Ituhippi ja eläinten Helsinki

Mellunmäki / Mellunkylä

Bongasin viime viikolla pienen kotkan. Se lennähti alavalla paikalla puun oksalle, ja erotin sen harmaan muodon ja tummemman harmaansävyisen siiven.
Samaisella viikolla sain todistaa myös näkyä pienen, ohutjalkaisen kauriin käyskentelystä Mellunmäessä. Näin sen lenkkipolun päässä, ja se kuuli mun askeleet jo kaukaa. Säikkyen kipitti metsään. Olin niin iloinen kauriista, että aloin itkeä.

Vaakkuvat sorsat ilostuttaa purossa lähellä koirapuistoa. Ne on niin söpöjä, kun räpyttävät räpylöitään veden alla ja niiden perässä muodostuu levenevä vana.

Kesäilta Mellunkylässä.

Myllypuro

Asuessani Myllypurossa, opin tunnistamaan pulun eli kesykyyhkyn laulun. Se ei tosin kuulosta laululta vaan hassulta ääneltä, jonka muistaa sittemmin helposti. (Tulee muuten väkisin mieleen Ismo Alangon albumi Pulu.)

Myllypurossa sain nähdä varsinkin varhain aamulla näyttäviä rusakoita, ja päivisin kirkon ja puiston välillä hyppeli tupsukorvaiset oravat. Saatoin seurata niitä kotona parvekkeelta, josta oli näkymä havumetsään. Olohuoneessa oravien seuraaminen oli yhteinen aktiviteetti kissojen kanssa.

Viime kesänä oli todellisia hellepäiviä, jolloin vein pikku eläimille vettä takapihan pusikon juureen ja kirkon takana olevalle ruokintapaikalle.

Roihuvuori

Roihikasta tulee aina ekana mieleen heinäsirkkojen sirritys. Voi sitä tunnetta, kun kävelin kaverilta kotiin illan hämärtyessä, ja pusikosta tai tiheästä ruohikosta kuului voimakasta sirkkojen soittoa. Sääli että niitä on niin vaikea erottaa paljain silmin.

Joutsen teki pesän ihan lenkkeilyalueen viereen. Pesärauhan säilymisestä oltiin tosi huolissaan.

Kallio

Kalliossa puolestaan kuljin kämpältä pysäkille hitain askelin, jos näin kaneja. Pyöreitä, ruohoa mutustavia kaneja, jotka saivat muun muassa Metro-lehdessä aikaan suuren haloon. Ehkä mä oon höpsö ituhippi, mutta tuolloin mulle tuli tavaksi kuiskia pupuille, että olkaa varovaisia pupuja. Se toi mulle jonkinlaisen mielenrauhan pienten luontokappaleiden puolesta.

Vappua helluntaina

Löysin itseni Ympyrätalon jäätelöaltaalta klo 15. En valehtele jos kerron, että altaassa oli vain pari uutuuspuikkoa sekä muutama proteiinipikari. Ostin pikarin, ja sehän olikin yllättävän hyvää ollaakseen niin "terveellinen".
Ihan kiva juttu siis, mutta jäätelön mukana ei tullutkaan lusikkaa. Katsahdin ympärilleni, ja revin pikarin kannesta palan. Sain sen avulla pieniä paloja suklaajäätelöä suuhun. Tällä kerralla jäden olisi suonut sulavan nopeasti, koska pahvinpalalla ei saanut leikattua kovempia, karamellinmakuisia kohtia keskeltä.
Heitin osittain syödyn jäätelöpikarin roskikseen, ja kiersin toiselle laidalle. Istahdin penkille, jolla istui takkiin sonnustautunut mummeli. Avatessani kirjani, Annett Gröchnerin Vappuaaton, mun ois tehnyt mieli kysäistä mummelilta, mitä se oli lukemassa. En osannut tehdä sitä. Pohdin, miksi se oli ihan ylitsepääsemättömän vaikeaa.
Tokoinrannassa tuuli, mutta pääsin kahden luvun verran eteenpäin 500-sivuisessa kirjassa.

Kirpputori Aarteet kiertoon, Porthaninkatu 6

Porthaninkadulla oli kirpputori auki. Pistin pääni sisään ja huikkasin: "Onkohan täällä kirjoja?" Kirpparinpitäjä kehotti iloisesti tutkimaan peräseinän kirjahyllyä.
Kävin kaiken läpi, hyllyn ja sen edessä olevan korin. Pidin kädessäni milloin Anna-Leena Härköstä (sitä kirjaa, jonka olin jo kertaalleen ostanut kirpputorilta kovakantisena, mutta jättänyt kesken, koska siinä puhuttiin kissanpentujen hukuttamisesta) milloin Katja Kallion Sooloilua -hömppistä, josta tehdyn elokuvan oon nähnyt useaan kertaan.
Päädyin Tuija Lehtisen Sara ja levottomat jalat -nuortenkirjaan. Löytö oli mulle todellinen onnenkantamoinen, koska mulla on kesän tavoitteena lukea teini-iän suosikkikirjoja, ja nimen omaan tätä Saraa en oo löytänyt kirjastoista.
Kirpparin nainen kertoi toiselle asiakkaalle, ettei tänään ollut tarkoitus pitää putiikkia auki ollenkaan, "Mutta samapa tuo on pitää sen aikaa, kun haen täältä joitakin tavaroita."
Ajattelin miten kivaa ois sanoa, että mulla on vakkarikirppis. Sellainen jopa, josta tekee kirjalöytöjä.

