Hae tästä blogista

Näytetään tekstit, joissa on tunniste kaverit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kaverit. Näytä kaikki tekstit

1.6.2019

Puhukko nää murteella?

Mä asun Itä-Helsingissä, mutta olen kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta. Meidän perheellä oli omakotitalo Haapavedellä, pienellä paikkakunnalla, josta nähtynä ja kuultuna muut suomalaiset murteet kuulostivat tosi hassuilta ja erikoisilta.

Tapasin silloin tällöin isän puolen serkkuja, jotka tulivat Tampereelta käymään, ja puhuivat sie ja mie. Muistan ajatelleeni joka kerta, että serkkujen puhetapaan on totuteltava aina uudestaan.
Myöhemmin meillä oli perhetuttuja Kuopion suunnalta, ja nekin käyttivät samoja pronomineja, sie ja mie. Nauroin tuttaville, koska niiden puhe kuulosti vitsikkäältä. Eivät tykänneet kyttyrää.

Noin 20-vuotiaana tutustuin netissä saman ikäisiin tyyppeihin, joita kävin moikkaamassa Helsingissä ja Espoossa. Nää kaverit ei välttämättä puhuneet stadin slangilla, mutta niillä oli kavereita, jotka puhui. Mua nolotti, kun en ymmärtänyt, mitä ne oikein tarkotti sillä dallaamisellaan sporalle. Tai miksi joku oli joka välissä vailla stögistä tai brenkkua.

Pk-seudun kavereista mä olin jokseenkin eksoottinen, kun lykkäsin konsonantteja joka väliin. En ymmärtänyt, miksi mun piti toistaa jotain sanomaani, kun omasta mielestä puhuin selkokielellä.
Varsinkin eräs kaverin kaveri, jonka kanssa sittemmin tapailin, hiljeni aina kuuntelemaan mun puhetta. Tämä jamppa luuli Oulun olevan Lapissa.

Viimeisin kerta, kun kävin keskustelua murteista, oli parisen viikkoa sitten lukulähettiläs-tapahtumassa. Mä tiedustelin, mitä moisessa tapahtumassa yleensä tehdään. Sain vastauksen, ja sen perään kysyttiin: Ootkos sinä Karjalasta, kun puhut tuolla tavalla? Vastasin, että en mie oo, vaan miun Karjalasta kotoisin olevan puolison puhetapa on tarttunut. Juttukaveri oli juuri muuttanut puolisonsa kanssa Rovaniemeltä Helsinkiin ja se oli kovasti sitä mieltä, että murteet on hieno juttu. "Ethän vaan unohda omaa murrettasi ja vaihda sitä stadin slangiin!" se sanoi mulle. Sanoin: En, en. Älä sinäkään."

Niin ne murteet vaan lisää persoonallista mielikuvaa. Mun normi puheessa kuulee aika usein sanoja, kuten steissi tai systeri siellä konsonanttipitoisen murteen välissä. Toisaalta: saatan käyttää sanoja aliska (= alikulkukäytävä) tai pyskä (=pysäkki), jotka saattaa olla ihan itse keksittyjä sanoja.


12.2.2019

Kirjoittajalinja: esseeaihio

Mulla oli yläasteella kaveri nimeltään Lilli (nimi muutettu). Se oli Jehovan todistaja, siitä se aina puhui. Asia oli Lillille syy tai veruke monessa tilanteessa, kun sen piti jättäytyä pois jostakin koulun järkkäämästä tapahtumasta tai uskonnon tunneilta. Mä olin vähän kateellinen Lillille, koska en olisi itse halunnut osallistua ussaan. Vielä jälkeenkin päin ajateltuna olisin mieluummin opiskellut elämänkatsomusta, sillä olisin saanut siitä paljon enemmän irti.

Olin Lillille kateellinen myös siitä, että se oli koulun nätein tyttö. Mä en tiennyt vielä tuohon aikaan, että tulisin vielä joskus ihastumaan tyttöön, mutta Lillillä oli ihana, pitkä tukka ja se vaan oli luonnonkaunis. Ei sen uskonto ja äiti oiskaan varmaan sallinut kovin vahvaa meikkaamista, eihän se ois tiettyyn ikään asti saanut ajatellakaan poikia.

Me juteltiin Lillin kanssa pojista aika usein. Musta oli tärkeää raportoida Lillille, kenestä tykkäsin milloinkin. Se kuunteli aina ja oli kiinnostunut, varsinkin silloin, kun luettiin Girls-lehteä ja horoskooppeja, ja Lilli analysoi, mitä mulle vois tapahtua kenenkin pojan kanssa.
Kerran olin ihastunut meidän luokan Juusoon (nimi muutettu), joka asui lähellä Lilliä. Lilli sai idean, että mennään katsomaan Juuson ja sen perheen taloa, niin sittenpähän tiedän tarkemmin, missä se asuu. Ei me mitenkään salaa sitä tehty, kävelty tienviertä kumarassa toisillemme sipisten, vaan Lilli osoitti sormella: tuossa se on, sininen rivitalo. Mä kuvittelin tietysti ensin, osaisinko itse asua rivitalossa. Se oli kaukainen ajatus, sillä meidän talo oli isän rakentama L-kirjaimen muotoinen omakotitalo. Keltaista tiiltä. Seuraavana päivänä koulussa oli tunne kuin olisin ratkonut jonkin mysteerin, ja hihittelin sisäisesti katsellessani Juusoa pulpetissaan.
Juusolla oli rennot lökäpöksyt, huppari ja kauluksen alta pilkottavat puiset helmet. Mäkin halusin olla rento. Analysoin itseäni sillä sanalla, kun kirjoitin teksti-tv:n kirjekaveripalstalle.
Halusin olla myös hoppari, mutta en tiennyt, voiko tyttö olla sellainen. Googletin asiasta. Koska en saanut vastausta, kysyin asiaa Demi-lehden palstalla.

