Sain stipendin ja olin niin onnellinen

Mä oon niin kiitollinen. Voisin jättää tän vaan tähän ja se kertois oleellisen.

Tänä aamuna, koulun kevätjuhlan jatkoilta selvittyäni, tuli se kunnon onnen ja haikeuden itku, jota pidättelin koko päivän. Pato aukesi vähän kun kuulin koulun salissa saavani stipendin ja sitten kun puhuin siitä, ja kolmannen kerran kyynelehdin baarissa selittäessäni, miten ihanalta tuntuu tulla hyväksytyksi kaikkine tunteineen ja ajatuksineen ja kuulua porukkaan.

Oon kuullut kouluissa jaettavista stipendeistä, mutta mulle tuli täytenä yllätyksenä, että mä voisin saada sellaisen. Stipendi on kiitos hyvän ilmapiirin ylläpitämisestä ja esimerkillisestä läsnäolosta. Mulle se merkitsee mielettömästi.
Joskus oli ajanjakso jolloin jokainen uupui ja mullakin vaan tuuli humisi päässä. Silti menin kouluun, sillä läsnäolo on tosi tärkeä asia. Kun edes yrittää tehdä sitä mitä pyydetään ja päästä eteenpäin, voi sanoa tehneensä osuutensa.

On kannustettava itseään ja muita. Kun itsellä on hyvä fiilis, haluaa, että muillakin on. Ympäröivä ilmapiiri vaikuttaa omaan tekemiseeni tosi vahvasti. Kun saadaan aikaan positiivista energiaa, siitä tulee yhteinen asia, yhdistävä tekijä. Me-henki.
Haluan kuulua porukkaan, jossa hihkutaan: hyvä me! Ja haluan, että mua kannustetaan päivinä, jolloin luotto itseeni on heikossa hapessa. Haluan, että me kaikki onnistutaan.

Kevätjuhlassa lausuin muutaman oman runon, joita työstin kirjoittajalinjalla. Kyllä, nyt puhutaan kuluneesta lukuvuodesta menneessä muodossa. Haikeaa. Oli ihanaa kuulla luokkalaisilta, että lausuminen meni hyvin. Jännitin kovasti, tärisin. Sain kahdet aplodit.

Kirjoittajalinjalla oli omat jatkot. Meille oli varattu pöytä ravintolasta, jossa oli tosi hyvää ja täyttävää pizzaa. Mozzarella oli todella pehmeää. Lounaan yhteydessä jaettiin todistukset. Oli sääli ettei ihan kaikki päässeet paikalle, mutta tunnelma oli mainio. Opettajille annettiin museolahjakortit.
Lautta vei meidät Suomenlinnaan, jossa istahdettiin ruohikolle rinkiin. Juteltiin paljon ja naurettiin vielä enemmän. Kerroin aamuisesta kömmähdyksestäni: avasin vahingossa naistenvessassa suihkuhanan, niin että koko koppi kastui ihan märäksi. Tässä porukassa kaikki keskustelu tuntui super luonnolliselta.
Voitin arvasta 10 euroa, ja ostin sillä eväitä paluulauttaa odotellessa.
Keskustan baarissa tilasin jäätelöä ja löysin meidän pöydästä lasinalusen, jolla sain ilmaisen juoman. Tarjosin sen luokkakaverille. Luokkakaveri ihmetteli hyvää onneani, ja mäkin vaan kohottelin käsiä ja olkapäitä.
Jos sanon, että ilta (tai siis aamu) päättyi toisten huolehtimiseen, se antaisi ehkä väärän kuvan, mutta sitähän se porukalla heiluminen on, huolen pitämistä. Luottamusta ja ihailua voi osoittaa monella tavalla, ja parhaiten se ilmenee toteamalla: tykkään teistä, pitäkää lippu korkealla.

Olin nuori ja nolo

Lähetin äsken viestin runoilija Aura Nurmelle. Se menee näin: "Pakko sanoa, että sun ja Susinukke Kosolan ansiosta mä en enää häpeile mun lapsuutta ja nuoruutta ´nolona nobodyna´. Viesti viittasi Auran Insta storyyn, mutta pitää paikkaansa.

Musta tuntui aina nuorempana, että "kukaan ei halua olla mun kaveri, koska en tunne erikoisia bändejä ja mulla on ihan normivaatteet." Toisaalta kukaan ei havitellut mun seuraa siistien sisarusten takia tai siksi, että äiti toi kaupasta oman karkkipussin vieraana olijalle.

Ihan helkutin karmivaa ajatella näin jälkeen päin, miten paljon on pitänyt nähdä vaivaa saadakseen seuraa välitunnille. Tai jos joku katseli muiden leikkejä sivusta, oli noloa mennä kysymään, haluaisiko sekin tulla mukaan. Huh huh.

Sekin oli noloa, jos oli yksin jonkun mielipiteen kanssa. Jos piti jotakin juttua tärkeänä ja ajatteli, että se voisi olla jollekin muullekin tärkeää, mutta kukaan ei reagoinut. Sen jälkeen itsetunto laski jälleen.

Mä palaan muistoissani aina uudestaan ja uudestaan samankaltaisiin ajatuksiin, jotka koskee epäsuosiota ja itsensä ihmettelyä. Mut hei maailma, mä oon ihan fine. Musta tuli fiksu ihminen, joka välittää muista. Ajatelkaapa sitä. Mua dissattiin välillä ihan helvetisti, harvoin kyseltiin itsetunnon perään. Mun piti itse keräillä itseni kasaan ja mennä kouluun taas seuraavana päivänä, niin kuin en jännittäisi ennakkoon mahdollista alaspäin katsomista.

Valitettavasti muistan nuoruuden kouluajoista lähinnä negatiivisia juttuja. Ihan varmasti mulle puhuttiin kivastikin enkä mä täysin kavereitta jäänyt, mutta niinhän sitä sanotaan, että huonot asiat jää päällimmäisiksi mieleen.

Ois ihanaa muistaa jokin yksittäinen ihaileva lause.

Miksi jännitän?

Esimerkki 1

Otin eilen vastaan vieraita. Tiesin appiukon olevan hyvä tyyppi ja että sitä mun ei tarvitse jännittää, mutta onnekseni ja ilokseni en jännittänyt apen naisystävääkään.
Pohdin: miksi en jännittänyt?
Johtuiko se siitä, että mulla oli ollut kiva päivä luokan kanssa museossa ja ravintolassa? Vai siitä, että olin nähnyt naisystävän kuvan ennen tapaamista? Vai olinko alitajuntaisesti järkeillyt naisen olevan hyvä tyyppi, kun appikin on?
Olin kotona ihan normaalisti. Juttelin ystävällisesti, kysyin kuulumisia ja mussutin sipsejä yhtä antoisasti kuin muutenkin.

Esimerkki 2

Tänä aamuna kävin juttelemassa opon kanssa. Tiesin mistä haluan puhua, mutta sitä en osannut aavistaa, millä tavalla se tulisi ulos mun suusta. Oli mennä jaaritteluksi. Sitten sanoin: "No mutta", ja alettiin yhdessä pohtia mun asiaa ja selvittää, mitä sille pitäisi tehdä.
En ollut harjoitellut mielessäni, miten selittäisin asiani. Joskus harjoittelu auttaa, joskus lisää hermostuneisuutta entisestään. Mistä senkin voi tietää, kummin kannattaa menetellä?

Opon huoneessa kävin yhden puhelinkeskustelunkin, ja sen aikana mietin välillä pitkään ja vähän takeltelin, kun muistelin jotakin.
Muistutin itseäni siitä, että langan toisessa päässä on toinen ihminen, yhtä lailla inhimillinen tyyppi. Opo sanoi, että tämän tyypin työtä on auttaa muita, siksi se siellä vastaa.