Karhupuisto

Kallion kirjasto ei ollut auki. Ei näin sunnuntaina. Sitä paitsi: Miten kännykkää tasatunnein näpräävänä en ollut huomannut, että on helluntai?
Kirjaston edessä kävin lyhyen dialogin erään naisoletetun kanssa: todettiin yhteen ääneen, että kirjastolla ei ole palautusluukkua. Olin turhaan kantanut repussani kolmea luettua romaania.

Luin Vappuaattoa Alli Tryggin puistossa varjopaikalla siihen asti, että jonkun miesoletetun polttama pilvi alkoi haista nenään. Olin vasta iloinnut siitä, että alakerran naapurin pilvenkäry oli vähentynyt.
Siinä välissä kuuntelin toiselta penkiltä kantautuvaa musiikkia ja naisen heleää laulua. Nainen huomasi mut: "Hei kuule, poltatko sä?" "Mulla ei oo tulta eikä tupakkaa", vastasin. "Okein, no oisko sulla pahvia?" Pahvia? Olihan mulla hetki sitten jäätelöpikarin roskia, mutta mistä minä tiedän, jos "pahvi" tarkoittaa katukielellä aivan jotain muuta.

Puhukko nää murteella?

Mä asun Itä-Helsingissä, mutta olen kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta. Meidän perheellä oli omakotitalo Haapavedellä, pienellä paikkakunnalla, josta nähtynä ja kuultuna muut suomalaiset murteet kuulostivat tosi hassuilta ja erikoisilta.

Tapasin silloin tällöin isän puolen serkkuja, jotka tulivat Tampereelta käymään, ja puhuivat sie ja mie. Muistan ajatelleeni joka kerta, että serkkujen puhetapaan on totuteltava aina uudestaan.
Myöhemmin meillä oli perhetuttuja Kuopion suunnalta, ja nekin käyttivät samoja pronomineja, sie ja mie. Nauroin tuttaville, koska niiden puhe kuulosti vitsikkäältä. Eivät tykänneet kyttyrää.

Noin 20-vuotiaana tutustuin netissä saman ikäisiin tyyppeihin, joita kävin moikkaamassa Helsingissä ja Espoossa. Nää kaverit ei välttämättä puhuneet stadin slangilla, mutta niillä oli kavereita, jotka puhui. Mua nolotti, kun en ymmärtänyt, mitä ne oikein tarkotti sillä dallaamisellaan sporalle. Tai miksi joku oli joka välissä vailla stögistä tai brenkkua.

Pk-seudun kavereista mä olin jokseenkin eksoottinen, kun lykkäsin konsonantteja joka väliin. En ymmärtänyt, miksi mun piti toistaa jotain sanomaani, kun omasta mielestä puhuin selkokielellä.
Varsinkin eräs kaverin kaveri, jonka kanssa sittemmin tapailin, hiljeni aina kuuntelemaan mun puhetta. Tämä jamppa luuli Oulun olevan Lapissa.

Viimeisin kerta, kun kävin keskustelua murteista, oli parisen viikkoa sitten lukulähettiläs-tapahtumassa. Mä tiedustelin, mitä moisessa tapahtumassa yleensä tehdään. Sain vastauksen, ja sen perään kysyttiin: Ootkos sinä Karjalasta, kun puhut tuolla tavalla? Vastasin, että en mie oo, vaan miun Karjalasta kotoisin olevan puolison puhetapa on tarttunut. Juttukaveri oli juuri muuttanut puolisonsa kanssa Rovaniemeltä Helsinkiin ja se oli kovasti sitä mieltä, että murteet on hieno juttu. "Ethän vaan unohda omaa murrettasi ja vaihda sitä stadin slangiin!" se sanoi mulle. Sanoin: En, en. Älä sinäkään."

Niin ne murteet vaan lisää persoonallista mielikuvaa. Mun normi puheessa kuulee aika usein sanoja, kuten steissi tai systeri siellä konsonanttipitoisen murteen välissä. Toisaalta: saatan käyttää sanoja aliska (= alikulkukäytävä) tai pyskä (=pysäkki), jotka saattaa olla ihan itse keksittyjä sanoja.

