HIM - No love
Tears on tape on täydellinen HIM-levy. Jes, lähdetään siitä liikkeelle.
Niin kauan, kun me fanit odotettiin kärsimättöminä infernaalisten majesteettien päivitettyjä kuulumisia, loihti nokkamiehensä Ville kitarallaan uutta kuunneltavaa maailmaan. Musiikkia, josta mennä sekaisin. Tunnelmaa, jonka alle peittyy kaikki muu päivän aikana tapahtunut. Olen niin sanotusti myyty. Totuttuun tapaan tällä levyllä itketään verta, ja eletään rakkaudesta ja kaihosta. Kuulijan sydän vahvistuu, mutta kuinka on näiden tunteiden tuntijan laita?
Olen kyllästynyt kuulemaan juttuja, että "Vain pari ekaa HIM-levyä kestää kuuntelua, muu on sellaista poppimatskua." Harvempi näistä tyypeistä on oikeasti tutustunut muihin bändin levyihin. Faktahan se on, että soundi on muuttunut useaan kertaan (selvä ero esim. Razorblade romancea ja Love metalia verratessa). Mutta olen lukenut Villen haastattelukommenttia, että jokaisella biisillä on oma juttunsa, eli miksi tehdä biisistä raskaan kuuloista, jos se ei siihen taitu (Lukija, ovatko Uneasy listening Vol. 1 ja Vol. 2- levyjen sovitukset tuttuja?).
 |
| Lähde. tumbrl |
"Let's hope these heart's for one another
It's worth all wounds, it must be".
Himpuloiden musiikissa minuun vetoaa eniten juuri Villen pehmeä ääni, sekä lauseen lopussa kuultavat henkäykset. Silmät on pistettävä kiinni tasan aina W.L.S.T.D. -biisin kohdassa "So divine, that´s right".
Kyseinen albumi toimii luukutettavaksi kotona, kuin myös lenkkimusana. Ensimmäistä kertaa kuunneltaessa silmien on oltava kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!