Mä sanoin, että jos hakisin vielä kesätöitä, se ei ois sama firma, missä olin ennen koulua. Sen jälkeen mua alkoi itkettää. Muistin ikävän pomoni. Totesin ääneen, että pomon takia mulla on varmaan traumoja ihmisten kohtaamisessa: mä jännitän, että vastassa saattaa olla yhtä vaativaan äänensävyyn puhuva henkilö.
Opo ojensi paperia johon kuivasin silmäni ja sanoi, että sitä ei haittaa, jos joku itkee sen huoneessa. "Eikös ole parempi antaa itkun tulla? Sen jälkeen on parempi olo." Hymyilin. "Sitä paitsi, ei ole sen tunteidensa näyttäjän ongelma, miten toiset siihen suhtautuu. Jos joku suhtautuu kummaksuvasti ja sille tulee epämiellyttävä olo, niin sen pitää kysyä itseltään, miksi on niin."
Oi voi. Tämän jälkeen mun itku meinasi jatkua siksi, että opo oli niin kiva mulle.

Erityisherkkyyden piirre

Mä oon erityisherkkä ja mun kohdalla se tarkoittaa mm. sitä, että jänitän asioita etukäteen.
Mitä jos menee huonosti, mitä jos mua pidetään typeränä ja mua hävettää?

On vaikeaa kun jotakin asiaa ei saa tehtyä siksi, että jännittää itsensä ja tavallaan muidenkin puolesta.

Soimaan itseäni: "OLen hölmö kun mietin liikaa" Olen hölmö kun en mieti tarpeeksi."

Kyse ei ole siitä, ettenkö rakastaisi itseäni tai arvostaisi muita.

Hyvinä päivinä jännitän vähemmän, ja mun ääni on normaali.
Huonoina päivinä tunnen, miten kainalo hikoaa pelkästä ajattelemisesta.

Täytyisi olla armollinen itselleen. Tarkottaisiko se, että hyväksyisin ns. huonotkin päiväni?

Tiedän, että täytyy olla pyytämättä anteeksi silloin, kun silmä alkaa kostua.
Tiedän, että monilla on suojakuori, mutta ne haluaisivat osata näyttää tunteensa.

Tiedän, että jokainen jännittää.
Kunpa olisin varma siitäkin, että mun jännityksen hetkellä mustakin ajateltaisiin, että "siinäpä on inhimillinen piirre."

Kun olin helposti lähestyttävä

Lukeminen yhdistää. Tai no... hei, pitäiskö mun aloittaa jollain muulla lauseella? Etten vaan kuulostaisi ihan kuivalta jo alkuun?

Lukeminen yhdisti minua ja erästa randomia tyyppiä viime viikolla. Odotin metroa Mellunmäessä ja luin seisaaltaan Aaro Hellaakosken runoja. Näin sivusilmällä, kuinka naishenkilö lähti kävelemään lähemmäksi minua, ja miten se vilkuili varovasti suuntaani. Se pysähtyi eteeni, parin askelen päähän, katsoi vielä oikealle ja vasemmalle ja aloitti dialogin:
- Moi. Mitä sä luet? Runojako?.
Mua hieman huvitti tyypin norkoilu, mutta pidättelin liiallista hymyilyä vaikuttaakseni helposti lähestyttävältä. Sellainen mä haluaisin olla. Anyway.
- Joo, Hellaakosken runoja.
- Se onkin aika iso kirja. Näyttää ihan divarin aarteelta tai joltain, sen verran kuluneet kannet.
- Joo, sieltä mä oon tän bongannu. Hieno löytö kyllä. Harvemmin tulee divareissa käytyä, itse asiassa.
Tässä kohtaa metro saapui laiturille. Keskustelu jatkui, sillä nainen avasi suunsa taas sisään pujahtaessaan. Seurasin sitä penkille ja istahdin vastapäätä.

Se halusi tietää, oonko matkalla kouluun, satunko opiskelemaan kirjallisuutta. Kerroin Laajasalon opistosta ja sen kirjoittajalinjasta, joka on auttanut mua tosi paljon.
Mulle tuli vähän tukala fiilis, koska tyyppi silmäili mua puolelta toiselle enkä oikein tiennyt, haluaako se puhua vielä kirjoista vai jostakin muusta.
- Sä taidat olla kissaihminen, kun sulla on noita kuvia, se sanoi tarkoittaen mun mulkosilmäisiä kissatatuointeja.
- Oon mä kissaihminen. Pitäähän sen näkyä.
- "Onni". Onko sulla sen niminen kissa?
- Niin joo toi... no mun toisessa kädessä lukee "ilo". Ne on ihan tommosia positiivisia sanoja, hyviä asioita elämässä.
Nainen katsahti ikkunasta ulos, näytti vähän ujolta ollakseen silti utelias. Samastuin ja siksi varmaan jaksoin käydä keskustelua. Toisaalta, miksi mua ei kiinnostais se, miksi ihan tuntematon tyyppi haluaa jututtaa just mua?

Onneksi nainen palasi takaisin kirjoihin.
- Mä luen parhaillaan tätä, se vetäisi laukustaan jonkun romaanin. Jatkoi:
- Mä en oo hirveesti runoja lukenu, vaikka ehkä pitäis. Enemmänki tätä proosaa.
Halusin esitellä tyypille proosarunoutta, ja nostin repustani Silene Lehdon teoksen Hän lähti valaiden matkaan. Kerroin, että itse tykkäsin siitä kovasti. Nainen kertoi haaveestaan opiskella kirjallisuutta tai kirjoittamista.
- Valitettavasti mulla on niin paljon töitä, et en ehtis opiskelemaan, se huokaisi. Muisti sitten Kriittisen korkeakorkeakoulun, ja minä osasin sanoa, että Kriittisessä opiskellaan vain viikonloppuisin. Tyyppi paljasti osallistuneensa johonkin kansainväliseen kirjoituskilpailuun usemman kerran, ja voittaneensa sen ekalla kerralla. Toivon, että se tulevaisuudessa hakisi johonkin kiehtovaan kouluun.
Saapuessani asemalleni sain vielä nopsan vinkin hakeutua Facebookissa Kirjoittajanloput-nimiseen ryhmään, jossa kirjailijoiksi haaveilevat sekä kirjoittamisesta yleensä ottaen kiinnostuneet voivat keskustella keskenään.

Tänään (jälleen aamumetrossa) tapahtunutta

Luin runoja, tällä kertaa Pentti Saaritsaa. Mun oli tarkoitus saada kirja luettua, jotta voisin palauttaa sen koulun jälkeen. Vastapäiselle penkille istahti nuorimies, joka saman tien huomasi puuhani:

- Hei anteeks. Hei, mikä kirja toi on?

Kun kuulin sanan kirja, tajusin sen puhuvan juuri mulle. Mä menin ihan ujoksi. Tyyppi vaan pelmahti siihen ison reppunsa kanssa ja se näytti äkkiseltään siltä, kuin olisi ollut tulossa vaellusretkeltä tai vastaavalta, missä tarvitaan niin isoa rinkkaa. Taisi sillä olla pesemätön naamakin.

- Tällanen, sain sanotuksi. Tyyppi kumartui lähemmäs nähdäkseen, luki nimen ääneen.

- Julkiset salasanat. Ai, jotain koodausta. Okei.

- Nää on runoja, yritin oikaista, mutta se tuskin kuuli varovaista ääntäni.