Sain stipendin ja olin niin onnellinen

Mä oon niin kiitollinen. Voisin jättää tän vaan tähän ja se kertois oleellisen.

Tänä aamuna, koulun kevätjuhlan jatkoilta selvittyäni, tuli se kunnon onnen ja haikeuden itku, jota pidättelin koko päivän. Pato aukesi vähän kun kuulin koulun salissa saavani stipendin ja sitten kun puhuin siitä, ja kolmannen kerran kyynelehdin baarissa selittäessäni, miten ihanalta tuntuu tulla hyväksytyksi kaikkine tunteineen ja ajatuksineen ja kuulua porukkaan.

Oon kuullut kouluissa jaettavista stipendeistä, mutta mulle tuli täytenä yllätyksenä, että mä voisin saada sellaisen. Stipendi on kiitos hyvän ilmapiirin ylläpitämisestä ja esimerkillisestä läsnäolosta. Mulle se merkitsee mielettömästi.
Joskus oli ajanjakso jolloin jokainen uupui ja mullakin vaan tuuli humisi päässä. Silti menin kouluun, sillä läsnäolo on tosi tärkeä asia. Kun edes yrittää tehdä sitä mitä pyydetään ja päästä eteenpäin, voi sanoa tehneensä osuutensa.

On kannustettava itseään ja muita. Kun itsellä on hyvä fiilis, haluaa, että muillakin on. Ympäröivä ilmapiiri vaikuttaa omaan tekemiseeni tosi vahvasti. Kun saadaan aikaan positiivista energiaa, siitä tulee yhteinen asia, yhdistävä tekijä. Me-henki.
Haluan kuulua porukkaan, jossa hihkutaan: hyvä me! Ja haluan, että mua kannustetaan päivinä, jolloin luotto itseeni on heikossa hapessa. Haluan, että me kaikki onnistutaan.

Kevätjuhlassa lausuin muutaman oman runon, joita työstin kirjoittajalinjalla. Kyllä, nyt puhutaan kuluneesta lukuvuodesta menneessä muodossa. Haikeaa. Oli ihanaa kuulla luokkalaisilta, että lausuminen meni hyvin. Jännitin kovasti, tärisin. Sain kahdet aplodit.

Kirjoittajalinjalla oli omat jatkot. Meille oli varattu pöytä ravintolasta, jossa oli tosi hyvää ja täyttävää pizzaa. Mozzarella oli todella pehmeää. Lounaan yhteydessä jaettiin todistukset. Oli sääli ettei ihan kaikki päässeet paikalle, mutta tunnelma oli mainio. Opettajille annettiin museolahjakortit.
Lautta vei meidät Suomenlinnaan, jossa istahdettiin ruohikolle rinkiin. Juteltiin paljon ja naurettiin vielä enemmän. Kerroin aamuisesta kömmähdyksestäni: avasin vahingossa naistenvessassa suihkuhanan, niin että koko koppi kastui ihan märäksi. Tässä porukassa kaikki keskustelu tuntui super luonnolliselta.
Voitin arvasta 10 euroa, ja ostin sillä eväitä paluulauttaa odotellessa.
Keskustan baarissa tilasin jäätelöä ja löysin meidän pöydästä lasinalusen, jolla sain ilmaisen juoman. Tarjosin sen luokkakaverille. Luokkakaveri ihmetteli hyvää onneani, ja mäkin vaan kohottelin käsiä ja olkapäitä.
Jos sanon, että ilta (tai siis aamu) päättyi toisten huolehtimiseen, se antaisi ehkä väärän kuvan, mutta sitähän se porukalla heiluminen on, huolen pitämistä. Luottamusta ja ihailua voi osoittaa monella tavalla, ja parhaiten se ilmenee toteamalla: tykkään teistä, pitäkää lippu korkealla.

Blogiviikko, perjantai: Osaanko olla yksin uudessa asunnossa?

Avaan suklaapatukan kääreen ja saan seurakseni uteliaat kisut: Alviksen, Pojun ja Eeliksen. Alvis varsinkin on aikamoinen sylivauva, sillä se tassuttelee mun syliin niin usein istuessani sohvalla. Niin hymyilee sekä kissa että Emppu.

Nyt on hyvää!

Kuulen ihan selvästi, miten naapurin ulko-ovi käy ja miten siellä lasketaan vettä hanasta. Tässä kerrostalossa on huomattavasti ohuemmat seinät edelliseen verrattuna, joten enpä taida enää laulaa suihkussa. Monena päivänä varsinkin vessan seinän läpi on kuulunut pikkulapsen juttelua ja itkua, vaikka ihan tavallisella volyymillä onkin ollut. 