Siihen aikaan koulun pojat kuunteli Eminemiä. Mäkin kuuntelin, vaikken oikeasti tykännyt Eminemin äänestä. Se oli jotenkin pistävä. Nykyään räppärin biisit Stan ja Cleaning out my closet kuulostaa mun korvaan vain etäisesti tutuilta.

Lilli oli myös hoikka. Mäkään en ollut varsinaisesti isokokoinen teini, mutta mulla oli pyöreät posket ja pulleammat reidet kuin Lillillä. Aattelin, että varmaan kaikki koulun pojat on lääpällään siihen. Mun velikin oli, mutta ei siitä sen enempää.

Mä pyöräilin usein kotoa kauppaan sen vajaan seitsemän kilometriä ostamaan Lauantaipussin, mutta Lilli oli usein karkkilakossa. Muistan erään kerran kun kävelin Lillin kanssa Haapaveden keskustassa ja söin lakuja. Lilli pyysi saada muutaman. "Joo, mä oon kyl lakossa, mut sillain, et saan ottaa muilta jos ne tarjoo." Ei vitsit, mä ajattelin, tuollainen lakkoilu voisi onnistua multakin. Hakeudun vaan jonkun herkuttelin seuraan, ja säästän omaa rahaa.
Mun toisella kaverilla oli huoneessaan herkkukätkö. Se tarkoitti koulupöydän laatikkoa, joka oli täynnä erilaisia namuja. Kaverin mukaan laatikko ei päässyt ikinä tyhjentymään, koska se sai jatkuvasti uusia namuja tuliaiseksi vierailta, joita niillä kävi. Mulla ei ollut herkkukätköä, koska sellaista ei ehtinyt kertyä.

Lilli saattoi sanoa, että mun pitää lähteä niiltä, kun niillä alkaa joku kokous. "Jehovan todistajat kokoontuu aina niiden omaan paikkaan, mä en voi ottaa sua sinne mukaan". Ymmärsin, vaikka en ollut perillä ystäväni uskonnosta. Otin pyörän alleni ja pyöräilin sateessa kotiin. Musta saattoi tuntua, että juttu jäi pahasti kesken, mutta Lilli oli tosi tarkka näistä aikatauluista.
Mä en silloin verrannut meidän perheen uskontoa niiden perheen uskontoon, koska mä en varsinaisesti saanut kristillistä kasvatusta. Mä olin pitänyt ala-asteella askarreltua rukousjuttua seinällä ja mä tiesin, millä hyllyllä kotona pidetään isoa Raamattua, ja että sen Raamatun välissä äiti säilytti tärkeitä kuitteja. Mutta ei mun vanhemmat, veljet, tai muut sukulaiset koskaan puhuneet uskonasioista.

Lilliä ei koskaan kiusattu sen "oman jutun", eriävän uskontonsa ja siitä puhumisen vuoksi. Mua kiusattiin, koska en ollut hyvä urheilussa. Ajattelin, että jos mä olisin ollut nätimpi ja joku olisi tehnyt siitä asiaa, kiusaaminen olisi loppunut. Mutta mun rooli oli olla "se hiljainen ja ujo". Mä kyselin aina tyypeiltä erikseen, että "Voitsä olla mun kaa seuraavan välkän?" Lilli ei kysellyt, koska sillä oli aina joku.

11.2.2019

Mun parhaat ystävät osa 2

Muutettuani Helsinkiin mulla oli hyvä ystävä, jonka kanssa kävin kotibileissä ja baarissa. Se kuunteli aina räppiä, ja mäkin pistin soittolistalleni Junon biisejä. Mä maksoin meille liput Palefacen keikalle.
Me oltiin tunnettu alunperin netin kautta, mutta tutustuminen kasvotusten sujui helposti. Meidän välillä tuli sitten jotain muutakin, ja mä kutsuin sitä säätämiseksi.
Ystäväni muutettua toiselle paikkakunnalle mä olin ihan rikki. Mua oltiin satutettu, koska ei vastattu tunteisiin ja mä olin viimeinen, joka tiesi ystävän muutosta.

Seuraavan ystävän, jota kutsuin parhaaksi, tapasin samassa työpaikassa. Se tuli mun tilalle erääseen siivouskohteeseen, ja mun tuli näyttää sille paikkoja.
Ystävälläni oli sama elämäntilanne kuin mulla: sekin oli ihan vasta muuttanut pääkaupunkiin. Me sitten sovittiin, että tutustutaan yhdessä uuteen kotipaikkaamme, ja niinhän siinä sitten kävi. Me nähtiin tosi usein, puhuttiin ihan kaikesta. Sillä oli sininen tukka, ja kun se kerran vaihtoi ruskeaan, en tunnistanut sitä Narinkkatorilla.
Mä autoin sitä, kun se osallistui Ravintolapäivään ja myi leipomiaan leivoksia Ruttopuistossa. Me käytiin piknikillä, mä kuuntelin, kun se puhui ompelutöistään ja osallistumisistaan animecon-tapahtumiin.
Sitten ystäväni muuttui. Mä en ymmärtänyt, miksi sen piti saada olla oikeassa kaikessa. Musta tuli varovainen sen suhteen, mitä voisin ystäväni seurassa sanoa ääneen, ja samaan aikaan tuntui, että senkin suhtautuminen muhun muuttui. Me ei osattu olla toistemme seurassa.

Erään toisenkin ystävän kanssa me tutustuttiin työpaikalla, mutta meitä yhdistää eniten yhteinen herkuttelu ravintoloissa.
Eilen mä toivotin ystävälleni hyvää syntymäpäivää, olin leiponut suklaakakun Fazerin ohjeella. Me syötiin kakkua ihan hiljaa ja hymyiltiin, että onpas hyvää ja tuhtia.
Kun me oltiin hetkeksi täynnä, alkoi puheensorina. Puheenaiheet vaihtelivat säästä etunimien merkityksiin ja ystäväni työkuvioihin, mun koulunkäyntiin. Ystäväni suositteli mua eroamaan oppilaskunnasta, kun kerroin, että mä menen kokouksiin aina hyvällä mielellä, mutta lopuksi ajattelen, ettei ketään kiinnosta mun mielipiteet.
Ystäväni puhuu suoraan ja inhoaa mun kanssa samoja asioita. Me innostutaan asioista toistemme kanssa. Me halataan, kun tavataan. Ystäväni on se tyyppi, josta mä kirjoitin viime kuussa. Postaukseen pääsee tästä linkistä.

