Olin nuori ja nolo

Lähetin äsken viestin runoilija Aura Nurmelle. Se menee näin: "Pakko sanoa, että sun ja Susinukke Kosolan ansiosta mä en enää häpeile mun lapsuutta ja nuoruutta ´nolona nobodyna´. Viesti viittasi Auran Insta storyyn, mutta pitää paikkaansa.

Musta tuntui aina nuorempana, että "kukaan ei halua olla mun kaveri, koska en tunne erikoisia bändejä ja mulla on ihan normivaatteet." Toisaalta kukaan ei havitellut mun seuraa siistien sisarusten takia tai siksi, että äiti toi kaupasta oman karkkipussin vieraana olijalle.

Ihan helkutin karmivaa ajatella näin jälkeen päin, miten paljon on pitänyt nähdä vaivaa saadakseen seuraa välitunnille. Tai jos joku katseli muiden leikkejä sivusta, oli noloa mennä kysymään, haluaisiko sekin tulla mukaan. Huh huh.

Sekin oli noloa, jos oli yksin jonkun mielipiteen kanssa. Jos piti jotakin juttua tärkeänä ja ajatteli, että se voisi olla jollekin muullekin tärkeää, mutta kukaan ei reagoinut. Sen jälkeen itsetunto laski jälleen.

Mä palaan muistoissani aina uudestaan ja uudestaan samankaltaisiin ajatuksiin, jotka koskee epäsuosiota ja itsensä ihmettelyä. Mut hei maailma, mä oon ihan fine. Musta tuli fiksu ihminen, joka välittää muista. Ajatelkaapa sitä. Mua dissattiin välillä ihan helvetisti, harvoin kyseltiin itsetunnon perään. Mun piti itse keräillä itseni kasaan ja mennä kouluun taas seuraavana päivänä, niin kuin en jännittäisi ennakkoon mahdollista alaspäin katsomista.

Valitettavasti muistan nuoruuden kouluajoista lähinnä negatiivisia juttuja. Ihan varmasti mulle puhuttiin kivastikin enkä mä täysin kavereitta jäänyt, mutta niinhän sitä sanotaan, että huonot asiat jää päällimmäisiksi mieleen.

Ois ihanaa muistaa jokin yksittäinen ihaileva lause.

Lemmikit ovat perheenjäseniä

Mä aloittelin jo pari kertaa postausta päivitetyistä fiiliksistä, mutta sorruin rönsyilyyn. Pääpointti on, että fokukseni on ollut nyt kissojen sairastelussa ja niiden huolehtimisessa.
Koska en pysty keskittymään kunnolla moneen isoon asiaan kerralla, töissä oleminen on tuntunut oudolta. Lähteä kotoa ja toivoa, että kissat syövät, käyvät hiekkalaatikolla ja ovat toistensa kanssa nätisti. Mulle lemmikit on tärkeitä perheenjäseniä.

Pojun kanssa piti tehdä isoja päätöksiä: luottaako lääkkeen tehoon toivotussa ajassa vai varatako aika leikkaukseen. Mie en oo ollut vastuussa vastaavasta, eikä Hannakaan kyennyt tekemään nopeaa päätöstä. Leikkauksen jälkeen rahaa paloi edelleen eläinlääkärillä käymiseen uuden ongelman vuoksi.

Eeliksen nuhaoireet ei vaikuttaneet kovin pahoilta, mutta sen mielialan lasku sai mut surulliseksi.

Oscarin keuhkokuume tuli järkytyksenä. Mie aavistelin pahaa sinä iltana ja olin aivan poissa tolaltani. Kissa vietti yhteensä kaksi yötä eläinsairaalassa, ja se tiesi meille jännittämistä.