Mietinkin parhaillaan, miten vainoharhaiseksi mahdan tulla kotona parin päivän sisällä ilman Hannaa. Kissat touhottavat aina jotenkin, esim. hiekkalaatikolla peittelystä kantautuu iso ääni, mutta silti. Se on positiivista, ettei kenenkään bassonjytke kuulu tänne, edes näin viikonlopun alkamisen kunniaksi.

Edellisen kämpän naapuriin muuten hankittiin piano, ja soittoharjoitukset alkoi kuulua iltapäivällä viiden maissa. Se tuntui jo huvittavalta, kun soitettiin aina päivästä toiseen samaa sävelmää.

Meidän tuparit pidetään näillä näkymin seuraavana viikonloppuna. Sinne kutsutaan muuttoapulaisina hääränneet. Tässä esimakua meidän kodista:

Mä en oo aiemmin pitänyt valokuvia esillä mutta nyt on kiva, kun avovaimolla on tapana pitää.

Halusin jälleen postikorttiseinän.

Kissojen ruoka-ja vesikuppeja kolmen koplan käytössä olohuoneessa.

Mie hiuksia kuivattelemassa sekä ovien yläpuolella näkyvät "ikkunat".

Muuttohulinasta en olekaan kertonut mitään, lienee ollut liian paljon muuta ajateltavaa. Lyhyesti mainittuna:

Mua alkoi hermostuttaa vasta edellisenä iltana, koska olin ollut ennakkoon tosi luottavaisella mielellä kaiken suhteen. Yöuniin ei mikään vaikuttanut tällä kertaa.

Aamupäivällä apulaiset saapuivat sovitusti ja olivat ahkeria. Ihailin toisten näkemystä pahvilaatikoiden, kassien ja pussien sijoittelussa autoon, sillä se muistutti Tetriksen pelaamista. Vuokrapaku oli kuulemma kätevä hakea että palauttaa, ja sitä käytettäessä riitti kaksi kuljetuskertaa.

Kun eka lasti oli täynnä, mie lähdin tulemaan tänne availemaan ovia. Sitten muut alkoivat kantaa kamoja portaissa (hissitön taloyhtiö) ja mie kannoin ne eteisestä oikeisiin huoneisiin.

Toista muuttokuormaa odottaessa availin Heman kanssa laatikoita ja asettelin astioita kaappeihin. Kyselin muistin aikaan ohjeita kaasuhellan ja -uunin käyttöön niiden ollen ihan uus tuttavuus itselleni.

Yksityiskohtia kissaihmisten keittiössä.

Paljon muuta kerrottavaa ei päivästä ole, kuin että muutossa meni noin viisi tuntia, välimatkaa kun kertyi vain saman kaupunginosan sisällä. Tavarat saatiin muutaman päivän kuluessa paikoilleen. Olkkarin lasitaulut on enää asettelematta, ja pyykinpesukone oottelee oikeanlaista osaa kytkentää varten.

Satunnaisen naapurista kantautuvan metelin ja mun pyörän varastamisen lisäksi ei liene muuta valittamisen arvoista. Metro on nyt vähän kauempana mutta bussi kulkee lähempää.

Pyörävaras!

Olin rupeamassa äsken päikkäreille, kun Hanna huhuili oven takaa pyykkituvalta tultuaan, että mun pyörä on varastettu. Heti olin ylhäällä, että mitä v####?!
Ensimmäinen ajatus oli, että mun omaisuutta on viety. Pyörä, joka talutettiin vain pari viikkoa sitten taloyhtiön pikkuiseen varastoon. Meidän avaimet eivät käy muiden varastojen oviin, Hanna kävi heti tarkistamassa.
Tiedän kyllä pyöriä varastettavan, tuntuu olevan tosi yleistä. Mua suututtaa lähinnä se, että mitä ilmeisemmin siis joku tämän talon tyyppi on ollut asialla. Käsittämätöntä miten kehdataan tehdä moista, kun pitäisi sen verran pystyä luottamaan naapureihin.

Pakkaamista ja Gilmore girls

Lauantai 10.9.

Saako mainita pari asiaa säästä? Syksystä ruvettiin puhumaan Helsingissä ehkä pari viikkoa sitten, mutta tällä viikolla olen hikoillut ihan kuin kesällä. Ekat syksyn värit olen havainnut parvekkeelta näkyvästä puusta.

Niinhän siinä kävi tänäänkin, että nousin kasin aikoihin ylös. Oli puhetta lähteä aikaisin Tokmannille etsimään muuttolaatikoita, mutta se tapahtuikin iltapäivästä, kyllästyttyämme lorvailuun. Clas Ohlsonilta löytyi kuplamuovi.
Palasimme kotiin pakkaamaan ja saimme paljon aikaiseksi. Energiaa päivän puuhaan saimme Hesen aterioista, jotka välissä noudin.

"Jaa että vaimoke pakkaa, kun toinen kuvaa?"