- Mä luen tätä, se sanoi ylpeällä äänellä. Kirjan kannessa luki isoilla punaisilla kirjaimilla RAID.

- Ahaa. Näyttää ihan jännäriltä.

- Juu, sellanen tää on, se vastasi ja pisti kirjan reppuunsa.

Tämä keskustelu ei jatkunut sen pidemmälle, onneksi. Tyyppi jutteli kaverinsa kanssa ja ne jäivät pian kyydistä. En ois osannut jutella dekkareista, koska se ei toistaiseksi kuulu omaan repertuaariin. Toisaalta, en ois jaksanut selittää sille tuntemattomalle, etten ole kiinnostunut koodauksesta vähimässäkään määrin.

Mä jäin pohtimaan ton jälkeen, että olisi aika siistiä keskustella vaikkapa Walt Whitmanin Valituista runoista. Pitäisköhän mun ottaa se huomenna kainaloon ja toivoa, että kohdalle osuu seuraava kirjaintoilija?

Iskä ja Olli Lindholm

Huom: Kirjoitettu isäni muistoa kunnioittaen. Sisältää herkkiä ajatuksia.


12.2.2019

Kun mä olin ala-asteella, mulla oli huoneen seinällä rukous. Mä hoin sitä joskus, ihan niin kuin koulussa opetettiin - niin vain kuului tehdä. Uni tuli aina sikiöasennossa, kämmenet toisiaan vasten. Se oli mulle turvallisin nukahtamisasento.
Eräänä aamuna mä heräsin tuon rukouksen alta. Ensimmäinen ajatus oli: missähän iskä on? En tiedä mistä ajatus putkahti päähäni, mutta muutaman minuutin päästä kuulin, etten näkisi isääni enää koskaan.

Mä kirjoitan tästä, koska oon kirjoittaja. Mä oon käynyt samat ajatukset ja muistot läpi monta kertaa ja nyt musta tuntuu, että päästämällä ne ulos mun ei tarvitse miettiä niitä niin paljon.
Mä näen myös, että koska oon aikuinen, haluan kehittää itseäni entistä enemmän, ja yksi tapa on päättää olla vahvempi kuin koskaan. Mun täytyy olla vahva, koska isäni lähti tästä maailmasta 20 vuotta sitten, ja äitini menetin muutama vuosi sitten.

Iskän poismenon jälkeen mua kadutti se, etten ottanut talteen sen Kaija Koo- cd:tä. Tietyistä Kaijan biiseistä kun tulee aina isä mieleen, esim. siitä, missä lauletaan "Minä tiedän sinun aina olevan siellä..."
Isästä muistuttaa myös Eppu Normaalin Tahroja paperilla, mutta se biisi ei sureta.

Tänään iltapäivällä sain kuulla, että Yön keulakuva Olli Lindholm on kuollut. Kävelin vaimon kanssa kotiin kauppareissulta, kun se kysyi, oonko nähnyt uutiset somessa. Tiesin, että se tarkoitti jonkun julkisuuden henkilön kuolleen - välillä tuntuu, että sitä tapahtuu viikoittain. "Toivottavasti syy oli luonnollinen", tuumin.
Nimen kuullessani mulle tuli paha mieli, vaikka en oo kuunnellut Yötä tai tavannut Ollia henkilökohtaisesti. Mutta koin, että yksi isästä muistuttava biisi oli poissa. Siinä lauletaan: "...niin paljon nähtävää maailmaa jää".
Lauleskeliko isä biisiä kotona? Ehkä, en muista, koska olin vielä pieni. Silloin sitä oli niin ymmällään maailmasta sekä siitä, että toinen vanhempi on poissa. Muistan puhuneeni keittiössä ääneen: "Miten isä voi lähteä ennen mummua, kun mummu on kaikkein vanhin?" Äiti piti mua kainalossa ja sanoi, ettei tiedä.

Iskä oli vasta vähän päälle 40.
On hurjaa ajatella, miten paljon maailma on muuttunut tässä ajassa. Iskä ei nähnyt älypuhelimia, ei Fox-tv- kanavaa, Bumtsibumin Marco Bjurströmin kaapista tuloa, Spede Pasasen kuolinuutista, saati Lindholmin Ollin.

En tiedä miten isä olis suhtautunut mun tyttöystäviin tai koulumenestykseen, Suomen ensimmäiseen naispresidenttiin tai kauppojen vegehyllyihin. Oisko se juonut smoothieta aamulla tai kokannut avokadopastaa perheelle?

En muista meidän isästä paljoakaan. Mun työpöydän laatikossa mötköttävä rei´tin kertoo, että isä käytti sitä hoitaessaan firmansa asioita. Se oli nuohooja. Melkein ainut nokikolari, jonka oon nähnyt. Sillä oli likaiset kasvot ja sininen haalari. Se ajoi sinisellä pikku pakulla, jonka kyydissä piti työvälineitä.

Sen tiedän, että mä oon joutunut antamaan maailmalle anteeksi isäni pois ottamisen kerta toisensa jälkeen. Ja itselleni oon antanut anteeksi sen, että oon surrut niin paljon.
Viime vuonna olin töistä poissa yhden päivän, koska en vaan osannut mennä sinne. Koitti tietty aamu ja sen myötä tietyt ajatukset sekä tuska, jonka voi vain toivoa vähentyvän vuosien myötä.

Jos uskoisin taivaaseen, sanoisin, että ehkä tällä hetkellä meidän iskä paiskaa kättä Olli Lindholmin kanssa. Mutta mulla ei ole kaikkivaltiasta jumalaa. Mä uskon ihmisten hyvään tahtoon, siitä mulla on esimerkki omasta perheestä. Sen turvin kasvatan itse itseäni.

Esiintyjänä open micissa

Ennen kirjoittajalinjalla opiskelua en ollut juuri kuullut puhuttavan open micistä. Sanan täytyi olla jostakin tuttu, mutta etäisesti.
Mitä ajatuksia sana herätti? No tietenkin kuvittelin open micissä esiintymisen vaativan todellista rohkeutta. Mennä sillä tavalla ihmisten eteen lausumaan omia runojaan - itsevarmana ja ylpeänä omista hengentuotoksistaan.

Luokassa joku mainitsi kyseisen sanan. Suomensin sen mielessäni: avomikki, avonainen mikki.

Meille käytiin kertomassa millaisia tekstejä lavarunotapahtumassa kuullaan. Käsitin, että tekstien tulee olla pidempiä runoja kuin mitä itse kirjoitan. Tarinallisuutta pitää olla. "Muistakaa rytmi ja rauhallinen lausuminen." Kirjoitin asioita vihkooni, vaikka tuskin tulisin tarvitsemaan vinkkejä myöhemmin.

Olin väärässä.

Mua alkoi kiinnostaa esiintyminen. Ajattelin: "Jos mä haluan kirjoittaa, haluan tulla kuulluksi, tarvitsen yleisöä, siispä luolliseen jatkumoon kuuluu ottaa avoin mikki käteen."

Kävin yhden kerran Sörkan ruusu- nimisessä baarissa kuuntelemassa, kun muut esintyivät. Valitsin huonon paikan, sillä siitä ei nähnyt mikrofonia. Menin lähemmäs ihmisten joukkoon, kurkottelin. Alkoi hymyilyttää ja koin, että olisin ollut valmis menemään mikin luo, jos mulla ois ollut joku tekstinpätkä mukana. Puhelimessa olleita räpellyksiä en kehdannut esittää kenellekään.