Ilokseni ja onnekseni voin todeta olevani uudelleen hyvissä väleissä sen ystävän kanssa, johon alunperin ripustauduin liikaa, (kerroin tyypistä edellisessä postauksessani) sekä sen ystävän kanssa, jonka tunsin ensin netistä ja sitten me melkein oltiin kimpassa.

Ystävyys on mulle ikuisuuspuheenaihe. Miksipä en olisi kiinnostunut muiden ihmisten toimintatavoista? Mulla on ollut monenlaisia kavereita ja ystäviä, ja jos välien katkeamisen tai suhteen haalistumisen syy on jäänyt itselleni epäselväksi, oon ihan harrastuksekseni asti pohtinut niitä. Se on tervettä siihen asti, että tulee hulluksi tai päähän alkaa sattua.

Mun parhaat ystävät

Kun mä olin ala-asteella, mulla oli paras ystävä. Me leikittiin pikku koirilla ja nauhoitettiin sitä ystävän huoneessa. Naurettiin ihan kippurassa, kuunneltiin Nylon Beatia ja puhuttiin siitä, kuinka tärkeää on valita oikeanlainen tarrakirja.
Myöhemmin esitin toiveen, että pääsisin ystäväni kanssa samalle riparille. Mutta riparilla me ei oikein puhuttu mitään, vaikka oltiinkin samassa huoneessa. Hieman myöhemmin kirjoitin runon / laulun, joka alkaa säkeellä "Mari sanoo, että lapsuus loppuu".

Ysiluokalla tapasin seuraavan parhaan ystäväni. Se vaan pölähti keskelle liikuntatuntia, kun meillä oli tanssia. Mä en uskaltanut hakea ketään poikaa pariksi, joten kysyin tulevaa ystävääni. Mä vaan päätin siinä hetkessä, että nyt en oo ujo, vaan alan puhua tuolle uudelle.
Musta tuli sen 18-vuotissynttäreiden järjestäjä. Seuraavana päivänä siitä maksoin sille sen ensimmäisen tatuoinnin.
Ystävä oli samassa lukiossa ja meillä oli tavallaan oma porukka. Se oli niin hassua kuulua "jengiin", koska mä olin siihen asti ollut eräänlainen ajelehtija: siihen mennessä oltiin mun suusta oltiin kuultu lukemattomat kerrat lause "Voitsä olla mun kaa välkällä?"
Mä ripustauduin ystävääni liikaa. Parin vuoden päästä ystävä lähetti mulle sähköpostia ja selitti, että sitä oli ahdistanut. Mä ymmärsin.

Seuraavassa koulussa, Haapaveden opistossa, mulla oli hetken aikaa paras ystävä. Se tuli ensimmäisenä päivänä kysymään, tykkäänkö mäkin The Rasmuksesta. Mulla oli kyseisen bändin fanipaita päällä.
Me saatiin yhdeltä toisen linjan opiskelijalta iso nippu Rasmus-julisteita ja jaettiin ne kahden kesken. Ystävä kertoi sen vähän vanhemmasta ihastuksesta, joka oli tulossa samaan kouluun. Kun se tuli, mä kuuntelin ystäväni ihastuneita huokauksia, lohdutin epätoivon hetkinä, maistatin sillä siideriä.
Me lakattiin juttelemasta, kun ystävä lankesi tähän ihastukseensa, ja mä en jaksanut enää katsoa sitä sivusta. Poika ei tehnyt sille hyvää, mutta mua ei kuunneltu.

Espoossa mulla oli ihana ystävä, jolle taisin sanoa, että se kuin sisko mulle. Virhe. Näin ei saisi koskaan sanoa, koska se on vähän sama juttu, kuin yhteisen tatuoinnin ottaminen. Jälkimmäisestä mulla ei ole kokemusta, mutta tarkoitan sitä, että ei voi tietää, jos tämä ihanuus loppuukin ihan yhtäkkiä.
Mä kävin ystäväni luona lomilla. Oli jännittävää matkustaa yksin pitkiä matkoja junalla ja päästä ystävän kanssa bileisiin. Keikoillakin käytiin, Maija Vilkkumaata ja Haloo Helsinkiä kuuntelemassa. Niin ja Ankkarockissa esiintyi Him.
Sen jälkeen mun ystävä muuttui jotenkin passiiviseksi. Kun mä huomautin, että hei, kaveruuteen atrvitaan kaksi, se vain syytti mua takaisin eikä ymmärtänyt mun panostustani.



15.1.2019

Paras ystäväni ja minä

Mua vähän jännittää käyttää termiä "paras ystävä".  Mä en tiedä olenko tälle tietylle henkilölle myös paras ystävä vai yksi monista, sillä en ole halunnut - ei ole ollut tarvetta - käydä sellaista keskustelua.

Hän on ihana ihminen, lämmin kaikin tavoin. (No niin, aloin heti hempeillä ja sanoa "hän", vaikka blogissani yleensä viittaan ihmisiinkin pronominilla "se.") Okei. Se on hyvä kuuntelija ja aina kun pyydän sitä tapaamaan, se pohtii, sopiiko nimenomaiselle päivälle. Aina saadaan kompromissi aikaan, asiasta kuin asiasta.