Nukuin keittiön lattialla viime yönäkin, koska oli mukavaa olla Oscun lähellä. Heräsin, kun joka paikkaan koski, vieraspatja ei tee mulle hyvää.
Oscar ei ole syönyt nyt kotona ollessaan, joten oli tarvis antaa sille ruokahalua lisäävää lääkettä. Se ei sujunutkaan multa hyvin, vaan Oscar sylki tabletin ulos. Kun tabletti jäi suuhun, pidin hellästi kisun suuta kiinni jolloin se nielaisi. Yrittäessäni antaa antibioottia Oscar käänteli päätään. Osa tabletista suli kissan suupieleen, lopun sai Hanna annettua hetken taistelun jälkeen.

Mulle tulee huono mieli kun näen kissojen sylkevän lääkkeitä. Tuntuu väärältä pakottaa, vaikka se on tärkeää. Kissat stressaantuvat siitä, Oscu varsinkin kuolaa, ja lääkkeen annon jälkeen ne katsovat pahasti. Jos kissa itse ymmärtäisi olla paikoillaan ja nielaista heti, vältyttäisiin liialta draamalta.
Oon muutenkin kaikkiaan ollut niin stressaantunut Pojun, Eeliksen ja Oscarin vuoksi, että lopulta oon kokenut melkoisia vihan tunteita. En siis kissoja kohtaan vaan sen, että jatkuvasti tapahtuu jotakin ikävää. Niin paljon turhautumista, huonosti nukuttuja öitä. Kaiken summana henkinen uupumus.

Voisinko millään toivoa, että epäonni loppuisi tähän? Oltaisiin terveitä henkisesti että fyysisesti. Oltaisiin iloinen perhe.
Istun sängyllä näpyttelemässä tätä kännykällä ja kohta haluan syventyä hömppäohjelmaan. Olen ansainnut sen tähän hetkeen.
Me muuten sovittiin että Hanna hoitaa kisujen lääkkeet, on parempi kun vain yksi ihminen tekee sen.

Eelis ja Oscar sairastavat

Juuri kun Poju rupesi virkistymään ja se päästettiin karvakamujen joukkoon, alkoi seuraava kissa aivastella. Huolestuin Eeliksestä, kun se muuttui apeaksi eikä leikkinyt muiden kanssa. Sen ruokahalu oli huono, vettä joi mieluummin lämpimänä.

Vein Eeliksen eläinlääkärin vastaanotolle viime perjantaina, ja sillä kerrottiin olevan 39,9 astetta kuumetta. Kissalta mitattuna moinen lukema tarkoittaa vielä normaalia kuumetta. Eläinlääkäri antoi lääkkeen pistoksena, ja seuraavasta aamusta alkaen antibioottia on annettu puolikas tabletti kerrallaan.
Kun Eeliksen vointi oli huonoimmillaan, se nökötti koko ajan sohvan nurkassa. Oli raskasta katsoa pikku kaverin niiskuttelua ja aivastelua. Koin tärkeäksi pitää sitä lämpimässä sylissä, jotta se tuntisi olonsa turvalliseksi.

Nyt viikon päästä Eelis on reipas, kulkee jaloissa ja viihtyy muiden kisujen kanssa. Lääkekuuri loppuu maanantaina.

Että mittee, Alvis?

Seuraavaksi (viikonloppuna) huomiomme kiinnittyi Oscariin, koska se aivasteli ja hengitti suun kautta. Oscullakin oli alakuloinen katse, ja se oli mieluummin itsekseen joko raapimapuun mökissä tai vessan lattialla.
Kun maanantaina Oscarin hengitys oli jatkuvaa rahinaa, eli vointi oli heikompi kuin Eeliksellä, soitin Evidensiaan. Sain ajan Vallilan eläinlääkäriin keskiviikolle. Juuri kun lopetin puhelun, Oscar yskäisi oikein kunnolla ja sen suusta tuli paksua limaa. Oli kysyttävä aikoja vielä samalle illalle jostain toisesta Evidensiasta, ja ainut mahdollisuus oli Kampin toimipisteessä.
Taas oli taksi alla sillä halusin saada viipymättä tietää, mikä Osculla on. Eläinlääkäri antoi pistoksena samat lääkkeet kuin Eelikselle, määräsi antibioottikuurin. Kuumetta ei ollut, vaan tulehdus kurkussa.