Seuraavalla kerralla eli kuukauden päästä menin takaisin Sörkan ruusuun. Olin hyvään aikaan paikalla tilaamassa lasin viiniä ja valitsemassa paikan mikrofonin läheisyydestä. Salakuuntelin vierustoverien keskustelua, ja kirjoitin siitä inspiroituneena jotakin muistikirjaan.
Luin äänettä omaa runoa ja hengitin rauhallisesti.
Illan aikana ehdin kerätä rohkeuteni monta kertaa. Mun vuoro tuli vasta kolmanneksi viimeisenä. Mutta se meni ihan hyvin. Tunne oli samanlainen kuin tullessani kaapista läheisille - MÄ pystyn tähän!

Seuraavalla kerralla sain luokkakaverin mukaan Ruusuun. Kävikin niin, että kaveri esitti runonsa mutta mä jänistin. Pidin kuultuja runoja paljon omaani parempina. Lähdin pois ja olin palasina. Petin itseni.

Vierähti jälleen kuukausi. Mulla oli Sörkan ruusussa mukana ne edelliselle kerralle tarkoitetut rakkausrunot sekä vielä yksi niiden lisäksi. Ne olivat yhdessä pieni rakkausrunosarja nimeltään Sinulle.
Ja sen mä esitin. Mulla oli rakkaudenpunainen Mikki Hiiri- paita päällä ja luultavasti kasvotkin heijastivat samaa sävyä, koska niin äkkiä odottava fiilis vaihtui iloiseksi jännitykseksi. Mä luin rauhallisesti, muistin annetut ohjeet koululta. Olin jälleen tyytyväinen itseeni.
"Mä olen hitsi vie runoilija. Muakin pitää kuulla", ajattelin lähtiessäni paikalta. Hymyilin, vaikka Kurvissa tuuli lujaa ja kylmästi.

Kyllä vaimo tietää

Kissat mourusivat jaloissa tänäkin aamuna, vaikka vaimo ruokkii ne aina lähtiessään. "Sillon kun ne oli aamulla mun vastuulla, ruokin ne aivan ensimmäiseksi, jotta vältyin siltä perässä hiihtämiseltä", sanoin vaimolle. Se vastasi: "Mie ruokin vasta, kun oon laittanut itseni kuntoon ja syönyt. Ei ne mun perään samalla lailla katsele."

No johan on kumma, ettei katsele.

Kissaherrat hyppii pöydälle kun minä rouskutan muroja. Nostan ne takaisin lattialle, ja karvat pöllyävät murokulhon reunalle, olipa mikä vuodenaika tahansa. "Ei niitä pöydälle saa päästää, sehän on paha tapa," sanoo vaimo. Minä siihen: "Ei ne niin haittaa, aattelevat varmaan olevansa seuraksi."
Musta tuntuu, että oon täysin kajahtanut kissamuori, ja vaimo pitää tiukempia rajoja ihan syystä.

Eräänä päivänä kun lähdettiin vaimon kanssa kauppaan, oikein luisteltiin ja liukasteltiin paksulla jäällä. Kohta meidän eteen pyrähti pari nuorempaa naisoletettua, ja niillä paistoi paljaat nilkat. Sanoin isoon ääneen, että onneksi tuli laitettua villasukat jalkaan, eipähän palele. Vaimoa alkoi hävettää. Tämä oli mulle huumoria, sitä paitsi musta on epäreilua joutua liukastelemaan nastakengissä, kun nuoret painelee huoletta tennareissaan.

Apua. Mä oon muuten alkanut käyttää sanaa nuoriso.

Syytän nuorisoa monesta asiasta: äänekkyydestä, laiskasta puhetavasta ja huonosta kirjoittamisesta, pipotta, hanskoitta ja vailla hyviä sukkia kulkemisesta talvella.

Vaimo on kulkenut sileäpohjaisissa kengissä koko talven, mutta ei silti kyyristele kaksinkerroin kuten minä siinä vieressä. Noh, se onkin puoli vuotta mua nuorempi.

Kirjoittajalinja: esseeaihio

Mulla oli yläasteella kaveri nimeltään Lilli (nimi muutettu). Se oli Jehovan todistaja, siitä se aina puhui. Asia oli Lillille syy tai veruke monessa tilanteessa, kun sen piti jättäytyä pois jostakin koulun järkkäämästä tapahtumasta tai uskonnon tunneilta. Mä olin vähän kateellinen Lillille, koska en olisi itse halunnut osallistua ussaan. Vielä jälkeenkin päin ajateltuna olisin mieluummin opiskellut elämänkatsomusta, sillä olisin saanut siitä paljon enemmän irti.

Olin Lillille kateellinen myös siitä, että se oli koulun nätein tyttö. Mä en tiennyt vielä tuohon aikaan, että tulisin vielä joskus ihastumaan tyttöön, mutta Lillillä oli ihana, pitkä tukka ja se vaan oli luonnonkaunis. Ei sen uskonto ja äiti oiskaan varmaan sallinut kovin vahvaa meikkaamista, eihän se ois tiettyyn ikään asti saanut ajatellakaan poikia.

Me juteltiin Lillin kanssa pojista aika usein. Musta oli tärkeää raportoida Lillille, kenestä tykkäsin milloinkin. Se kuunteli aina ja oli kiinnostunut, varsinkin silloin, kun luettiin Girls-lehteä ja horoskooppeja, ja Lilli analysoi, mitä mulle vois tapahtua kenenkin pojan kanssa.
Kerran olin ihastunut meidän luokan Juusoon (nimi muutettu), joka asui lähellä Lilliä. Lilli sai idean, että mennään katsomaan Juuson ja sen perheen taloa, niin sittenpähän tiedän tarkemmin, missä se asuu. Ei me mitenkään salaa sitä tehty, kävelty tienviertä kumarassa toisillemme sipisten, vaan Lilli osoitti sormella: tuossa se on, sininen rivitalo. Mä kuvittelin tietysti ensin, osaisinko itse asua rivitalossa. Se oli kaukainen ajatus, sillä meidän talo oli isän rakentama L-kirjaimen muotoinen omakotitalo. Keltaista tiiltä. Seuraavana päivänä koulussa oli tunne kuin olisin ratkonut jonkin mysteerin, ja hihittelin sisäisesti katsellessani Juusoa pulpetissaan.
Juusolla oli rennot lökäpöksyt, huppari ja kauluksen alta pilkottavat puiset helmet. Mäkin halusin olla rento. Analysoin itseäni sillä sanalla, kun kirjoitin teksti-tv:n kirjekaveripalstalle.
Halusin olla myös hoppari, mutta en tiennyt, voiko tyttö olla sellainen. Googletin asiasta. Koska en saanut vastausta, kysyin asiaa Demi-lehden palstalla.

Siihen aikaan koulun pojat kuunteli Eminemiä. Mäkin kuuntelin, vaikken oikeasti tykännyt Eminemin äänestä. Se oli jotenkin pistävä. Nykyään räppärin biisit Stan ja Cleaning out my closet kuulostaa mun korvaan vain etäisesti tutuilta.

Lilli oli myös hoikka. Mäkään en ollut varsinaisesti isokokoinen teini, mutta mulla oli pyöreät posket ja pulleammat reidet kuin Lillillä. Aattelin, että varmaan kaikki koulun pojat on lääpällään siihen. Mun velikin oli, mutta ei siitä sen enempää.

