Coca-Cola- toppi on hauska, ja hyvin istuva musta huppari aivan mahtava.

Babyface Emppu.

Tilaamiini EMP:n vaatteisiin olen ollut aina tyytyväinen, koska ne ovat olleet hyvälaatuisia. Nettisivuja tulee selattua todella usein, koska sähköpostia ilmestyy joka viikko. Uskon tilaajapalautteisiin, itsekin olen kirjoittanut joskus. Viime tilaus saapui alle viikossa.

Ilman meikkiä

Miksi media kohahtaa, jos naispuolinen julkkis nähdään ilman meikkiä? Alicia Keys ei meikannut MTV Music Awardsiin 2016, mutta hänen sanotaan nostattaneen "#nomakeup- kohun".

Vähän aikaa sitten ihmettelin, miksi naisjulkimo on rohkea esiintyessään meikittä, mutta syy on se, että ehostautumisen koetaan olevan välttämätöntä (näin lyhyesti sanottuna). Siispä mediakin kiinnittää helposti huomiota, vaikka jokainen ihminen on yksityiselämässään ihan tavallinen.

Koska lehdissä, netissä ja tv:ssä tehdään meikkaamisesta niin suuri numero, kokevat niitä seuraavat (useimmiten) naiset sitä samaa välttämättömyyttä huonon itsetunnon vuoksi. Se on mielestäni niin harmillista, sillä jokaisen tulisi arvostaa omia piirteitään vertailematta.

Olen aina kummaksunut tätä hysteriaa, mutta silti itsekin aikuisiällä vertaillut itseäni toisiin tyttöihin ja naisiin. Mistä muka kilpailen ja kenen kanssa?

Tai: Jos vastaantulija tuijottaa kummaksuen punehtuvia kasvojani, se ei ole mun ongelmani vaan hänen, sillä hän luo mielessään naisihanteen, jota en vastaa.

Muistan sellaisen hetken teini-iästäni, kun katsoin peiliin ja totesin, etten ollut käyttänyt ripsaria aikoihin. En ollut kaivannut sitä. Rakastin silmieni vihreyttä, toi musta kehys sitä esiin tai ei. Kokeilin meikkejä huvikseni, en pakottavasta tarpeesta.

Tässä on tavis-Emppu, 27 vuotta. Hän valmistautuu ruokakauppaan ainoastaan huuhtelemalla kasvonsa vedellä. Tärkeintä Empun meikkipussissa on punotusta peittävä puuteri, ja illanviettoon valmistautuessaan hän sipaisee luotettavaa ripsiväriä, silloin tällöin luomiväriä. Kyseiset meikit saa nopeasti pois meikinpuhdistusvoilla.

One way to go

Perjantai 2.9.

Klo 12.00
Se olin minä, joka viimeksi totesi: "Onneksi on perjantai". Itkin tänään työpaikalla, koska siellä on ollut paha stressi. Way to go.
Toisaalta: Paikka oli väärä, mutta tunteiden päästäminen ulos on positiivinen asia.

Klo 14.10
Miksi metrot haisee usein virtsalle? Se fiilis kun haluaisit yksinkertaisesti päästä kotiin, ja julkisessa kulkuneuvossa on julkisen vessan haju.

Klo 14.12
Hermobiisini on Himin Venus doom. Samaisen levyn muutkin biisit toimivat.

Klo 18.04
Suunnittelen EMP-tilausta. Kun paketti saapuu, voin postata siitä. Vamokseltakin on tullut ihan kiinnostava maili kenkäuutuuksista. Hmm...

Voi niitä aikoja!

"All I neeeeeed is a rhythm divine"
Kwan -  Microphoneaye

Mä en oo ollut pöytäkoneella aikoihin. Älypuhelin vie mun huomion, koska se on vaan niin näppärä laite. Facebookin, muistion, jopa Netflixin sovelluksen saa ladattua siihen, ja ei muuta kun näpyttelemään ja viihtymään.