Seuraavana aamuna Hanna kertoi lääketabletin sulaneen vain suurimmaksi osaksi Oscarin suuhun. Iltapäivällä tapahtui käänne: Hanna soitti mulle, että Oscar yskii verta. Kauhistuin. Lähdin tulemaan kotia kohti seuraavalla metrolla. Otin taksin meidän ostarin kulmalta, Hanna ja Oscu tulivat mukaan, ajoimme päivystykseen Vantaan Tammistoon. Mulle iski pelko eläinlääkärin antaessa lisähappea kissalle, joka kuolasi rintansa märäksi ja hengitti ainoastaan suun kautta. Itkin tuolilla, Hanna otti kädestä. Eka tunti kului nopeasti siinä huoneessa. Annoin luvan ottaa näytteitä kissalta, ja niiden ansiosta selvisi keuhkokuume. Ei tavallinen, vaan vaarallinen keuhkokuume, jonka vuoksi kissa piti jättää yöksi Tammistoon happikaulurin kanssa.

Olin niin peloissani: Tulisiko yöllä puhelua Oscarin terveydentilan romahtamisesta? Puhelua ei kuulunut vielä. Hyvä. Työpäivä sujui kuitenkin hermostuneissa merkeissä, sillä keskittyminen oli takkuilevaa ja olin tietoinen saapuvasta yhteydenotosta. Se tapahtui aamupäivällä: Eläinlääkäri sanoi Oscarin hengittävän nenän kautta. Huojennuksen kyynel valui silmäkulmasta. Kisu hengitti kuulemma muutenkin paremmin, mutta sille oli iskenyt kuume. Se tarkoitti lisätarkkailua ja toista yötä eläinsairaalassa.
Taas odotin puhelimen soivan illalla tai yöllä, mutta sitä ei kuulunut. Olin positiivisemmalla mielellä, ajattelin Oscua paljon ja koitin pitää itseni rauhallisena.

Evidensialta soitettiin noin vuorokauden päästä. Oscun kuume oli laskenut, se oli ottanut happikaulurin itse pois, oli taas omaa tahtoa. Illalla haimme Oscarin takaisin kotiin laumansa luo. Sen eristyshuone on keittiö, jonka patterin viereen teimme pedin. Mie nukuin yön patjalla keittiön lattialla, koska halusin olla lähellä varmistamassa Oscun voinnin.

Tänään, perjantaiaamuna, Oscar kehräsi hurjasti mun kysellessä kuulumisia. Tein lyhyemmän työpäivän vahtiakseni toipilasta. Kotiin päästessäni menin heti keittiöön tervehtimään, ja siellä kuului ehkä hurjin kehräys ikinä, niin iloiselta Oscar näytti. Mie en saanut annettua lääkettä sille vuorollani, mutta Hanna antoi kaksi tablettia kotiutuessaan. Nyt tilanne on hyvä, pientä kuolaamista ja yskimistä lukuun ottamatta. Täytyy vain toivoa, että näiden koettelemusten jälkeen emme joudu kuskaamaan enää neljättä kissaa lääkäriin.

Miten meni omasta mielestä?

Keskiviikkoaamu. Oon nukkunut sohvalla kissojen kanssa, kun Hanna on ollut pari päivää muualla. Se on mennyt yllättävän hyvin viime kertaan verraten, jolloin en meinannut saada unen päästä kiinni yksin meidän huoneessa.

Kun nyt noin klo 5.30 kävelin metrolle, kuulin jonkun naisen huutavan, että "Hei, metro lähtee!" Kun pääsin raiteen viereen, tuli kuulutus. Pois päin kääntyvä mies selitti, että metroraiteella on jokin vika, ja siksi metro ei kulje tänä aamuna.