Mä pyöräilin usein kotoa kauppaan sen vajaan seitsemän kilometriä ostamaan Lauantaipussin, mutta Lilli oli usein karkkilakossa. Muistan erään kerran kun kävelin Lillin kanssa Haapaveden keskustassa ja söin lakuja. Lilli pyysi saada muutaman. "Joo, mä oon kyl lakossa, mut sillain, et saan ottaa muilta jos ne tarjoo." Ei vitsit, mä ajattelin, tuollainen lakkoilu voisi onnistua multakin. Hakeudun vaan jonkun herkuttelin seuraan, ja säästän omaa rahaa.
Mun toisella kaverilla oli huoneessaan herkkukätkö. Se tarkoitti koulupöydän laatikkoa, joka oli täynnä erilaisia namuja. Kaverin mukaan laatikko ei päässyt ikinä tyhjentymään, koska se sai jatkuvasti uusia namuja tuliaiseksi vierailta, joita niillä kävi. Mulla ei ollut herkkukätköä, koska sellaista ei ehtinyt kertyä.

Lilli saattoi sanoa, että mun pitää lähteä niiltä, kun niillä alkaa joku kokous. "Jehovan todistajat kokoontuu aina niiden omaan paikkaan, mä en voi ottaa sua sinne mukaan". Ymmärsin, vaikka en ollut perillä ystäväni uskonnosta. Otin pyörän alleni ja pyöräilin sateessa kotiin. Musta saattoi tuntua, että juttu jäi pahasti kesken, mutta Lilli oli tosi tarkka näistä aikatauluista.
Mä en silloin verrannut meidän perheen uskontoa niiden perheen uskontoon, koska mä en varsinaisesti saanut kristillistä kasvatusta. Mä olin pitänyt ala-asteella askarreltua rukousjuttua seinällä ja mä tiesin, millä hyllyllä kotona pidetään isoa Raamattua, ja että sen Raamatun välissä äiti säilytti tärkeitä kuitteja. Mutta ei mun vanhemmat, veljet, tai muut sukulaiset koskaan puhuneet uskonasioista.

Lilliä ei koskaan kiusattu sen "oman jutun", eriävän uskontonsa ja siitä puhumisen vuoksi. Mua kiusattiin, koska en ollut hyvä urheilussa. Ajattelin, että jos mä olisin ollut nätimpi ja joku olisi tehnyt siitä asiaa, kiusaaminen olisi loppunut. Mutta mun rooli oli olla "se hiljainen ja ujo". Mä kyselin aina tyypeiltä erikseen, että "Voitsä olla mun kaa seuraavan välkän?" Lilli ei kysellyt, koska sillä oli aina joku.

Paras ystäväni ja minä

Mua vähän jännittää käyttää termiä "paras ystävä".  Mä en tiedä olenko tälle tietylle henkilölle myös paras ystävä vai yksi monista, sillä en ole halunnut - ei ole ollut tarvetta - käydä sellaista keskustelua.

Hän on ihana ihminen, lämmin kaikin tavoin. (No niin, aloin heti hempeillä ja sanoa "hän", vaikka blogissani yleensä viittaan ihmisiinkin pronominilla "se.") Okei. Se on hyvä kuuntelija ja aina kun pyydän sitä tapaamaan, se pohtii, sopiiko nimenomaiselle päivälle. Aina saadaan kompromissi aikaan, asiasta kuin asiasta.

Sitten me mennään syömään. Kyllä, useimmiten meillä molemmilla on kova nälkä, ja yritetään siinä nälkähopussa saada päätetyksi, minne mennään. Keskustelu saattaa mennä näin:
- Mitä sun tekis mieli?
- Ööh kiinalainen ois hyvää.
- Äh, mä söin kiinalaista ihan vasta. Oisko muuta?
- Noo nepalilainen maistuu aina.
- Se vois olla hyvä. Mut joku pikaruokapaikka ois kyl halvempi. Onko sulla joku budjetti tän päiväselle herkuttelulle?"
- Ei kai. Se on kyl totta, että nepalilainen maksaa jos on hyvää. Pitäskö kuitenki jotain halvempaa.
- Ei hitto, mennäänkö Silvopleehen, niin saadan lapata lautaselle sitä, mikä näyttää hyvältä?"
- Joo, mennään vaan.

Mä tulin ajatelleeksi tätä ystävääni lukiessani Riikka Pulkkisen uusinta kirjaa nimeltään Lasten planeetta. Laitankin otteen siitä kohtaa:

"--- Veera kestää minun etäisiä kausiani, ja kun me tapaamme, minä ahnehdin hänen läsnäoloaan, viisauttaan, rakkauttaan. Olen hivenen mustasukkainen hänen miehelleen siitä, että tämä saa useimmat Veeran tarkkanäköiset analyysit maailmasta, koska jakaa kaikki päivänsä Veeran kanssa ---"

Mun ystävä ei ole parisuhteessa, mutta jos se löytäisi itselleen miehen, sen tulisi jumankauta olla kunnollinen. Oispa mukavaa kuulla miesuutisia...

"--- Kuluu viikko ja toinen, kolmas. En laita Veeralle viestiä eikä hän minulle. Miksi? Me olemme parhaita ystäviä, mutta jostain syystä meidän on pidettävä tämä väli. Me välitämme toisistamme pitämällä välin, me välitämme maailmaa toisillemme niin ---"

Mä ja mun ystävä ei nähdä mielettömän usein, mutta mä en oo koskaan hermostunut siitä tai kysynyt, miksei ystävä halua tavata. Me ymmärretään toistemme kiireet ja elämän rytmi. Se tykkää myös omasta rauhasta ja suunnittelemattomuudesta, ihan niin kuin mäkin.
Ja kun me nähdään taas, avataan sylimme ja halataan, nauretaan paljon ja puhutaan ihan koko ajan. Hiljaiset hetket on ihan mahdollisia, mutta ei ikinä painostavia. Täytyyhän meidänkin pureskella ruokaamme se kymmenen kertaa ja huuhtoa juomaa päälle ja välillä pohtia, minne mennään jälkkärille.

Parempaa uutta vuotta!

- Tervetuloa 2019 -

Tai kuten kirjailija Asta Honkamaa kirjoitti mulle signeerattuaan kirjansa: Ihanaa kaikkee!

Saanen jakaa muutaman palkinnon merkittäville asioille

Musta tuntuu, etten juuri tehnyt mitään. Haaveilin vain paljon. Mutta.

Vuoden Toteutus- palkinnon saaja: duunin lopettaminen. Menetin hermoni ja uskoni ihmisen hyvyyteen - melkein.

Parasta menneessä vuodessa- palkinto menee ehdottomasti koulun aloittamiselle. Uskoni ihmisyyteen palasi ennalleen ihanien opettajien ansiosta.

Vuoden uroteko- palkinnon saaja on ilman muuta kirjojen ahmiminen. Seuraavassa postauksessa listaan KAIKKI vuonna 2018 lukemani kirjat sekä e-kirjat.

Vuoden itsensäkehittämispalkinto kuuluu rohkaistumiselle. Olen ylpeä siitä, etten ole jättänyt lukematta yhtäkään tunneilla kirjoittamaani tekstiä silloin, kun on pyydetty. Ihan sama, what ever, muutkin mokaa. Jos en onnistu nyt, niin ensi kerralla sitten.
Oli kivaa lukea omia runoja koulun juhlissa ja nähdä elämäni ensimmäinen open mic- ilta. Kevätlukukautena aion osallistua open mic:iin itsekin, sillä tekstini on tarkoitettu luettaviksi ja kuultaviksi.

Harkitsin näitä asioita uudenvuoden lupauksiksi:

- kirjoita päivittäin vähintään 15 min
- kiroile vähemmän
- tee salaattia useammin
- venyttele useammin
- pese hampaat aina aamuin illoin
- harjaa hiukset nukkumaan mennessä
- tutustu eri blogipohjiin ja luo uusi blogi

Noh. Näin pitkän listan muistaminen on mulle haastavaa. Sitä paitsi jos olisin luvannut kirjoittaa tasan joka päivä, olisin failannut jo ensimmäisenä päivänä. Että niin.