Eilen huvitti pitkästä aikaa kokeilla, miltä tuntuu käyttää pöytäkonetta nettiselailuun. Heti jotenkin muistui mieleen teiniajan meseilyt, Kwanin kuuntelu ja Habbo Hotel. Mihin Windows Messenger katosi? Kaikki alkoivat yhtäkkiä käyttää Skypeä (jossa mulla on tällä hetkellä 5 nimeä, ja heistä 1 on onlinessa usein.) Mulla oli paljon niin sanottuja nettituttuja muun muassa Demin keskustelufoorumilta ja maailmanlaajuisesta chatista nimeltä Spinchat, jossa on eri tavoin nimettyjä huoneita.
Oli jännää pitää sekä meseä että Skypeä auki samaan aikaan, ja joskus oli jopa kiire saada vastattua kaikkiin viesteihin. Huvittavaa. Mullakin oli toki kuvia Irc-galleriassa, ja sielläkin oli todella helppo kirjoitella viestejä kavereille ja uusille tuttaville. "Galtsussa" oli tärkeää valita just mulle sopivat ryhmät sinne vasempaan reunaan, ja yksi jonka parhaiten muistan muilta käyttäjiltä, oli "Äiti tietää, etten ole normaali lapsi." How cool can it be?!
Eli muinoin elin koneen ääressä. Tuntikausia meni Fintelligensiä ja muita suomiräppäreitä kuunnellessa siinä samalla, ja nukkumaan menin vasta aamulla. Siis jos vaan mahdollista. Muistan, miten eräänkin kesäloman aikana silmät punaisena valvoin aamuun ja siihen saakka, että kukko alkoi kiekua ihan ikkunan toisella puolella. Se oli mulle merkki, suorastaan hälytys, että eiköhän nyt taas riitä.

Osallistuin erilaisten testien tekemiseen, kirjoitin hölmöjä kuulumisia silloiseen blogiin toisella blogialustalla, ja haaveilin oppivani käyttämään kuvanmuokkausohjelmaa. Tarkoitan hölmöillä jutuilla postauksia, joissa ei ollut hyvää eli pätevää sisältöä, joka olisi oikeasti kiinnostanut. Ne oli vaan jotakin päivän purkauksia, jotka myöhemmin nolottivat. Saman tapaisia juttuja kirjoittelin joskus paperipäiväkirjaan. Ne olivat silloin tosi tärkeitä, mutta jälkeenpäin tunsin lähinnä myötähäpeää. Ei sillä, että mun olisi pitänytkään olla super taiteellinen, saahan omaan päivikseen laittaa mitä haluaa, mutta mä en inspiroitunut niistä.

Kerran joku suutahti mulle Spinchatissa, kun kerroin "haluavani lähinnä harjoittaa englannin kielen osaamistani". Minusta se oli ihan hyvä syy, sikäli että en selittänyt mitä sattuu, vaan oli ajatustakin mukana. Ihan kuten kaikki muutkin kirjoittelee, kyselin "How are you today?" ja "What´s up?" Kyseinen chat on auttanut mua vähän, enemmän kuitenkin ärsyttänyt. On mukavaa tietää olevan olemassa tuollainen paikka, jonne vaikka suomalainen voi rekisteröityä ja alkaa keskustella itselleen vieraalla kielellä, mutta kun ne keskustelut on olleet niin samanlaisia. Kaikki kysyvät asl:ää, eli age, sex, location. 17, f, Finland. Vastauksena sain useimmiten äimistelyä, että vau, Suomestako olet. "It´s always cold in Finland, right?" Ja sitten jutellaan paikallisesta säästä, kunnes toinen osapuoli muistaa vastata oman asl:nsä, ja sitten kommentoidaan sitä. Sen jälkeen kysytään opiskelusta/työpaikasta. Niin yksitoikkoista minulle.
En välttämättä suosittele Spinchatia, vaan muistutan tässä itselleni, miksi mun ei kannata mennä sinne. Olisi kiva tietää joku hyödyllinen chat-huone, mikäli sellaista on tehty.
Tunnustus: Tänä aamuna piipahdin mainitsemassani chatissa kokeillakseni, toistuuko sama kyselykaava. Kyllähän se toistui. Niinpä multa jäi kaksi keskustelua kesken (Olivat muuten miespuolisia, niinhän se aina menee). Kun molemmat kysyivät mitä teen työkseni, vastasin, että olen kesälomalla enkä mieluusti puhu työasioista. Ne yrittivät arvailla työnkuvaani. Ärsytti.