Sitten me mennään syömään. Kyllä, useimmiten meillä molemmilla on kova nälkä, ja yritetään siinä nälkähopussa saada päätetyksi, minne mennään. Keskustelu saattaa mennä näin:
- Mitä sun tekis mieli?
- Ööh kiinalainen ois hyvää.
- Äh, mä söin kiinalaista ihan vasta. Oisko muuta?
- Noo nepalilainen maistuu aina.
- Se vois olla hyvä. Mut joku pikaruokapaikka ois kyl halvempi. Onko sulla joku budjetti tän päiväselle herkuttelulle?"
- Ei kai. Se on kyl totta, että nepalilainen maksaa jos on hyvää. Pitäskö kuitenki jotain halvempaa.
- Ei hitto, mennäänkö Silvopleehen, niin saadan lapata lautaselle sitä, mikä näyttää hyvältä?"
- Joo, mennään vaan.

Mä tulin ajatelleeksi tätä ystävääni lukiessani Riikka Pulkkisen uusinta kirjaa nimeltään Lasten planeetta. Laitankin otteen siitä kohtaa:

"--- Veera kestää minun etäisiä kausiani, ja kun me tapaamme, minä ahnehdin hänen läsnäoloaan, viisauttaan, rakkauttaan. Olen hivenen mustasukkainen hänen miehelleen siitä, että tämä saa useimmat Veeran tarkkanäköiset analyysit maailmasta, koska jakaa kaikki päivänsä Veeran kanssa ---"

Mun ystävä ei ole parisuhteessa, mutta jos se löytäisi itselleen miehen, sen tulisi jumankauta olla kunnollinen. Oispa mukavaa kuulla miesuutisia...

"--- Kuluu viikko ja toinen, kolmas. En laita Veeralle viestiä eikä hän minulle. Miksi? Me olemme parhaita ystäviä, mutta jostain syystä meidän on pidettävä tämä väli. Me välitämme toisistamme pitämällä välin, me välitämme maailmaa toisillemme niin ---"

Mä ja mun ystävä ei nähdä mielettömän usein, mutta mä en oo koskaan hermostunut siitä tai kysynyt, miksei ystävä halua tavata. Me ymmärretään toistemme kiireet ja elämän rytmi. Se tykkää myös omasta rauhasta ja suunnittelemattomuudesta, ihan niin kuin mäkin.
Ja kun me nähdään taas, avataan sylimme ja halataan, nauretaan paljon ja puhutaan ihan koko ajan. Hiljaiset hetket on ihan mahdollisia, mutta ei ikinä painostavia. Täytyyhän meidänkin pureskella ruokaamme se kymmenen kertaa ja huuhtoa juomaa päälle ja välillä pohtia, minne mennään jälkkärille.

24.10.2016

Blogiviikko alkaa: 1. Heipat kaverisuhteelle

Hyvää maanantaita!

Olen haastanut itseni kirjoittamaan blogipostauksen jokaisena päivänä tällä viikolla. Aloitan jutulla, joka on häirinnyt mua edelleen, ja jonka toivoisin unohtuvan tänne purkamalla.

Viimeisin kerta kun joku ilmoitti päättäneensä kaverisuhteen mun kanssa, oli muutama kuukausi sitten. Sain messengerissä viestin, että tää tyyppi on pohtinut vähän aikaa kaveruuksiaan ja miten se kenenkin kanssa tykkää aikaa viettää. Olen kuulemma "ihan mukava tyyppi", mutta mahtaako sillä olla aikaa mulle. Kummaksuin, että miten niin onko aikaa, yleensähän me on istuttu yksillä tai syömässä, kuitenkin juteltu mitä nyt mieleen tulee. Yleisiä aiheita olivat musiikki ja kirjoittaminen, jotka on molemmille tärkeitä juttuja eri tavoin.
Tää ehdotti, että voitaisiin nähdä vaikka kahvilla ja jutella tästä, "Olis varmaan sustakin hyvä idea." Mie puuskahdin lukiessani, että vai pitäis siitä oikein jutella yhdessä. Kyllä mie jo tuosta osaan lukea, että oon jotenkin vääränlaista seuraa.
Olinkin ootellut, milloin saan kyseisen jätkän uuden numeron, kun viime tapaamisesta soitti messengerin kautta.
Tuli pakosti mieleen, että onko jätkä pyöritellyt dilemmaansa jo pitkäänkin, useamman kerran kun on nähty. Tai entä, jos kaveruus ois jatkunut? Toinen ois hiljennyt tuumailuineen.
Tapaus yllätti siksi, että tunsin jätkän rauhallisena elelijänä, ihan kuten itseäni pidän. Luulin olleen tarpeeksi yhteistä.

En mie tuota huvikseni märehdi, opin jotakin siitä. Oon muutenkin tullut varovaisemmaksi sen suhteen, kenelle mitäkin kerron. Tai millaisille ihmisille sovin kaveriksi/ystäväksi.
Muistan joskus aatelleeni, että on hyvä pyrkiä "kaikkien kaveriksi". Uskoin sen tarkoittavat sitä, että ei tuomitse tai lokeroi muita liikaa. Mutta ihan tiedostan, ettei musta ole mihin tahansa piiriin: mullakin on omat mieltymykseni ja tapani, arvoni ja heikkouteni. Eli sanoisin, ettei tarvitsekaan olla kaikkien kaveri, kunhan kunnioittaa muiden yksilöllisyyttä.

7.9.2016

Uutuus-Marabou + hauskoja juttuja

Hiiohoi!

Tämä viikko on sujunut huomattavasti kivemmin kuin edellinen, koska stressi on hälvennyt. Huraa! Olen ruvennut nousemaan ylös jo klo 4.00, jolloin olen puolta tuntia aiemmin työpaikalla ja saan näin joustoa aamurutiineihin. Minut tuntien joku olisi voinut todeta idean olevan totaalisen surkea, mutta kappas kummaa miten olenkaan pärjännyt.

Alvis nauttii auringonsäteistä.