Minulla on oikeastikin huonot hermot, joten kyllä ne kirosanatkin paikkansa löytävät.

Määrittele useammin? Jos se tarkoittaa enemmän viime vuoteen verrattuna, tavoitteeseen on helppo päästä. Liikunnallisia suorituksia en halunnut muuten listata, koska mähän en halua ulkoilla tuolla loskan, rännän, jään ja ainiin, lumen seassa.

Hiusten auki pitäminen yöllä on jo hyvä juttu, vaikka en tulisi harjanneeksi. Mun hiukset kun menevät helposti takkuun ja rasvoittuvat. Kampaajan neuvo.

Mä en osaa etsiä Bloggerin blogeja, joten olisi jo aika säätää uuden blogin kanssa. Jos tämä tapahtuu, pistän linkin tänne, jos jotakuta kiinnostaa lukea mun tavallisesta elämästäni.

Kesää kaivaten

Ihan tulee ikävä kesää ja kaupungilla vaeltelua, kun selaa puhelimesta auringon häikäisemiä kuvia. Tykkäsin tosi paljon noista aurinkolaseista, mutta ne menikin rikki repussa. Ja tuo leoparditoppi on edelleen suosikkivaate.
Ottaisin Hannan siskontytöt meille kylään toistamiseen. Meinaan, se jäi varmaan päällimmäisenä mieleen, että ne viihtyivät meidän kanssa kokonaisen viikon. Täältä voit lukea, mitä puuhattiin:
http://sunny--side.blogspot.fi/2016/06/emppu-pinja-ronja.html?m=1

Oon sanonut jo useasti haluavani teettää kuvakirjan menneen kesän kuvista, niitä kun kertyis hyvin, vaan milloinhan saan aikaiseksi...

Introvertin elämää

Hyvä päiväkirja.

Mieleni on tasoittunut parin päivän aikana. Sanotaan näin, että mua kiinnostaa olla paremmalla tuulella ja hymyillä enemmän muille. Eikö se ookin rehellisesti sanottu?

Mä oon joskus lähtenyt seuraksi kahville tai vaatekauppaan mieli synkkänä, pitäen pääasiana, että kaverilla on seuraa. Mutta se ei ole sen arvoista. Miksi katsella toistensa kuppien reunoja, kun ei tule mitään juteltavaa mieleen. On pelkästään painostavaa tiedostaa toisen odotus, kun siihen ei voi vastata. Merkityksellistä tietää omat rajansa tässäkin tapauksessa.

Jossakin kohtaa saatan ruveta vähän soimaamaan itseäni, että yrittäisit nyt olla pirteämpi, mutta se ei tapahdu noin vain. Sitten vertaan muihin: En voi olla huono ihminen introverttiuteni ja erityisherkkyyteni takia. Että jos haluan saada itseni hymyilemään Gilmoren tyttöjen parissa kotona, niin mitä sitten.
Täytyy kunnioittaa omia tunteitaan. Mulle kaupungin hälinään, kotibileisiin, laivaristeilyyn jne. osallistuminen voi olla yhtä energiaa vievää kuin palkitsevaakin. Se riippuu päivästä.

Mä oon oottanut ens viikon lomaani niin paljon, että eilen oli jo perjantaifiilis. Kuinka ollakaan, talvi koitti just talvilomaksi. Oon tuntevinani muuten jotain uutuudenviehätystä, ja syynä lienee, että kun tänne Helsinkiin alkoi sataa lunta, se tapahtui selvästi yhtenä päivänä. Toivoisin tykkääväni lumesta enemmän.

Blogiviikko, perjantai: Osaanko olla yksin uudessa asunnossa?

Avaan suklaapatukan kääreen ja saan seurakseni uteliaat kisut: Alviksen, Pojun ja Eeliksen. Alvis varsinkin on aikamoinen sylivauva, sillä se tassuttelee mun syliin niin usein istuessani sohvalla. Niin hymyilee sekä kissa että Emppu.

Nyt on hyvää!

Kuulen ihan selvästi, miten naapurin ulko-ovi käy ja miten siellä lasketaan vettä hanasta. Tässä kerrostalossa on huomattavasti ohuemmat seinät edelliseen verrattuna, joten enpä taida enää laulaa suihkussa. Monena päivänä varsinkin vessan seinän läpi on kuulunut pikkulapsen juttelua ja itkua, vaikka ihan tavallisella volyymillä onkin ollut. 

Mietinkin parhaillaan, miten vainoharhaiseksi mahdan tulla kotona parin päivän sisällä ilman Hannaa. Kissat touhottavat aina jotenkin, esim. hiekkalaatikolla peittelystä kantautuu iso ääni, mutta silti. Se on positiivista, ettei kenenkään bassonjytke kuulu tänne, edes näin viikonlopun alkamisen kunniaksi.

Edellisen kämpän naapuriin muuten hankittiin piano, ja soittoharjoitukset alkoi kuulua iltapäivällä viiden maissa. Se tuntui jo huvittavalta, kun soitettiin aina päivästä toiseen samaa sävelmää.

Meidän tuparit pidetään näillä näkymin seuraavana viikonloppuna. Sinne kutsutaan muuttoapulaisina hääränneet. Tässä esimakua meidän kodista:

Mä en oo aiemmin pitänyt valokuvia esillä mutta nyt on kiva, kun avovaimolla on tapana pitää.

Halusin jälleen postikorttiseinän.

Kissojen ruoka-ja vesikuppeja kolmen koplan käytössä olohuoneessa.

Mie hiuksia kuivattelemassa sekä ovien yläpuolella näkyvät "ikkunat".

Muuttohulinasta en olekaan kertonut mitään, lienee ollut liian paljon muuta ajateltavaa. Lyhyesti mainittuna:

Mua alkoi hermostuttaa vasta edellisenä iltana, koska olin ollut ennakkoon tosi luottavaisella mielellä kaiken suhteen. Yöuniin ei mikään vaikuttanut tällä kertaa.

Aamupäivällä apulaiset saapuivat sovitusti ja olivat ahkeria. Ihailin toisten näkemystä pahvilaatikoiden, kassien ja pussien sijoittelussa autoon, sillä se muistutti Tetriksen pelaamista. Vuokrapaku oli kuulemma kätevä hakea että palauttaa, ja sitä käytettäessä riitti kaksi kuljetuskertaa.

Kun eka lasti oli täynnä, mie lähdin tulemaan tänne availemaan ovia. Sitten muut alkoivat kantaa kamoja portaissa (hissitön taloyhtiö) ja mie kannoin ne eteisestä oikeisiin huoneisiin.

Toista muuttokuormaa odottaessa availin Heman kanssa laatikoita ja asettelin astioita kaappeihin. Kyselin muistin aikaan ohjeita kaasuhellan ja -uunin käyttöön niiden ollen ihan uus tuttavuus itselleni.

Yksityiskohtia kissaihmisten keittiössä.

Paljon muuta kerrottavaa ei päivästä ole, kuin että muutossa meni noin viisi tuntia, välimatkaa kun kertyi vain saman kaupunginosan sisällä. Tavarat saatiin muutaman päivän kuluessa paikoilleen. Olkkarin lasitaulut on enää asettelematta, ja pyykinpesukone oottelee oikeanlaista osaa kytkentää varten.

Satunnaisen naapurista kantautuvan metelin ja mun pyörän varastamisen lisäksi ei liene muuta valittamisen arvoista. Metro on nyt vähän kauempana mutta bussi kulkee lähempää.