Mulle myös surullisenkuuluisa Suomi 24 on tuttu, ja sitäkään ei voi suositella kellekään. Siellä ei vaan kertakaikkiaan saa jutella ihan niitä näitä elokuva- ja harrastusjuttuja, vaan aina joku limanuljaska tulee kyttäämään. Tiedän etten ole ainoa, todellakaan, joka on aloittanut keskustelun Suomi 24 chatissa, ja sitten saanut punaisella tekstillä kirjoitettuja härskejä "vitsejä" vastaukseksi.
Joskus olin "sisäpiirissä" :D Naurahdus. Sisäpiiri tarkoittaa niitä ihmisiä, jotka ovat ehkä päivittäin paikalla ja jotka juttelevat enimmäkseen toistensa kanssa. Niitä chattaajia mulla oli myös messengerin listalla, ja aina mainittiin toisillemme, jos ollaan jo tai ollaan kohta kirjautumassa Nuoret- huoneeseen. Voi niitä aikoja!

 Hei miksi emojeita on joka paikassa, siis oikeesti?? Okei, minäkin tiedän.

Kuten alussa kerroin, mun netin käyttäminen on nykyään hyvin erilaista. Otan puhelimen käteen monta kertaa päivässä vilkaistakseni FB:n newsfeedin (puolet turhaa mainosta), sähköpostit (suurin osa joutaa roskikseen) ja keskustelun, jota käyn mun veljien kanssa. Toisin sanoen, pöytäkoneelle ei ole ollut suurta tarvetta.
Mua aiemmin ärsytti kaikki metrossa pää alaspäin löhöävät ihmiset, jotka selaavat puhelintaan. Olenko nyt yksi heistä? No, kyllähän mun täytyy kertoa, että tarkastan sääennustuksia, uutisia ja "uutisia" metromatkoilla. Perustelu: Kun metro on täynnä, koen, etten voi katsoa minnekään ilman, että joku luulee mun tuijottavan. Siispä silmät on lattiassa. Mieluummin vietän 15 minuutin matkani näpyttäen kännykkää, samastuen tähän massaan. Olen hävinnyt vedon isoveljeni kanssa, joka ei kännykkää myydessään uskonut mun erottuvan massasta.

Olipa hyvä päivä. Entä sulla?

Makoilen ja odotan Nukkumattia. Miksiköhän ei malta ruveta nukkumaan? Ehkäpä siksi, että tietää olevan luvallista valvoa, vaikka sitä olen harrastanut pitkin viikkoa. Sama juttu, kuin jos olisin syönyt jo puoli pussia karkkia, ja sitten syön loputkin vain, koska "ne vaan on hyviä".

Ajattelen, kuinka perjantai sujui. Huomaan ottavani jotain opikseni;
Herätessä olin todella väsynyt liian vähäisestä nukkumisesta, ja olisin vain halunnut pyörähtää kerälle kuten kissa. Olin henkisestikin uupunut. Työskennellessäni yksin tulin ajatelleeksi päätäni vaivaavia asioita ja manailin niitä mielessäni.
Sitten pari ystävällistä henkilöä jututti mua kesken askareideni. Vastailin mielelläni ja kuulostin iloiselta. Mitä opin: hyväntuulisuus tarttuu, siinä missä negatiivisuuskin.
Kun vastaan tuli yhä tiheämmin tervehtiviä tyyppejä, unohdin ajatukseni väsymyksestä. Lopulta sain työni tehtyä hyvin, vaikka alkuun luulin epäonnistuvani täysin.

Katsoessani tätä kuvaa ajattelen, että lyhyt otsis on mun juttu. Tarvitsen kasvoilleni "kehykset".

Kotimatkalla jaksoin väistellä ohikulkijoita, joita ei kiinnostanut katsoa eteensä. Kotiin tultuani kävin heti suihkussa ja keksin jotakin syötävää, ja hetken huilattuani kävin varaamassa ajan kampaajalle (Päätin, etten enää viitsi puhallella poskipäitä hipovaa otsatukkaa pois edestä).
Vähän puoli kuuden jälkeen saavuin kaverin luokse katsomaan tämän uutta asuntoa. Siinäkään kohtaa en kiirehtinyt kotiin lepäämään, vaan naurahtelin ja muistin pyytää apua takkini korjaamiseen sekä tuunamiseen.