Ongelma: en juuri tunne bussiyhteyksiä.

Olin ihmetellyt metroaseman liepeillä parveilevia ihmisiä, ja nyt selvisi, että ne odottivat bussia Itäkeskukseen. Sieltä metro kulkisi normaalisti.
Pälyilin ympärilleni löytääkseni oikean bussipysäkin, kunnes näin bussin saapuvan. Kaikki odottelijat juoksivat bussipysäkille, jossa lukee: "Ei käytössä". Mutta niin pääsimme kyytiin.

Itiksellä vallitsi tungos. Kun metro saapui Ruoholahteen päin menevien radalle, kaikki pysähtyivät sen ääreen. Päätin itse hypätä kyytiin. Penkillä huomasin metron menevän Myllypuroon. Pakko kysyä vieraalta, joka sitten sanoi, että "Joo, tämä on Mellunmäen metro. Tänään on jotakin ongelmaa näissä." Nainen oli selvästi huvittunut toilailustani. Olin lähtöpisteessä.

Myllypuron asemalla porukka odotti normaalisti Ruolahden metroa. Varmistin eräältä mieheltä (äänessäni väreili hermostuneisuus), ja hän katseli muualle kertoessaan, että "Kyllä tämän pitäisi mennä oikeaan". Epäilystäni huolimatta jäin paikoilleni.
Muutaman minuutin kuluttua saapuvassa metrossa luki Ruoholahti, mutta katossa roikkuvassa kyltissä Mellunmäki. Aloitan jo lausetta: "Miksiköhän tuossa lukee..." kunnes näen nimen muuttuvan Ruoholahdeksi. Helpotus.

Syynä on siis, että tyhjät koekäytössä olleet metrovaunut on törmänneet toisiinsa aiheuttaen ratavian Itäkeskuksen ja Mellunmäen välillä. Käytössä on vain yksi raide.

Soitin töihin myöhästyväni kunnolla; "Ei se mitään, tee parhaasi". Jos opin tästä jotain, niin sen, että kannattaa seurata välillä hsl.fi:tä mahdollisten poikkeusten varalta. Eipähän mene heti sormi suuhun, vaan osaa miettiä ratkaisua itse. Jälkeenpäinhän tämäkin naurattaa, mutta ei tapahtumahetkellä, kun on kiire. Ei mua haittaa kysyä neuvoa vieraalta, mutta oma hermoiluni harmittaa.

"Antakaa mun nukkua"

"...ja katse hiekkaan sekoittuu"
Zen Cafe - Mies jonka ympäriltä tuolit viedään

Musta tuntuu taas siltä, että elämä menee kausissa; joko saan paljon hyvää, tai sitten asiat yksinkertaisesti vastustaa. Tämä viikko on ollut tosi raskas, koska

a) Töissä vaihdellaan jatkuvasti vastuualueita. Aina kun aattelen että nyt pärjään, niin tulee uusia yllätyksiä. Tänään menin kaverin kanssa käymään Lauttasaaressa ja kappas kummaa, ensimmäinen asia josta avaudun eväitä napostellessa oli työpäiväni. Kohta puheenaiheena oli raha ja sen riittäminen.

+

b) En oo saanut nukuttua kunnolla koko viikkoon. Jos en ois tänään ollut menossa, olisin todennäköisesti jälleen torkahdellut kotona ja ollut innoton saamaan mitään aikaan. Aamuisin on ollut fiilis, että minne meni vuorokausi.

= Oon ollut huonolla tuulella jatkuvasti, hermostunutkin älyttömän herkästi. Stressin merkkejä.

Kuva: weheartit.com

c) Johtuneeko edellä mainitusta vai mistä, mutta kärsin todella huonosta itsetunnosta tällä hetkellä. Se on sitä tuttua muihin vertaamista joka asiassa. "En osaa ilman apua".