Blogiviikko, torstai: Oscarin kanssa keittiössä

Noniin, torstain kuulumiset tulevat näin päivää myöhässä, koska en ehtinyt edes kunnolla miettiä aihetta.

Eilen tuli viikko täyteen Oscarin kotiutumisesta. Jokaisena yönä nukuin sen kans vieraspatjalla keittiönpöydän ja hellan välissä, jotta sillä ei olis niin yksinäistä. Hyvä kun joinakin öinä mahduin kunnolla patjalle, sen verran halusi kissaherra tilaa. Eihän Oscar kovin iso ole, mutta kissalla on kissan tavat. Mulla on ollut itse asiassa kaksi patjaa päällekkäin, mutta silti aamulla on paikkoja kolottanut.

Oon aamulla ensiksi rapsuttanut Oscaria ja antanut uuden ruoan, sitten tehnyt omat eväät töihin. Salaatti on edelleen yhdistävä tekijä, eli kun mie pistän sitä leivän väliin niin Oscar haluaa myös vähän. Aika ahneesti se tarraa tassulla siihen ja hotkii menemään, ihan kuin ei paremmasta tietäis. Luulisin kissan kiinnostuvan enemmän niille tarkoitetuista herkkunapeista, mutta tämä on jättänyt suurimman osan syömättä. Ruoka rupesi maistumaan nenän auettua ja hajuaistin palattua ennalleen.

Viime päivinä on ollut luottavaisempi olo jättää

Oscar itsekseen keittiöön, kun tietää sen voivan paljon paremmin. Ja nukkuuhan se tosi paljon.
Eilen torstaina olikin kontrollikäynti Evidensialla, ja siellä kuultiin hyviä uutisia uusien verikokeiden ja muiden jälkeen. Vaikka miten haluaisin niin en millään muista kaikkea eläinlääkärin selittämää, mutta pääpointti on, että Oscar on viittä vaille terve. Eläinlääkäri kertoi olevan merkittävää, että tällainen kuin SAA-arvo oli nyt täysin normaali, lääkkeet on tehonneet toivotussa ajassa, ja että kissa näyttää uteliaalta ja kiinnostuneelta ympäristöstään.

Tällä hetkellä Osculla on vain kissanuhaa, se välillä aivastelee ja nenästä tulee hieman räkää. Lääkkeet käyvät vähiin, sillä sunnuntaina annetaan viimeiset. Jos Oscun nuha tokenee siihen mennessä, se pääsee näkemään karvakavereita. Muussa tapauksessa otetaan varman päälle ja odotetaan alkuviikkoon.

Ruokaseuraa.

Viime yönä varoin selkääni ja nukuin avovaimon ja Pojun kanssa. Aamulla Oscu kuuli mut ja alkoi maukua ja lyödä keittiön ovea, eli tylsää oli kerennyt tulla.
Hanna lähti äsken viikonloppureissuun, joten mie jännitän vuorostani Oscarin lääkkeen antoa. Meidän taktiikka on ollut, että Hanna on se paha mamma joka syöttää lääkkeet, sitten mie oon silitellyt ja kehunut, että hyvä poika.
Moni taksikuskikin muuten tietää, miten hankalaksi kissa saattaa tekeytyä tabletin nähdessään. Eiliset taksimatkat sujuivat suht nopeaa jutellessa Oscarin sairastumisesta.

Sillä välin olkkarissa...

Blogiviikko alkaa: 1. Heipat kaverisuhteelle

Hyvää maanantaita!

Olen haastanut itseni kirjoittamaan blogipostauksen jokaisena päivänä tällä viikolla. Aloitan jutulla, joka on häirinnyt mua edelleen, ja jonka toivoisin unohtuvan tänne purkamalla.

Viimeisin kerta kun joku ilmoitti päättäneensä kaverisuhteen mun kanssa, oli muutama kuukausi sitten. Sain messengerissä viestin, että tää tyyppi on pohtinut vähän aikaa kaveruuksiaan ja miten se kenenkin kanssa tykkää aikaa viettää. Olen kuulemma "ihan mukava tyyppi", mutta mahtaako sillä olla aikaa mulle. Kummaksuin, että miten niin onko aikaa, yleensähän me on istuttu yksillä tai syömässä, kuitenkin juteltu mitä nyt mieleen tulee. Yleisiä aiheita olivat musiikki ja kirjoittaminen, jotka on molemmille tärkeitä juttuja eri tavoin.
Tää ehdotti, että voitaisiin nähdä vaikka kahvilla ja jutella tästä, "Olis varmaan sustakin hyvä idea." Mie puuskahdin lukiessani, että vai pitäis siitä oikein jutella yhdessä. Kyllä mie jo tuosta osaan lukea, että oon jotenkin vääränlaista seuraa.
Olinkin ootellut, milloin saan kyseisen jätkän uuden numeron, kun viime tapaamisesta soitti messengerin kautta.
Tuli pakosti mieleen, että onko jätkä pyöritellyt dilemmaansa jo pitkäänkin, useamman kerran kun on nähty. Tai entä, jos kaveruus ois jatkunut? Toinen ois hiljennyt tuumailuineen.
Tapaus yllätti siksi, että tunsin jätkän rauhallisena elelijänä, ihan kuten itseäni pidän. Luulin olleen tarpeeksi yhteistä.

En mie tuota huvikseni märehdi, opin jotakin siitä. Oon muutenkin tullut varovaisemmaksi sen suhteen, kenelle mitäkin kerron. Tai millaisille ihmisille sovin kaveriksi/ystäväksi.
Muistan joskus aatelleeni, että on hyvä pyrkiä "kaikkien kaveriksi". Uskoin sen tarkoittavat sitä, että ei tuomitse tai lokeroi muita liikaa. Mutta ihan tiedostan, ettei musta ole mihin tahansa piiriin: mullakin on omat mieltymykseni ja tapani, arvoni ja heikkouteni. Eli sanoisin, ettei tarvitsekaan olla kaikkien kaveri, kunhan kunnioittaa muiden yksilöllisyyttä.

Ajatuksia kasvisruoasta

Oon tosi iloinen siitä, miten helppoa on löytää erilaisia vegevaihtoehtoja Helsingin ruokakaupoista. Tähän joku voisi todeta täältä löytyvän kaikkea, mutta toteaisin takaisin, että valikoima laajenee pikkuhiljaa.

Olen ihan innoissani kun ostarin K-Marketissa on helposti löydettävä tofu- ja soijatuotehylly. Sen vierestä poimin loogisesti vihannekset ja hedelmät.

Tänään lämmitin HoviRuoka vegehampparin, jonka sämpylä on samanlainen kuin "normipurilaisessa", ja pihvi on tehty soijasta. Vaikka hamppari onkin aina pikaruokaa, niin tämä ei voi olla epäterveellistä.

Voisin vannoa, että muutkin tahtovat välillä syödä kevyemmin. Mitä oon kuullut, niin kunnon lihaisasta ateriasta tulee raskas olo. Sitä paitsi raikas salaatti lautasen reunalla tekee kaikille hyvää.

Entä, jos halutaankin kokeilla "jotain erilaista". Jos ei välttämättä kaipaa lihaisaa makua, siitä vaan paistamaan Härkistä ja maustamaan se jauhelihamausteilla. Härkishän näyttää kypsältä jauhelihalta värinsä vuoksi.

Just sayin'!

Esittelen EMP-tilaukseni ilman meikkiä

EMP

Tilasin EMP:ltä paitoja, vaikka olin luvannut itselleni olla ostamatta uusia vaatteita pitkään aikaan. Onnistui siis yhtä hienosti kuin karkkilakon aloitukset, mutta kun sain alennusta...