Tavallisesti en enää torkuta arkiaamuina, vaan nousen ylös enempiä mutisematta. Tahdon loihtia itsestäni asiallisen näköisen, enkä muistella pehmeää vuodetta. Sen haikailu latistaa mun mieltä ja tehokkuutta, kuten happamien ilmeiden katseleminenkin tekee, olipa ne omia tai muiden.

Annan itseni romahtaa

Makaan sohvalla hiukset sotkussa. En ole käynyt suihkussa, pukenut tai pessyt hampaita. Katselen ikkunasta vastapäisiä kerrostaloja ja taivasta, joka on aivan valkoinen. Tästä katsottuna parvekkeen ikkunasta näkyy vain männyn latva.
Kuulen kellon tikityksen. Sen hoksaa vain, kun on täysin tylsistynyt tai keskittynyt kuuntelemaan hiljaisuutta, niin että vesiputket, jääkaapin ininä ja portaikossa kävelevien naapurien askeleet kaikuvat myös.

Näin unta äidistä. Sen unen näkeminen ei järkyttänyt mua enää niin paljon, kuin puoli vuotta sitten näkemäni. Oli kauheaa katsella unia, joissa äiti hymyili ja jutteli. Miten ne voikin yhtäkkiä muuttua painajaisiksi.
Aamulla silmäni olivat turvonneet ja tuntui, kuin en olisi nukkunut silmäystäkään. Kun nukahdin uudelleen, näin äidin ja me keskusteltiin jostakin. Pehmeät peitto ja tyyny tuntuivat ihanilta ja lohduttavilta, sikiöasennossa.

Olen opetellut pidättelemään kyyneliä. Niin, sen olen oppinut näinä kuukausina. Jättämään tunteet sivuun. Mutta ne on päässeet valloilleen sitten kotona tai myöhään illalla.
En kuitenkaan usko, että kellekään tekee hyvää sysätä suruaan syrjään kokonaan. Silloin siitä ei voi päästä yli. Mikä olisikaan kamalampaa, kuin sisällä sykkivä surullisuus, pelko, että se ryöpsähtää ulos täysin vääränä hetkenä. Itkeminen pitää ihmisen rehellisenä itselleen.

Kissan leuka väpättää. Toinenkin kissa nukkuu nojaten sohvan kulmaan, ja kolmas näyttää tyytyväiseltä uninallen kanssa. Neljäs tuhisee eteisessä raapimapuussa.
Jos minä olisin kissa, menisin aivan kerälle ja kuvittelisin olevani piilossa.

Tuntuu, kuin olisin omassa elokuvassa, jossa aika pysähtyy, mutta sitten havahdun ja kello on yllättävän paljon. Paikalleen unohtumisen mukavuus ja järkytys. Mutta se on tämän päivän tarkoitus.
Samalla muistan, miksi käydään töissä ja pidetään koti siistinä, ulkoillaan ja tehdään ruoka tarkkaan valituista raaka-aineista: jotta pysyisimme järjissämme. Jotta kaikella olisi merkitystä.
Kyllä minä kohta.

Hymyä!

Hyvää sunnuntaita!

Olen iloinen, koska tulen juuri Tähtitytön tyköä. Me juteltiin vähän kaikesta, oltiinhan nähty viimeksi vuodenvaihteessa. Oli puhetta tavata useammin, siitä täytyy pitää kiinni.

Tällä viikolla sekä Saaran että Janne-veljen kanssa puhuttiin samaa. Oon ollut hyvällä tuulella kaikkien näiden tärkeiden ihmisten seurassa ja tuntenut itseni tärkeäksi. Enää ei ole tarvetta pitää "hajurakoa", jota tarvitsin pääni selvittämiseen.

Roihuvuoressa.

Tilasin pitsan nyt kotiin tullessa ja katson jakson Kolme miestä ja tyttö- sarjasta. Karkkipussikin odottaa ja vaimokkeen kainalo. This is living.