Voiko pelkillä hyvillä yöunilla saada kaikkiaan pirteämmän mielen?

Ymmärrän, että muille "ein" sanominen on hyväksytty vastaus tällaisena aikana, kun täytyy keskittyä eniten itseensä.

Toivotan lukijoille hyvää yötä ja rauhallisia unia.

Thought 20

It hurts
I fell down on stairs when carrying a big garbage bag. Complaining or not in the staircase where echos? Complaining, because it hurts and must get up carefully. So walking is a bit painful. Ice gel would be good.

Pic: weheartit.com

Fuck the shit

"Ave Maria we´ve tried

Ave Maria we´ve died" Him - In the arms of rain

Tämä maaliskuu on ollu mulle vaikeimpia kokonaisia kuukausia mun elämässä. Sitä on oottanu kunnon kevään puhkeamista, joka päivä tarkkaillu jos tiet ois vähän sulempia kuin eilen. Tarkkaillu omaa vointia ja resursseja (huomatkaa, että tämä on vertaus). Oon tutkinu myös ihmisten äänenpainoja ja sanavalintoja ja huomannu useesti, että ne puhuu toisilleen miten sattuu.
Oon ollut tosi yksinäinen, vaikka oon tottunu olemaan paljon yksin. Mutta en aio vastaisuudessakaan olla näyttämättä voimattomuuttani, koska se on omanlaistaan rehellisyyttä. Mä en rakentele suojakilpiä.
Uusi tavoitteeni on ollut olla voimakastahtoisemoi ja kunnianhimoisempi. Pistän "minä vaadin, se kuuluu minullekin" -asennetta kehiin.

Oon ollu nelisen viikkoa ilman mitään tuloja ja oon tosissani pelänny, että mulla ei oo maksaa vuokraa eikä ostaa ruokaa. Ja mistä tämä on johtunut niin siitä, että ootin koululta päättötodistusta. Virallinen valmistumispäivä on siis 2.3., vaikka alunperin ois pitäny valmistua tammikuussa. Jokainen tietää miten ikävää on oottaa jotain papereita, että voi viiä ne virastoon ja taas uudet paperin virastoon B.
On tässä oppinu sekä byrokratiaa että aikuisuutta, jota oon kovasti pohdiskellu. Tulin eilen lopputulokseen, että aikuisuus tarkottaa kykyä huolehtia itestään, ja toinen puoli siitä on kyky huomioida muut.
Koko ajan ollaan vastuussa jostakin ja jollekin, mutta milloinhan oon viimeksi ollu vastuussa itelleni?

Olin mainitsemassani työssä ruhtinaalliset kolme päivää eli yhteensä 12 tuntia. Sitten "työkaveri" ilmottaa pomon puolesta, että lähepäs liitämään, tää ei oo sua varten. Se näytti närkästyneeltä kun halusin selitystä. Hirveen vastahakosesti selosti. Mun piti ite ottaa pomoon yhteyttä ja käytiin pitkä keskustelu. Viimein selvis mistä kiikasti; en ollu sen mielestä pätevä hoitamaan juuri näiden määrättyjen paikkojen siivouksesta. Palaute tuli aika lailla jälkijunassa, se mua korpeaa eniten. Ei voi tietää missä ja miten kannattaa parantaa, jos ei palaute tuu heti. Työsopimus tulee postissa ens viikolla. No, tulipa oltua ekassa palkkatyössä vielä ennen 23:a ikävuotta.

Mä toivon tosi paljon, että ystävät antaa palautetta jos alan muuttua kyyniseksi. En aio menettää positiivisuuttani tämän niin kutsutun aikuistumisen vuoksi. Niin ja mulla ei ole Peter Pan- syndroomaa, mua ei haittaa olla aikuinen. Eikä mua haittaa olla kiinnostunut muista ihmisistä. Kunhan saan arvostusta ja ihania ohjeita tulevaisuudessakin.