Kirjoittelen tätä kännykällä ja olen onnistunut sotkemaan sen jo suklaalla. Ostosten lomassa alkoi tehdä mieli makeaa, joten miksen kokeilisi uutta Marabouta, joka sisältää marjoja, granolaa sekä jugurttia. Sekoitus sopii hyvin nimenomaan pehmeälle Maraboulle, en osaisi kuvitella sitä esim. Fazerille. Mielenkiintoinen tuttavuus!


Maanantaina pääsin kaverin mukaan katsastamaan hänen tulevan hääjuhlapaikan. Mun läsnäolo taisi olla tärkeä, koska mut on nimitetty kaasoksi. En viitsi avata vielä salaisuutena pidettyä asiaa enempää, voin vain näyttää muutaman paikasta ottamani tunnelmakuvan.





Eilen tiistaina olin niinkin hyvillä mielin, että leivoin. Leipominen on mulle erikoista, mutta onnistunut mustikka-mansikkapiirakka inspiroi hieman. Tuotos oli niinkin muhkea, että oli mahdotonta saada ehjää palaa lautaselle. Kuvatodiste ei ole kummoinen, mutta muistuttanee mua myöhemmin onnistumisen riemusta.




10.8.2016

Kalevankatu, kirjoja & Kaivari

Mitenhän herätessäni luulin olevan torstai. Hämmenyin kun olikin herätys soimassa, mutta en halunnut vahingossakaan nukkua liikaa. Ulkona näytti hieman viileältä, mutta positiivinen mieleni ei suonut ottaa hupparia mukaan.

Olin sopinut tapaamisen Saaran kanssa. Oltiin illalla viestitelty eräästä kahvilasta, joten sinnehän me heti suunnattiin (sateenvarjon alla). Kyseessä oli Kalevankadun Cafe Kuppi&Muffini, jonka menu kiinnosti mua jo edellispäivänä ohi kävellessä.
Ai että, mitä kuppikakkuja ja kakkuja siellä odottikaan. Muutama muu ehti jo meidän edelle tilaamaan, kun ankarasti pohdittiin valintojamme. Päädyin päivän keittoon eli pehmeästi tuoksuvaan, sopivasti maustettuun kookos-linssikeittoon. Jälkkäriksi nautiskelin palan jenkkityylistä key lime pieta, jossa myös pohjassa oli hyvin makua. Nam!
Kahvila oli söötti räsymattoineen ja eriparituoleineen. Saara sanoi, että siellä täytyy käydä uudestaan. "Todellakin tullaan", vastasin.

Tosi pikaista todistusaineistoa siitä, että olen pitänyt mahani tyytyväisenä.


Toisella puolella katua sijaitsevasta lemmikkikaupasta kävin ostamassa kissoille laserlelun ja pari pientä ruokapussia.

Siitä kun edettiin keskustan suuntaan, tuli vastaan tatuointiliike, jossa olen istunut Emmin asiakkaana. Sen kun varaamaan aikaa viime kuvan väritykselle. Samalla sovin kuvan jatkamisesta; mielessäni kytevä, mulle tärkeä juttu tulee ikuistettua ihoon hieman eri tavalla kuin alunperin sen näin.

Aurinko palasi ja jälleen tarkeni. Kerroin kaverille haluavani kirjakauppaan, sillä oli suuri halu ostaa jokin runokirja. Ei ollut väliksi, olisiko runoilija tuttu vai ei, sillä olin vain todella kiinnostunut katselemaan valikoimaa ja haalimaan edes yhden hyllyyn.
Akateemisesta kirjakaupasta löysin kaksi runokirjaa. Tuumasin niiden jatkavan naiseuden teemaani: lapsena ja nuorena lukemissani kirjoissa täytyi olla tyttöpäähenkilö, koska ne ikään kuin tukivat kasvuani samastuttavuudellaan. Onhan tatuointimessuilta hankkimani kirjan nimessä myös nainen, Naisen iholla.


En edes muista olenko koskaan ostanut romaania kirjakaupasta. Onpahan sekin tehty. Tämä tarttui mukaan, koska vaikutti hauskalta luettavalta.

Kävelimme jutellen mun ja avovaimoni kämpänhausta, kunnes pistäydyimme Kaivarin Kanuuna- nimisellä kirppiksellä. En löytänyt sieltä mitään, mutta sokkeloisessa paikassa oli jännä kierrellä.
Sitten huilasimme istuen rantapenkillä. Vieressä eksyneen näköinen lokinpoikanen päästi vinkuvaa ääntä. Mulle tuli mieleen vaikka mitä kokeilematta jääneitä kahviloita, joista hihkaisin ääneen. Päätimme Saaran kanssa palata asiaan sitten, kun hän ehtii koulultaan.


Tuli käveltyä koko ranta aina benjihyppypaikan ja Olympiaterminaalin ohi. Kun kauppahalli tuli vastaan, pujahdimme sinne, ja mulle kertyi ostosten lisäksi pussillinen ruokaa kannettavaksi. Huomenna siis syön falafelia aidon maustamattoman tofun sekä grillattujen paprikoiden kera.
Oli aika lähteä kotiin, jotta saisin ruoat jääkaappiin. Jäin toivomaan, että ehkäpä ensi viikolla pääsisin kertomaan seuraavasta kahvilakokemuksesta.









8.8.2016

Lahjoja etsimässä

Viimeinen kesälomaviikko lähti käyntiin. Nousin vuoteesta tosi aikaisin ja tulin aamupalalle, kun en saanut enää unta. Heräsin kaikessa rauhassa rapsutellen kissoja jotka olivat muka jotakin vailla, sekä pelaten The Simsiä.

Puoli yhden aikoihin lähdin Itikseen. Katselin alennusmyyntien vaatteita, vaikka en saisi ostaa mitään pitkään aikaan. Heitinhän vasta entisiä pois. New Yorkerista hain varta vasten sydämenmuotoiset aurinkolasit, joiden tarvetta pohdin viime kerralla.