Meidän lattialla on pidetty viimeksi tavallista pienempiä mattoja. Niiden pesu onnistui kotikoneessa 30 asteessa käsinpesuohjelmalla.

Kaikki täydet laatikot ja pussukat on kannettu makkariin, joten siellä on nyt todella ahdasta...

...Olkkarissa kai kaikuu pian.

Sunnuntai 11.9.

Olen ruvennut katsomaan Gilmoren tyttöjä ihan alusta Netflixistä. Mulle tuli ihan yhtäkkiä ikävä tätä sarjaa ja muistan taas, miksi viihdyin sen parissa aiemmin. Sitä paitsi, aina täytyy olla jokin sarja jota seurata. Samalla odottelen uusia jaksoja komedioille Moderni perhe ja Kolme miestä ja tyttö.

Rusakko

Olen tavannut nyt parina aamuna rusakon bussipysäkin liepeillä. Katselen sen pomppimista, kunnes bussi saapuu. Kalliossa oli mahdollista nähdä pupuja aamuvarhaisella.

Tykkään näistä Itiksen metrolaiturin kuvista:

Uutuus-Marabou + hauskoja juttuja

Hiiohoi!

Tämä viikko on sujunut huomattavasti kivemmin kuin edellinen, koska stressi on hälvennyt. Huraa! Olen ruvennut nousemaan ylös jo klo 4.00, jolloin olen puolta tuntia aiemmin työpaikalla ja saan näin joustoa aamurutiineihin. Minut tuntien joku olisi voinut todeta idean olevan totaalisen surkea, mutta kappas kummaa miten olenkaan pärjännyt.

Alvis nauttii auringonsäteistä.

Kirjoittelen tätä kännykällä ja olen onnistunut sotkemaan sen jo suklaalla. Ostosten lomassa alkoi tehdä mieli makeaa, joten miksen kokeilisi uutta Marabouta, joka sisältää marjoja, granolaa sekä jugurttia. Sekoitus sopii hyvin nimenomaan pehmeälle Maraboulle, en osaisi kuvitella sitä esim. Fazerille. Mielenkiintoinen tuttavuus!

Maanantaina pääsin kaverin mukaan katsastamaan hänen tulevan hääjuhlapaikan. Mun läsnäolo taisi olla tärkeä, koska mut on nimitetty kaasoksi. En viitsi avata vielä salaisuutena pidettyä asiaa enempää, voin vain näyttää muutaman paikasta ottamani tunnelmakuvan.

Eilen tiistaina olin niinkin hyvillä mielin, että leivoin. Leipominen on mulle erikoista, mutta onnistunut mustikka-mansikkapiirakka inspiroi hieman. Tuotos oli niinkin muhkea, että oli mahdotonta saada ehjää palaa lautaselle. Kuvatodiste ei ole kummoinen, mutta muistuttanee mua myöhemmin onnistumisen riemusta.

Muutto lähestyy

Rupesimme pohtimaan tilavamman asunnon tarvetta jo kauemman aikaa sitten. Mitä enemmän tuijottelin nykyisiä neliöitä, sitä tärkeämmältä vaihto alkoi tuntua.
Nykytilanteessa riittää kyllä hyviä puolia, kuten rauhallinen naapurusto sekä metron ja palveluiden läheisyys. Miinuspuolena mainittakoon ahdas avokeittiö, jossa kaksi ihmistä ei meinaa mahtua kokkailemaan samaan aikaan. Jos minä esimerkiksi kaivelen kattilakaappia, avopuoliso ei saa jääkaappia auki jne.

Alustavat toiveeni seuraavan asunnon suhteen olivat:
- enemmän kuin tämä 43,5m2
- sijainti nykyinen kaupunginosa / Itä-Helsinki
- lasitettu parveke
- keittiö

Kun tämän hetkisestä vuokranantajasta ei kuulunut mitään soittopyynnöstä huolimatta, aloimme lähetellä asuntohakemuksia useaan paikkaan. Satosta hihkaistiin päivää hakemuksen vastaanottamisen jälkeen, ja olimmekin kiinnostuneita ensimmäisestä tarjotusta kämpästä.
Kävipä kuitenkin niin, että soittaessani asuntoa vielä vuokraavalle henkilölle en onnistunut sopimaan näytön ajankohtaa. Kävin noin puoli tuntia kestäneen puhelun, jonka aikana esitin asiani lukemattomia kertoja, koska toinen ei ottanut ymmärtääkseen pointtiani. Yritin olla ystävällinen mutta lopulta olin niin turhautunut, että mieleni teki hakata päätä sohvatyynyyn. Avopuoliso otti samantien yhteyttä Satoon, ja sieltä saatiin toinen asuntotarjous.