Suuresti odottamani Him-toppi oli aivan liian pieni, vaikka olikin M-kokoa. Onneksi se oli ainut, jonka jouduin palauttamaan. Coca-Cola- toppi on hauska, ja hyvin istuva musta huppari aivan mahtava.

Babyface Emppu.

Tilaamiini EMP:n vaatteisiin olen ollut aina tyytyväinen, koska ne ovat olleet hyvälaatuisia. Nettisivuja tulee selattua todella usein, koska sähköpostia ilmestyy joka viikko. Uskon tilaajapalautteisiin, itsekin olen kirjoittanut joskus. Viime tilaus saapui alle viikossa.

Ilman meikkiä

Miksi media kohahtaa, jos naispuolinen julkkis nähdään ilman meikkiä? Alicia Keys ei meikannut MTV Music Awardsiin 2016, mutta hänen sanotaan nostattaneen "#nomakeup- kohun".

Vähän aikaa sitten ihmettelin, miksi naisjulkimo on rohkea esiintyessään meikittä, mutta syy on se, että ehostautumisen koetaan olevan välttämätöntä (näin lyhyesti sanottuna). Siispä mediakin kiinnittää helposti huomiota, vaikka jokainen ihminen on yksityiselämässään ihan tavallinen.

Koska lehdissä, netissä ja tv:ssä tehdään meikkaamisesta niin suuri numero, kokevat niitä seuraavat (useimmiten) naiset sitä samaa välttämättömyyttä huonon itsetunnon vuoksi. Se on mielestäni niin harmillista, sillä jokaisen tulisi arvostaa omia piirteitään vertailematta.

Olen aina kummaksunut tätä hysteriaa, mutta silti itsekin aikuisiällä vertaillut itseäni toisiin tyttöihin ja naisiin. Mistä muka kilpailen ja kenen kanssa?

Tai: Jos vastaantulija tuijottaa kummaksuen punehtuvia kasvojani, se ei ole mun ongelmani vaan hänen, sillä hän luo mielessään naisihanteen, jota en vastaa.

Muistan sellaisen hetken teini-iästäni, kun katsoin peiliin ja totesin, etten ollut käyttänyt ripsaria aikoihin. En ollut kaivannut sitä. Rakastin silmieni vihreyttä, toi musta kehys sitä esiin tai ei. Kokeilin meikkejä huvikseni, en pakottavasta tarpeesta.

Tässä on tavis-Emppu, 27 vuotta. Hän valmistautuu ruokakauppaan ainoastaan huuhtelemalla kasvonsa vedellä. Tärkeintä Empun meikkipussissa on punotusta peittävä puuteri, ja illanviettoon valmistautuessaan hän sipaisee luotettavaa ripsiväriä, silloin tällöin luomiväriä. Kyseiset meikit saa nopeasti pois meikinpuhdistusvoilla.

Uutuus-Marabou + hauskoja juttuja

Hiiohoi!

Tämä viikko on sujunut huomattavasti kivemmin kuin edellinen, koska stressi on hälvennyt. Huraa! Olen ruvennut nousemaan ylös jo klo 4.00, jolloin olen puolta tuntia aiemmin työpaikalla ja saan näin joustoa aamurutiineihin. Minut tuntien joku olisi voinut todeta idean olevan totaalisen surkea, mutta kappas kummaa miten olenkaan pärjännyt.

Alvis nauttii auringonsäteistä.

Kirjoittelen tätä kännykällä ja olen onnistunut sotkemaan sen jo suklaalla. Ostosten lomassa alkoi tehdä mieli makeaa, joten miksen kokeilisi uutta Marabouta, joka sisältää marjoja, granolaa sekä jugurttia. Sekoitus sopii hyvin nimenomaan pehmeälle Maraboulle, en osaisi kuvitella sitä esim. Fazerille. Mielenkiintoinen tuttavuus!

Maanantaina pääsin kaverin mukaan katsastamaan hänen tulevan hääjuhlapaikan. Mun läsnäolo taisi olla tärkeä, koska mut on nimitetty kaasoksi. En viitsi avata vielä salaisuutena pidettyä asiaa enempää, voin vain näyttää muutaman paikasta ottamani tunnelmakuvan.

Eilen tiistaina olin niinkin hyvillä mielin, että leivoin. Leipominen on mulle erikoista, mutta onnistunut mustikka-mansikkapiirakka inspiroi hieman. Tuotos oli niinkin muhkea, että oli mahdotonta saada ehjää palaa lautaselle. Kuvatodiste ei ole kummoinen, mutta muistuttanee mua myöhemmin onnistumisen riemusta.

One way to go

Perjantai 2.9.

Klo 12.00
Se olin minä, joka viimeksi totesi: "Onneksi on perjantai". Itkin tänään työpaikalla, koska siellä on ollut paha stressi. Way to go.
Toisaalta: Paikka oli väärä, mutta tunteiden päästäminen ulos on positiivinen asia.

Klo 14.10
Miksi metrot haisee usein virtsalle? Se fiilis kun haluaisit yksinkertaisesti päästä kotiin, ja julkisessa kulkuneuvossa on julkisen vessan haju.

Klo 14.12
Hermobiisini on Himin Venus doom. Samaisen levyn muutkin biisit toimivat.

Klo 18.04
Suunnittelen EMP-tilausta. Kun paketti saapuu, voin postata siitä. Vamokseltakin on tullut ihan kiinnostava maili kenkäuutuuksista. Hmm...

Pelipäivä

Hyvää aamupäivää!

Näin jälleen viime yönä painajaisia, että pelkään jonkun aseistetun miehen seuraavan mua ja ilmestyvän mun asuntoon. Kun pääsin sisään, mua odotti poliisi, joka totesi vaarallisen rikollisen päässeen taloon. Aloin etsiä kännykkää soittaakseni Jannelle, mutta sepä tulikin samaan aikaan ovesta, kysyen oonko kunnossa.

Enpä osannut ruveta uudestaan nukkumaan. Yleensäkään en mielellään koeta heti pahojen unien jälkeen, koska ahdistaa hieman. Nyt kävin suihkussa pikaisesti ja lähdin keskustaan aamupalalle (eräänlainen toive tälle viikolle). Kampin Picnicissä tilasin ison ja rapean croissantin sekä kaakaon kermavaahdolla. Success!

Onko tämä vähintään yhtä kiva, kuin edellinen versio?

Missioni oli matkata Ruoholahteen asti Citymarketiin ostamaan The Sims 4- peli. Olisin varmaan löytänyt pelin lähempääkin, mutta mun tapoihin kuuluu mennä suoraan sinne, mistä tiedän tuotteen varmasti löytyvän.
Ostin pelkän pelin ja tuumailen vasta sitten lisäosien tarvetta. En ole juuri ostellut vastaavia pelejä, ehkä pari teininä, ja The Sims on kelvannut ilman kalliiden lisähärpäkkeiden lataamista.
Poistin The Sims 3:n jokin aika sitten koneeltani, sillä olin jo kyllästynyt siihen. Kiinnostukseni uutta versiota kohtaan heräsi ihan vaan siksi, että olisi jotakin uutta tekemistä vikoille lomapäiville.
Koko alkuviikkona mulla ei ole ollut fiilistä lähteä kaupungille kiertelemään tai hengailemaan, mieleen on tullut vain kaikki se hälinä ja ihmispaljous.

Päivän pelijuoma kätkeytyy söpöön tölkkiin.

Koska olen myös makeiden tuoksujen ystävä, haalin (perushyviä) suihkugeelejä Cittarista.

Ja mulle ja Hannalle yhteiseksi pikku lippupaketti! Eläköön, heräteostokset!