Oli mulla tärkeääkin asiaa Itikseen, koska halusin Suomalaisesta kirjakaupasta tietyn keittokirjan:

Kehuttu teos, viimein hallussa. Alex Nieminen ja Riikka Sukula/ readme.fi.

Henkilökuntakin suositteli:


Tähän väliin istahdin välipalalle kahvilaan. Sen lomassa kirjoitin pari korttia.


Finlaysonilta kävin etsimässä synttärilahjan tämän päivän sankarille, eli Hemalle. Tiesin pehmeiden käsipyyhkeiden tulevan tarpeeseen. Samassa aloin haalia avovaimollekin synttärilahjaa, kun hän juhlii ensi viikolla.

Neljältä tapasin Heman. Ojensin lahjani ja selitin pikku katastrofista: vesipulloni oli ollut huonosti kiinni repussa ja kastellut paidan, kuulokkeet ja repun pohjan. Tällä kertaa kuulokkeet säilyivät hyvinä.

Tarjosin synttärikakkua Kakkugalleriassa. Tiedoksi, että siellä on valikoimaa gluteenittomillekin.

Pakollinen kuva järjettömän hyvästä suklaa- ja mango-passionkakusta.

9.4.2016

Olipa hyvä päivä. Entä sulla?

Makoilen ja odotan Nukkumattia. Miksiköhän ei malta ruveta nukkumaan? Ehkäpä siksi, että tietää olevan luvallista valvoa, vaikka sitä olen harrastanut pitkin viikkoa. Sama juttu, kuin jos olisin syönyt jo puoli pussia karkkia, ja sitten syön loputkin vain, koska "ne vaan on hyviä".

Ajattelen, kuinka perjantai sujui. Huomaan ottavani jotain opikseni;
Herätessä olin todella väsynyt liian vähäisestä nukkumisesta, ja olisin vain halunnut pyörähtää kerälle kuten kissa. Olin henkisestikin uupunut. Työskennellessäni yksin tulin ajatelleeksi päätäni vaivaavia asioita ja manailin niitä mielessäni.
Sitten pari ystävällistä henkilöä jututti mua kesken askareideni. Vastailin mielelläni ja kuulostin iloiselta. Mitä opin: hyväntuulisuus tarttuu, siinä missä negatiivisuuskin.
Kun vastaan tuli yhä tiheämmin tervehtiviä tyyppejä, unohdin ajatukseni väsymyksestä. Lopulta sain työni tehtyä hyvin, vaikka alkuun luulin epäonnistuvani täysin.

Katsoessani tätä kuvaa ajattelen, että lyhyt otsis on mun juttu. Tarvitsen kasvoilleni "kehykset".

Kotimatkalla jaksoin väistellä ohikulkijoita, joita ei kiinnostanut katsoa eteensä. Kotiin tultuani kävin heti suihkussa ja keksin jotakin syötävää, ja hetken huilattuani kävin varaamassa ajan kampaajalle (Päätin, etten enää viitsi puhallella poskipäitä hipovaa otsatukkaa pois edestä).
Vähän puoli kuuden jälkeen saavuin kaverin luokse katsomaan tämän uutta asuntoa. Siinäkään kohtaa en kiirehtinyt kotiin lepäämään, vaan naurahtelin ja muistin pyytää apua takkini korjaamiseen sekä tuunamiseen.

Tavallisesti en enää torkuta arkiaamuina, vaan nousen ylös enempiä mutisematta. Tahdon loihtia itsestäni asiallisen näköisen, enkä muistella pehmeää vuodetta. Sen haikailu latistaa mun mieltä ja tehokkuutta, kuten happamien ilmeiden katseleminenkin tekee, olipa ne omia tai muiden.

31.3.2016

Suurin unelmani

Aina synttärin lähestyessä tulen pohtineeksi itseäni: olenko tyytyväinen koulussa/työpaikassa, millaisia kavereita mulla on ja miksi en ole onnistunut säilyttämään kaverisuhteita, mikä tekee todella onnelliseksi ja mitä ajattelen yleensä ottaen itsestäni.

Tunnen perheeni ja kumppanini. Se tarkoittaa, että olen oma itseni niiden kaikkien seurassa. Ja tiedän, että ne haluavat mun olevan oma itseni.
Kannustavat pyytämättäkin, tavalla tai toisella, mutta aistin sen.
Avovaimoni hoksasi erityisherkkyyteni. Luulen, että perhe on puolestaan aistinut sen minussa. Että ei mun tarvitse kaikkea selittää uudelleen, vaikka huvittaisikin ihan varmuuden vuoksi.

Kavereita mulla on ollut aina muutamia. Aikoinaan koulussa kadehdin "suosittuja" tapauksia ja ihmettelin, miksi isoääniset huomionkerjääjät saavat sen leiman. Itse olin silloinkin "vain tällainen", ja iloinen siitä, että joku ymmärtää ja haluaa viettää välituntinsa mun kanssa. En ymmärtänyt, mitä vikaa on olla ujo ja hiljainen. Jos olisin esittänyt muuta, olisin tuntenut oloni vieraaksi ja vääräksi. Olisin jäänyt kiinni vedätyksestäni ja hävennyt.
Tuolloin haikailin kovasti niiden perään, jotka läysivät itselleen "parempaa seuraa". Voi että sitä hämmennyksen määrää. Nykyäänkin toivon joistakin tyypeistä, että ne olisivat oikeastikin jatkaneet yhteydenpitoa koulusta valmistumisen jälkeen, mutta en jaksa surkutella enempää. Tiedän että jos muhun tukeutuu, olen läsnä ja ymmärrän osakseni saamani kunnioituksen. Joten toisin sanottuna: ne muut ovat hävittäneet jotakin itseäni enemmän.