Hanna kävi katsomassa tuota Myllypurossa sijaitsevaa kaksiota itsekseen, sillä mulla oli jo varattu tatuointiaika samalle päivälle. Oli tosi jännittävää nähdä kuvia sieltä, kun itsellä ei ollut minkäänlaista kosketusta. Hanna selitti aistineensa kotoisaa tunnelmaa jo eteisessä, ja että asunto olisi kaikkineen oikeinkin sopiva meille. Se sijaitsisi muutaman sadan metrin päässä nykyosoitteesta, tilaa olisi 14m2 enemmän, saisimme oikean keittiön sekä vaatehuoneen, mutta parvekkeessa ei olisi lasitusta.
Se informaatio ja fiilistely riitti mulle, sillä kuulosti siltä, että meillä tulisi olemaan hyvät oltavat. Parvekkeelle ei uskaltaisi päästää kissoja, mutta on tärkeää, että ne saisivat tuijotella etu- että takapihan maisemia suurista ikkunoista

Niinpä kävimme allekirjoittamassa vuokrasopimuksen molempien nimiin. Muuttopäiväksi sovimme 15.9. eli aikaa kaikelle järjestelylle olisi ihan tarpeeksi. Tänään olen hoitanut osoitteenmuutoksen sekä sähkön- ja nettiliittymän siirron, ja avovaimo on saanut vahvistuksen muuttoautosta kuskeineen.

Kalevankatu, kirjoja & Kaivari

Mitenhän herätessäni luulin olevan torstai. Hämmenyin kun olikin herätys soimassa, mutta en halunnut vahingossakaan nukkua liikaa. Ulkona näytti hieman viileältä, mutta positiivinen mieleni ei suonut ottaa hupparia mukaan.

Olin sopinut tapaamisen Saaran kanssa. Oltiin illalla viestitelty eräästä kahvilasta, joten sinnehän me heti suunnattiin (sateenvarjon alla). Kyseessä oli Kalevankadun Cafe Kuppi&Muffini, jonka menu kiinnosti mua jo edellispäivänä ohi kävellessä.
Ai että, mitä kuppikakkuja ja kakkuja siellä odottikaan. Muutama muu ehti jo meidän edelle tilaamaan, kun ankarasti pohdittiin valintojamme. Päädyin päivän keittoon eli pehmeästi tuoksuvaan, sopivasti maustettuun kookos-linssikeittoon. Jälkkäriksi nautiskelin palan jenkkityylistä key lime pieta, jossa myös pohjassa oli hyvin makua. Nam!
Kahvila oli söötti räsymattoineen ja eriparituoleineen. Saara sanoi, että siellä täytyy käydä uudestaan. "Todellakin tullaan", vastasin.

Tosi pikaista todistusaineistoa siitä, että olen pitänyt mahani tyytyväisenä.

Toisella puolella katua sijaitsevasta lemmikkikaupasta kävin ostamassa kissoille laserlelun ja pari pientä ruokapussia.

Siitä kun edettiin keskustan suuntaan, tuli vastaan tatuointiliike, jossa olen istunut Emmin asiakkaana. Sen kun varaamaan aikaa viime kuvan väritykselle. Samalla sovin kuvan jatkamisesta; mielessäni kytevä, mulle tärkeä juttu tulee ikuistettua ihoon hieman eri tavalla kuin alunperin sen näin.

Aurinko palasi ja jälleen tarkeni. Kerroin kaverille haluavani kirjakauppaan, sillä oli suuri halu ostaa jokin runokirja. Ei ollut väliksi, olisiko runoilija tuttu vai ei, sillä olin vain todella kiinnostunut katselemaan valikoimaa ja haalimaan edes yhden hyllyyn.

Akateemisesta kirjakaupasta löysin kaksi runokirjaa. Tuumasin niiden jatkavan naiseuden teemaani: lapsena ja nuorena lukemissani kirjoissa täytyi olla tyttöpäähenkilö, koska ne ikään kuin tukivat kasvuani samastuttavuudellaan. Onhan tatuointimessuilta hankkimani kirjan nimessä myös nainen, Naisen iholla.

En edes muista olenko koskaan ostanut romaania kirjakaupasta. Onpahan sekin tehty. Tämä tarttui mukaan, koska vaikutti hauskalta luettavalta.

Kävelimme jutellen mun ja avovaimoni kämpänhausta, kunnes pistäydyimme Kaivarin Kanuuna- nimisellä kirppiksellä. En löytänyt sieltä mitään, mutta sokkeloisessa paikassa oli jännä kierrellä.

Sitten huilasimme istuen rantapenkillä. Vieressä eksyneen näköinen lokinpoikanen päästi vinkuvaa ääntä. Mulle tuli mieleen vaikka mitä kokeilematta jääneitä kahviloita, joista hihkaisin ääneen. Päätimme Saaran kanssa palata asiaan sitten, kun hän ehtii koulultaan.