Mä asun keväässä. Mä oon kevään runo, jonka säkeet on vähän ristiriidassa toistensa kanssa. Eläköön aurinko.

Syaniidia ja aurinkoa

Hyvää maanantaita ja uutta viikkoa. Toivottaisinko vielä hyvää onnea, terveyttä ja uusia mahdollisuuksia.
Heräsin aamulla väsyneenä, mutta hyvällä tuulella.

Puin ekaa kertaa ihmisten ilmoille asukokonaisuuden, johon kuuluu pilkullinen mekko, punainen toppi, punavalkoiset kengät tähtikuvioilla sekä valkoiset sukkahousut. Nyt siis toteutui se jo kauan uhkailemani "hommaan mekon ja hämmästytän kaikki, hahaa!" Asu tuntuu yllättävän mukavalta. Aika neidiltä. Joku totesikin, että "nyt Emppu on nainen" :D

Halusin päästä viimeistelemään leikkaustyöni, joka on adaptaatio eräästä 20-luvun vaikuttavimmista leffoista.
Ääni raspasi ja jokseenkin kuumeinen olo tuli just sopivasti, kun siirryin koululta lääkärin vastaanotolle. Luettelin oireitani, tutkittiin ja pohdittiin. Nuori mieslääkäri kirjoitti reseptin Aerinaze-nimisille tableteille. Niitä syödä viikon ja sitten vaihtaa viikoksi antihistamiinitabletteihin, eli allergialääkkeisiin. Noh sitten se vielä jatkoi, että jos nämä lääkkeet ei vaikuta, niin varata aika röntgeniin ja vielä astmatohtorille. Eli mulle voi puhjeta astma. Apteekkari ei meinannu millään kuulla mun puhetta, ja tällainen pienikin asia harmitti. Sain saikkua loppupäivälle ja huomiselle.(Millonkohan sais aikaiseksi kipitellä allergiatesteihin? Kuulis vihdoin tarkan analyysin, kun tähän mennessä se on ollu että "joko siitepölylle tai heinälle, tai molemmille".)

Lemppariasioitani: Valkoinen Mikki-laukku...

Minni-kaakaomuki ja värikkäät villasukat....

Vuosikymmeniä vanha pieni laatikosto, peace-korvikset ja Muumimamma.

Se, joka istuu hiljaa

Päivä alkaa nappailemalla sinkki- ja vitamiinitabletteja ja yskänlääkettä. Terkkari määräs mut kolmen päivän kuurille, kun kurkussa on ollu jo kauan jotain limaa :(
Mutta hyvä maku tulee suuhun eilen illalta jääneistä suklaakarkeista. Me assarit ollaan ainoat, jotka asuu asuntolassa tän viikonlopun, ja eilen olikin hyvä ajankohta viettää aikaa porukalla. Ekaksi tehtiin tortilloja Lönninkartanossa ja katottiin tv:stä jotain pilailuohjelmaa. Sitten tultiin Jäkäläkallioon. Kaadettiin karkit ja sipsit kulhoihin ja höpöteltiin tossa keittiönpöydän ääressä monta tuntia. Muut oli ostanu alkoholia, mä nautiskelin kiltisti mehua ja sain drinkin Gin lemonista myöhemmin. Säästyimpä ite ovelasti Alkolta (jälleen).
Tänään lauantaina täytyy mennä koululle neljäksi kasaamaan Taiteiden yön juttuja. Jospa tänä vuonna ois enemmän vierailijoita, ollaan tehty kuuden ihmisen voimin kolme erilaista työtä.

