Ensi-iltaleffassa

Mulla on nuha, mutta siitä huolimatta kävin elokuvissa. Toivoin kovasti, ettei salissa aivastuttaisi tai niiskututtaisi yhtä paljon, kuin parina päivänä. Aurinkolasien takaa ei huomaa, että silmiä kirvelee. Tällainen olotila saa mut vähän hermostumaan: entä jos kaikki huomaa ja katsoo oudoksuen? Ei ole sinänsä erikoista sairastaa nuhaa, mutta nyt on lämmin kesäpäivä, suorastaan hiostaa. Kurkku on kuiva yhtenään.
Lasipalatsilla tehdään suurta remonttia. Avaan päättäväisesti oven; kai tästä voi mennä. Minua ennen lippujonossa on kaksi lasta, jotka juttelevat, että ovat saaneet vanhemmilta paljon rahaa. Täysien popparikulhojen kanssa lapset pomppivat tuonnemmaksi odottamaan elokuvaansa. Minä tokaisen haluavani yhden lipun seuraavaan Ollaan vapaita- näytökseen. Valitsen paikan takarivistä. Myyjä kysyy paikkanumeroa uudestaan. Ei varmaan kuule koska puhun vahingossa hiljaa, mulla on korvat ihan lukossa.
Olen säästämisen ilosta ostanut irtokarkkia päärautatieaseman karkkikaupasta. Pussi on suuri ja rapisee, olisipa voinut valita muovisen pienen. Kun salin ovi aukeaa, menen sinne heti ja olenkin vasta toinen istumassa. Edessäni istuu keski-ikäinen nainen. Ajattelin elokuvani olleen suunnattu nuoremmalle ikäpolvelle, mutta kuka sitä muka määrittää. Katselemme toistuvia mainoksia kahden kesken, kunnes saliin rymyää joukko nuorisoa, ja heidän jäljessään muutama suunnilleen saman ikäinen teini. Klo 12.50 leffanautinnon jakaa yhteensä ehkä 13 henkilöä. Mutta kukaan ei huuda tai kilju, vaikka hauskaa onkin. Ei rapistele, heilu.

Elokuva on mielestäni moniulotteinen. Siinä kohdataan pitkästä aikaa ja eletään vaihtoehtoista elämää, lauletaan ja soitetaan, nauretaan ja riidellään, ja tärkeintä on, että asiat tehdään yhdessä. Jos kyynel vierähtää silmäkulmaani niin syystä, että minäkin haluan elää tätä elämää, jota parhaillaan elän. Kuinka tärkeää on kohdata itsensä ja havahtua tunteeseen, että omistaa sen mitä tarvitseekin. Välillä ollaan kaukana jostakin rakkaasta, mutta sitten nähdään taas. Ollaan nuoria, itsepäisiä mutta rakastettavia. Suunnitellaan tulevaa ja annetaan romahtaa jos niikseen tulee, mutta mitään ei tarvitse tehdä ihan yksin. On rohkeutta päättää ja tehdä itse, rohkeutta on myös antaa toiselle osa omastaan.
Näitä tuntemuksia elokuva herätti minussa. Se oli minustakin hauska ja olisin naurahdellut ääneen, jos olisin ollut jonkun seurassa. Nyt suosittelen tätä mm. Maria Ylipään ja Riku Niemisen tähdittämää kotimaista uutuutta teille, jotka luette blogiani.

Kun menette leffateatteriin kyseisen elokuvan tai jonkun muun hyvän vuoksi, ostakaa poppareita paikan päältä, niin saatte kunnon kokemuksen. Nauttikaa ja puhukaa siitä jälkeen päin.

Lainakuva: yle.fi