Tuli käveltyä koko ranta aina benjihyppypaikan ja Olympiaterminaalin ohi. Kun kauppahalli tuli vastaan, pujahdimme sinne, ja mulle kertyi ostosten lisäksi pussillinen ruokaa kannettavaksi. Huomenna siis syön falafelia aidon maustamattoman tofun sekä grillattujen paprikoiden kera.

Oli aika lähteä kotiin, jotta saisin ruoat jääkaappiin. Jäin toivomaan, että ehkäpä ensi viikolla pääsisin kertomaan seuraavasta kahvilakokemuksesta.

...ja niin karjaisi leijona

Lomaviikko alkoi eilen maanantaina perinteiseen malliin ihan vain loikoilemalla. Ei ollut puhettakaan minnekään lähtemisestä, vaan olin lojaali Netflixille. Suosittelenkin Krista Kososen minisarjaa Toisen kanssa, joka tuli katsottua murun kanssa kokonaisuudessaan.

Tiistaina tuli sentään herättyä "ihmisten aikoihin" eikä nukuttua iltapäivään, kuten joskus.
Siinä vaatekaappiin katsoessani päätin saaneeni tarpeeksi sen sekamelskasta, ja aloin levitellä vaatteita sängyn päälle. Lopputuloksena sain siististi limpatut pinot, kassillisen kokonaan pois heitettävää sekä saman moisen kierrätykseen kelpaavaa. Niin, ja Hanna otti avosylin vastaan pieneksi jääneet kauluspaidat. Tunsin tehneeni itselleni hyvää.

Päivän agendana oli vierailu Korkeasaareen. Sinne pääseekin meiltä monella tavalla, esimerkiksi matkustamalla metrolla Kulosaareen, josta jatkaa Mustikkamaan läpi joko bussilla 16 tai kävellen. Meidän tuurilla toki bussi teki sen nähdessämme hyvin nopean pysähdyksen, joten opimme tämän kävelyreitin.

Kiersimme eläintarhan niin huolella, että varmasti tuli nähtyä koko paikka. Tuntui jostain syystä ihan kuin olisin matkannut kauemmaskin, kun olin siellä Hannan kanssa.
Kierros oli aloitettava kissaeläimistä. Tällä kertaa pääsimme ihastelemaan yleensä piileskelevää tiikeriä, mutta se nukkui sikeästi selkä meihin päin.
Näköalatornissa tuuli niin, että sain äkkiä uuden kampauksen. Siellä näki mahtavasti muualle kaupunkiin.

Kissapetojen jälkeen mun suosikkeja tuolla ovat magnustit. Ne aina hauskasti tuijottelevat kävijöitä ja liikkuvat toistensa kanssa.

Tiesitkö, että tällainen on pannukakkukilpikonna:

Välissä kävimme syömässä Ravintola Karhussa. Mun kasvisburrito oli maukas ja täyttävä salaatteineen.
Toisen ravintolan pihassa yllätyin nähdessäni, että riikinkukot tykkäävät nukkua roskakatoksen katolla:

Saimme monta tuntia kulumaan kahdestaan kiertäessä. Kissalaaksossa täytyi käydä sitä paitsi vielä ihan lopuksi uudestaan. Kaiken kruunasi urosleijona, joka heräsi, pesi itseään, nousi hetkeksi ja karjaisi vasten lasia. Me emme seisseet ihan siinä kohtaa, mutta näimme hyvin vierestä. "Jesss!"

Ostin myymälästä Hannalle leijonamagneetin ja -kynän, itselleni postikortteja sekä avaimenperän, jossa on magnusti. Nyt on avaimenperäkin päivitetty.

Miten meni omasta mielestä?

Keskiviikkoaamu. Oon nukkunut sohvalla kissojen kanssa, kun Hanna on ollut pari päivää muualla. Se on mennyt yllättävän hyvin viime kertaan verraten, jolloin en meinannut saada unen päästä kiinni yksin meidän huoneessa.

Kun nyt noin klo 5.30 kävelin metrolle, kuulin jonkun naisen huutavan, että "Hei, metro lähtee!" Kun pääsin raiteen viereen, tuli kuulutus. Pois päin kääntyvä mies selitti, että metroraiteella on jokin vika, ja siksi metro ei kulje tänä aamuna.

Ongelma: en juuri tunne bussiyhteyksiä.

Olin ihmetellyt metroaseman liepeillä parveilevia ihmisiä, ja nyt selvisi, että ne odottivat bussia Itäkeskukseen. Sieltä metro kulkisi normaalisti.
Pälyilin ympärilleni löytääkseni oikean bussipysäkin, kunnes näin bussin saapuvan. Kaikki odottelijat juoksivat bussipysäkille, jossa lukee: "Ei käytössä". Mutta niin pääsimme kyytiin.