Muhun saa ottaa yhteyttä muuten vaan, ei tarvitse odottaa että ilmaantuu asiaa. On niin monia tapoja kommunikoida, että vähäinen moikkailu melkein huvittaa. Ilman että tarkoitan valittaa, totean, että kenelläkään ei ole niin kiire elämässään, etteikö ehtisi näpytellä tekstarin tai vaikka maksuttoman messenger-viestin silloin tällöin. Vaikka olen jättänyt katkeruuden pois, olen tietoinen sen mahdollisuudesta.
Musta on aivan ihanaa, kun saan jutella puhelimessa mitä vain mieleen tulee. Silloin saattaa tulla pohtineeksi kovinkin syvällisiä ihan vahingossa. Ja puhelun päätteeksi ajatus: olin tämän tyypin mielessä.

Tämäkin postaus on suurelta osin ajatuksenvirtaa. Koottuja mietteitä viime päiviltä.

Mulle on ollut suuri ilo saada tutustua Hannaan. Miten satuttiinkaan vaihtamaan kuulumisia tuntemattomina netissä, ja miten helppoa keskusteleminen oli puhelimessa. Jännitys oli ylimmillään Helsingissä kohdatessa, mutta se on nyt hauska muisto.
Odotan aina pääseväni kotiin Hannan luo. Päivässä voi olla parasta se, että katsotaan vierekkäin Huutokauppakeisaria, tai saan kiitoksen tekemästäni ruuasta, jota en voi itse maistaa. Usein vaihdetaan työkuulumisia ja viihdytään kodin rauhassa, sitä tavallista arjen viettoa. Kaipaisin sitä, jos Hanna olisi vaikka reissussa pari päivää. En koe olevani tylsä introvertti, kun kumppani arvostaa kanssani samoja asioita.

Juuri siksi suurin haaveeni on mennä muruni kanssa naimisiin ensi vuonna. Olen kertonut tästä ihan muutamalle tähän mennessä, sillä en halua mainostaa. Mulla on elämässäni henkilö, joka pitää musta huolta kaikin tavoin, ja josta minä saan huolehtia. Aiemmin huokailin haaveillessani sellaisesta ja pidin sitä tärkeimpänä sisältönä elämässä.
Meidän kihlasormukset on parhaillaan kaiverrutettavina. Ensi kuussa vietämmekin kihlojen vuosipäivää.
Toivon olevani kaiken sen lämmön arvoinen. Vaikka meillä on riitamme ja kuuntelemme toistemme väsymyksestä johtuvia tiuskimisia, on meillä myös ymmärrys ja halu keskustella asioita halki. Mielestäni parisuhteessa on varaa niin sanotusti puhdistaa ilmaa, koska se tarkoittaa, että on halu päästä hankalimmistakin ongelmista yli. On halu ratkoa ne yhdessä, eikä jättää kytemään mielen sopukoihin.

Siispä tiedän, ketkä ovat mulle tärkeitä, sekä millaisia ihmisiä tarvitsen lähipiiriini. Tämä on mulle aikuisen ihmisen pohdintaa. Ymmärrän oman herkkyyteni, tunteiden purkamisen tarpeeni sekä osaan olla itsenäinen. Vähemmän naiivi. Se on mulle tärkeää 27-vuotiaana.

20.3.2016

Kohokohtia ♡♡♡




Paluumatka Helsinkiin on päättymäisillään. Sylissä on se pienempi vaahtokarkkipussi, ja murukin on pöllinyt siitä. Oon tuijotellut lähes koko junamatkan YouTube- vlogeja ja takamus on aika puutunut. Eväänä on ollut karjalanpiirakoita ja aloe vera- juomaa, josta on tullut ihan lempparijuttu. Kaipaan oikeaa ruokaa ja meidän kissoja.

Ylivieskan juna-asemalla

Mulla oli super kivaa! Kaikki se nauraminen oli niin ihanaa tärkeiden tyyppien seurassa. Ja pelaamisesta tykkäsin: Scrabble, nostalginen Worms, ja tietenkin "the peli" Paskahousu, jossa mun pitäis aina voittaa Juho.



Juhlittiin  huolella, kun saatiin vieraita ja herkuteltiin varmaan koko ajan. Juhon vaimon sisko Elisa toi mukanaan mielettömän Kinder-kakun, jonka eteen oli nähnyt paljon vaivaa. Olen ylpeä, että sain moisen unelmakakun veljen kanssa.


Tavallaan myös voitin itseni, sillä pulahdin paljuun parina iltana; ostin Tokmannilta mustavalkoisen uimapuvun. En osaa edes laskea, milloin viimeksi olisin pukenut uikkarin!

Näin Paulaa pitkästä aikaa, joten halasin sitä tiukasti. Sain siltä pinkin kuoharipullon, jota en vielä raaskinut avata.

Lahjani Juholta & Hannalta: Olavi-kassi, joka sisältää kissakirjan, veikeät kissakorvikset, ihan hirveästi vaahtokarkkeja, ja pääkallopipon.

Mitä vielä... Keilaamassa käytiin Jarkon & Mariannen kanssa. Samalla sain ojennettua Jakelle Kampista hankkimani pääkallokoristeen, jonka alunperin ajattelin postittaa.
Mielessä on niin monia yksittäisiä juttuja mitä muistella myöhemmin niin, että iso hymy leviää korvasta toiseen

Kiitos vielä kaikille mukana olleille ja minuakin muistaneille :)

13.3.2016

Pian 27v.

LAUANTAI!
Sain juhlia synttäriä jo eilen, sillä Tähtityttö tuli käymään avomiehensä kanssa. Minä kun olen varsinaisena syntymäpäivänä junassa matkalla juhlimaan kaksoisveljen luo.
Sain lahjaksi Tähtiksen leipoman suklaisen juustokakun, joka oikein sulaa suussa ("Kakku ei sisällä liivatetta, joten sopii erityisesti kasvissyöjälle!).
Toinen osapuoli ojensi lahjakortin Ruohonjuureen. Käynkin ensi viikolla ajan kanssa tuhlaamassa sen ;)
Kahvittelimme pöydän ääressä ja juttelimme niitä näitä. Päivän kääntyessä iltaan otimme muutamat alkoholit ja pelasimme yatzya niin, ettei kukaan juttelultaan seurannut pisteitään. Eli aika meni nopeasti. Pikkupurtavaksi tarjoilin uunin kautta pöytään maissinaksuja, joita dipattiin cheddariin ja salsaan. Täytyy mainita, että naksut maistuvat paremmilta lämpiminä.