Tällä viikolla oon saanu vähän huonosti unta. On ollu joka ilta jotain mietiskeltävää, esim. oon päässäni kriiseilly, että "mussa on tiettyjä puutteita". Oon saanu palautetta hiljaisuudestani. Kun muut mainitsee asian sillä tavalla, siitä tulee mulle ongelma. Mä en mielestäni ole kamalan ujo enää, mutta porukassa jossa en tunne oikein ketään tulee fiilis, että "voi että, nyt mun pitäs mennä juttelemaan ja tekemään itteäni tutuksi, mutta mitäpä juttelisin?" Nyt oikeasti: mä tykkään kuuntelusta. Kuuntelijan rooli sopii mulle.
Näin kahtena yönä peräkkäin unta lapsista, jotka unikirjan mukaan tarkottaa huonommuudentunnetta. Se on mulle tosi tuttua kyllä. En halua siitä muistutuksia, vaan elää päivä kerrallaan omana itsenäni.

Torstaina laitoin FB:n tilapäivitykseksi, että "Kun saan taas rahaa, haluan ostaa muroja ja syödä niitä muumimukista kuten lapsena. Parhaita muistoja." Äippä kysyi sitten, tarvitsenko rahaa. "Saat sitten ostettua niitä muroja". Se oli viikon hassuin juttu :)

Viikon biisi: 
Erin - Alouette

PS. Oon opetellu meikkaamaan kulmat. Sinille kiitos, kun opasti mua :)

My name is Alice

Olin viikon Oulussa. Ei oikeestaan ees tuntunu niin monelta päivältä, liekö syynä että katottiin niin paljon L-koodia. Testin mukaan olen sarjan Alice, ymmärrän kyllä sen. Lienee parempi vaihtoehto kuin Bette, joksi oisin luullu itteeni. On harmillista, miten jotain sarjaa unohtaa seurata, vaikka se ois kuinka hyvä :I Frendejä on nähny nii paljon, ettei sitä voi sanoa enää seuraamiseksi. Mikä ois uus, mut valloittava sarja?

"Oot tosi cooli."

Eräänä päivänä ootellessani Tiinaa töistä katoin leffan Perheen jalokivi. Sarah Jessica Parker ei voi olla mitään muuta kuin ihana, ja tuokin rooli sopii sille (ilman carriemaisia muotiluomuksia ja kihomaisia miehiä). Mä samastuin roolihahmoon siten, että mustakin usein tuntuu ettei mua ihan ymmärretä. Sitä toivoo sopivansa joukkoon ja omasta mielestä on tarpeeksi ystävällinen kaikille, mutta kuitenkin tuntuu, että menispä asiat pikkasen paremmin. Mä oon tainnu aina olla sellanen ajelehtija. Seilaillu tutkien, mutta ankkuri ei ookaan pysyny kiinni kovin kauaa. Esimerkiksi: Mulla on joka koulussa ollu se kaveri numero yksi, jonka kans oon halunnu viettää eniten aikaa ja joka on luottanu paljon muhun. Kunnes jokainen niistä on löytäny itelleen "parempaa seuraa", ja välit on viilenny. Luulenpa, ettei mulla ole yhtä parasta ystävää, vaan monta hyvää. Ja tyttöystävä, jonka kanssa on muodostunut niin kutsuttu arki. En kai siis ajelehdi tällä hetkellä, mutta jotain (pieniä) muutoksia oon usein vailla.

Viimeisin kokemani muutos oli hiustenvärjäys, joka ei sinänsä ole kovin suuri juttu, mutta luo omalla tavallaan uutta eloa. Punatukkaisuuden myötä huvittais ostaa hauskasti yhteen sointuvia värikkäitä vaatteita, ja vihreät silmät erottuu edukseen. Feilasin projektini "kasvatan hiukset omanvärisiksi", Tiinan ei tarvinnu kauaa suostutella :> Kuvan lasit sain Jannelta. Eihän oo liian suuret mun päähän? :p

"Olet pidättänyt henkeä herkeämättä,

silmäsi kiinni lujemmin

Sanot, ettet tahdo olla kuten muut"

- Kauneus 1.8.2011