Itiksellä vallitsi tungos. Kun metro saapui Ruoholahteen päin menevien radalle, kaikki pysähtyivät sen ääreen. Päätin itse hypätä kyytiin. Penkillä huomasin metron menevän Myllypuroon. Pakko kysyä vieraalta, joka sitten sanoi, että "Joo, tämä on Mellunmäen metro. Tänään on jotakin ongelmaa näissä." Nainen oli selvästi huvittunut toilailustani. Olin lähtöpisteessä.

Myllypuron asemalla porukka odotti normaalisti Ruolahden metroa. Varmistin eräältä mieheltä (äänessäni väreili hermostuneisuus), ja hän katseli muualle kertoessaan, että "Kyllä tämän pitäisi mennä oikeaan". Epäilystäni huolimatta jäin paikoilleni.
Muutaman minuutin kuluttua saapuvassa metrossa luki Ruoholahti, mutta katossa roikkuvassa kyltissä Mellunmäki. Aloitan jo lausetta: "Miksiköhän tuossa lukee..." kunnes näen nimen muuttuvan Ruoholahdeksi. Helpotus.

Syynä on siis, että tyhjät koekäytössä olleet metrovaunut on törmänneet toisiinsa aiheuttaen ratavian Itäkeskuksen ja Mellunmäen välillä. Käytössä on vain yksi raide.

Soitin töihin myöhästyväni kunnolla; "Ei se mitään, tee parhaasi". Jos opin tästä jotain, niin sen, että kannattaa seurata välillä hsl.fi:tä mahdollisten poikkeusten varalta. Eipähän mene heti sormi suuhun, vaan osaa miettiä ratkaisua itse. Jälkeenpäinhän tämäkin naurattaa, mutta ei tapahtumahetkellä, kun on kiire. Ei mua haittaa kysyä neuvoa vieraalta, mutta oma hermoiluni harmittaa.

Pelaamassa Juhon kanssa

Olinpa onnekas saadessani Juho-veljen ja hänen vaimonsa meille kylään viime viikolla. Hanna-vaimolla olisi ollut synttärit saapumista seuraavana päivänä, mutta olin niin iloinen, etten malttanut olla ojentamatta lahjaani heti. Olin haalinut lahjapussiin mm. Pikku Prinssi- kirjan, ja siitä näytti tulevan iltasatukirja.
Me saatiin vaimokkeen kanssa tuliaisiksi suklaata, kun vieraat olivat poikenneet matkalla Panda-tehtaalle. Oli hyvä kuulla matkan taittuneen ihan näppärästi, sikäli kun sitä taitettavaa on noin 500 km.

Kiittelin J&H:ta myös siitä, että toivat mukanaan kasan pelejä joukolla pelattaviksi. Monen vuoden takaiset innostukset Mario Brosia kohtaan palasivat hyvin mieleen, kun sain ohjaimen käteen. Se vasta olikin mahtavuutta.
Voin myöntää olevani eloisa pelaaja, sillä hihkun joka peliä pelatessa hillittömästi, onnistumisesta sekä epäonnistumisesta.

Muiden kierrellessä kaupoissa intouduin itsekin hieman, eihän sitä osaa tyhjin käsin olla... CyberShopiin oli ilmestynyt uutuustoppeja, joista täytyi ehdottomasti ostaa joku. Sovitellessa tuumin, että kun kutakin kuvaa oli saatavilla vain parissa paidassa, niin eivät tule heti kadulla vastaan. Lopulta päädyin leijonanmetsästäjään:

Tulin hankkineeksi pari levyllistä Agnus&Julia Stonen musiikkia. Mun aarteita.

Ulkoilua tuli harrastettua sen verran, että esittelimme Eiran rannan vieraille. Siinä kallioilla istuskellessani bongasin muutamia leppäkerttuja. Leppiskuvastani huomasin kotona, että yhdellä oli sydämen muotoiset silmät. "Tää oli niin hassu sattuma, kun Emppu muutenkin keräilee sydämiä."

Pride-viikon sunnuntai

Kävin katsastamassa Café Köketin Hannan kanssa. Tämä pride-viikolla sateenkaarilipuin koristeltu kahvila sijaitsee Senaatintorin laidalla.
Täytetyt croissantit sopivat kivasti pieneen nälkään.

Kohokohtana pääsin vihdoin maistamaan sateenkaarikakkua. Mulle herkuttelijalle kakun maku on ollut todellinen mysteeri, mutta nyt se selvisi: tämä maistui sitruunalta.

Täältä löysin yhden lahjan...

Kävimme Kaisaniemen Finnkinossa katsomassa Love is love- elokuvan, jonka on kehuttu olevan kesän kaunein. Tositapahtumiin perustuvassa leffassa nähdään Julianne Moore ja Ellen Page.

Päähenkilöt esitellään toisilleen aikailematta, ja niin syntyy suhde, jota seurataan nenäliinan kanssa. Todella hyvä leffa, joka valottaa HLBT-yhteisön yhdestä riemuvoitoista.