Päällä oli koristeena pikku suklaamunista muodostunut sydän.

Lauantai-illasta inspaantuneina päätin lähteä murun kanssa tanssimaan DTM:ään. Metro oli muuten yllättävän tyhjä siihen aikaan. Samoin baari, mutta aika pian siellä tuli lämmin lievän ruuhkan ilmestyessä. Meininki oli hyvä, ja hymyilin suupieleni kipeiksi.

PIRTEÄ SUNNUNTAI
Tänäänkin tuli noustua jo kymmenen maissa. Rauhallisen heräämisen jälkeen suuntasimme pois idästä: jäimme metrolla Hakaniemeen, josta lähdimme kävelemään Halkosatamaan, Kauppatorille ja lopulta keskustaan.
Sää oli juuri sopiva, vähitellen lämpenemään päin, niin että teki mielen virkeäksi. Minä ja Hanna otimme molemmat joitakin kuvia ulkoa, muun muassa jään sulamista odottavista veneistä.


Yksi Helsingin lukkosilloista

Robert's Coffeessa läikytin päälleni kahvia, mutta Red velvet- kakku oli hyvää. Ostin Hard Rock Cafe- liikkeestä kaulakorun, johon tykästyin heti:

Nämä peace-korut ovat olleet myyjän mukaan niin suosittuja, että jäljellä on enää viimeiset kappaleet.

Jotta tämäkin viikonloppu saisi huipennuksensa, vei Hanna minut leffaan. Kotimainen Äkkilähtö oli sanalla sanottuna menevä pläjäys, jonka jokainen hahmo nauratti. 


Nyt ei muuta kun tyhjentämään kakkulautasta :D Iltapalaa ei tarvitse erikseen miettiä.




24.1.2016

Hymyä!

Hyvää sunnuntaita!

Olen iloinen, koska tulen juuri Tähtitytön tyköä. Me juteltiin vähän kaikesta, oltiinhan nähty viimeksi vuodenvaihteessa. Oli puhetta tavata useammin, siitä täytyy pitää kiinni.

Tällä viikolla sekä Saaran että Janne-veljen kanssa puhuttiin samaa. Oon ollut hyvällä tuulella kaikkien näiden tärkeiden ihmisten seurassa ja tuntenut itseni tärkeäksi. Enää ei ole tarvetta pitää "hajurakoa", jota tarvitsin pääni selvittämiseen.

Roihuvuoressa.

Tilasin pitsan nyt kotiin tullessa ja katson jakson Kolme miestä ja tyttö- sarjasta. Karkkipussikin odottaa ja vaimokkeen kainalo. This is living.

2.1.2016

Poks, poks, poks!


Vietin vuodenvaihdetta Hannan, Tähtitytön ja Kain seurassa Roihuvuoressa. Mulla oli niin kivaa, että hymyilyttää vieläkin.
Tähtityttö & Kai saivat meiltä myöhästyneen joululahjan, ja kaikille jaettiin hassut uudenvuoden asusteet. Juttelimme kuulumisia punaviinin ja drinkkien äärellä, nälkää taltutimme itse täytetyillä hampurilaisilla, ja hassuttelimme Aliaksella.


Tinan valaminen oli jännittävää, koska olen tehnyt sitä ehkä kerran aiemmin. Mun tina särkyi kahteen isoon osaan, joista toinen muistuttaa mielestäni laivaa ja toinen on joku peikon pää :D. Tähtityttö etsi tulkitsemisohjeita netistä, ja siinä me tuumailimme ääneen omia tinoja tuijotellen.

Minä, tina, ja ylisuuri rusetti. Kuvan otti Kai.


Ulkona paukkui jo jostakin pimeän keskeltä, vaikka oli vielä aikaa keskiyöhön. Me suuntasimme avaralle paikalle, jossa juhliminen oli jo aloitettu. Oli siistiä nähdä, miten vähän joka suunnalla poksahteli värikkäitä raketteja, ja ihan vieressä myös. Se oli parhaita uudenvuoden viettoja, joissa olen ollut mukana :)





8.11.2015

Heipä hei, Tallinna!


Pääsin viimein laivalle! Eilen lauantaina nousin Eckerö Linen kyytiin avovaimon ja ystäväpariskunnan kanssa ja matkustimme Viroon, Tallinnaan. En lopulta jännittänytkään merellä oloa hirveästi, vaikka mulla on ollut vesikammo.

"Huii, kylmä tuuli!"

Olin todella iloinen päästessäni pikku matkalle, varsinkin, kun en osannut yhtään odottaa miltä Tallinna näyttäisi.





Olin super innokas turisti. Osoittelin Vanhassa kaupungissa sinne ja tänne, että onpa ihanan värisiä rakennuksia. Syksy näkyi nättinä ja nautin siitä.


Kaupunkitsekkailun jälkeen otimme taksin ja suuntasimme Rocca Al Mare- kauppakeskukselle. Merkittävimpänä ostoksena löysin talvitakin siististä Cropp-vaateliikkeestä. Kyseisessä kauppakeskuksessa myös söimme rennossa Brezzassa.
Illalla hotellilla pelasimme Unoa kaverien huoneessa sekä maistelimme juuri ostettuja juomia ja suklaata. Tältä näytti hotellimme St. Olav:



Kotona pengoin heti reput ja kassit tyhjiksi ja kerroin olevani tyytyväinen ostoksiini. Yksi virolainen karkkipussi on jo tuhottu. Seuraavaksi kerron reissustani kaverilleni postikortissa, jonka sitten suljen kirjekuoreen Kalev-suklaakolikon kanssa.