Verhot - Odotan
Tapasin juuri henkilön, jonka kanssa oon jutellut kasvotusten viimeksi 15 vuotta sitten. Miten tuntuukin hullulta, että on mennyt eteenpäin ajan siivellä ajattelematta yhtään, mistä voisi jäädä paitsi. Siinä se sitten on vastassa Vuosaaren metroasemalla, käy katseellaan läpi rullaportaissa tulevia ihmisiä ja pohtii, onko mussa jäljellä jotain sellaista, mistä voisi äkkiseltään tunnistaa.
Keskusteleminen puhelimessa on ollut vaivatonta. Ensimmäinen kerta toki jännitti, enhän mä muistanut edes että miten se puhuu, millainen ääni sillä on. Tai miten toinen reagoisi, kun yhtäkkiä soitetaan tuntemattomasta numerosta ja siellä kuuluu vieras ääni?
Ensinhän se kysyy, miten oon sopeutunut Helsinkiin ja miten töissä menee, on kuullut mun duunista ja elämänmuutoksesta. Siitä on toki helppo aloittaa. Ja kun sitä kiinnostaa, vastaan pitkin lausein. Kun puhelu loppuu, ajattelen, että nyt se on tehty. Eikä se ollut sen isompi juttu.
Ennätän kysyä eräältä kukkajakkunaiselta, sattuuko tämä olemaan se-ja-se. Nainen katsoo mua kummastuneena ja kysyy: "Niin mitä sinä haluat?" Ihan toivon siinä kohtaa, ettei se ole etsimäni henkilö, jotenkin liian laitetun näköinen. Menen takaisin rullaportaiden lähelle ja soitan. Sitten huomaan, että penkillä istuva nainen pitelee kännykkää korvalla. Otan askelen eteenpäin.
"No hei. Minä luulin jo, että tulet toisella metrolla. Katsoin, että kaikki meni jo ulos", se tervehtii. Toisaalta ei tuntunut miltään, pikku hermoilu hävisi saman tien. Mutta taas toisaalta olin iloinen siitä, että tapaaminen saatiin nyt sovittua.
Jatkamme yhdessä bussilla. Ihmisiä liikkuu vähän helluntaina. Jutellaan, niin kuin ihmiset nyt toistensa kanssa juttelevat, säästä ja kesästä yleensä, sisälle istutetuista kasveista ja niiden hoidosta, Helsingin liikenteestä ja polkupyörävarkaista, mun koulunkäynnistä silloin ja tuolloin, kyllä, olen valmistunut media-assistentiksi mutta ehkä pitää hankkia toinen koulutus, jos nykyinen työ alkaa puuduttaa. Syödään, ja vastailen kasvissyöjäksi ryhtymistäni koskeviin kysymyksiin.
Saan katsella lomakuvia. Osoitan sormella tyyppejä ja kysyn, keitä ne on ja missä. Toisesta albumista tunnistan enemmän ihmisiä, koska ne ovat lähisukulaisia viettämässä hellepäivää Haapavedellä. Välissä on myös kuva minusta, se on se kaikkein pyöreäposkisin versio ikinä. Sitä kuvaa ei ole itselläni enää. Saan kuulla, että mummo on kirjoittanut myös runoja ja ajattelen, että tämän oon missannut kokonaan. Seinällä on mummon runo.
Istun siellä monta tuntia. Välissä juodaan teetä ja kerron, että haluan alkaa koota reseptejä jonkinlaiseen kirjaan, ihan kuten äiti on tehnyt. "Muistan, kun olin teillä silloin kylässä ja sinä keitit äitillesi kahvia, mutta mulle et keittänytkään," se sanoo.
Tulen puhuneeksi niin paljon, että sitten noustessani bussiin huomaan kurkkuni olevan kuiva. Pikkupoika edelläni ei huomaa ottaa bussilippuaan maksunsa jälkeen, vaan menee nopeaa istumaan kavereidensa kanssa. Ojennan lipun pojalle ja istun sen taakse.
Oli mukava nähdä, täti. Olen kyllä yhteydessä sitten, kun muuttohässäkkäni on ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!