Ihan snadisti yksinäinen avovaimo

Tuntuu oudolta olla yksin kotona. Avovaimoni on ollut nyt pari päivää perheensä luona (n. 5h junamatkan päässä), ja minä jo ikävoin täällä. Ollaan soiteltu joka päivä, ihan kuten suhteen alussa taisi olla tapana, mutta en ole siltikään tottunut tähän odottamiseen. Tiedän missä toinen menee ja että hänen on kiva jutella kuulumisiaan. Tietysti olen iloinen siitä. Mutta musta on tullut olen tällainen ruikuttaja. Kuin uskollinen vahtikoira, joka häntää heiluttaen kuuntelee naapurien ovien pamahduksia ja kuvittelee, että seuraavat äänet tuottaa omistaja.

Ei mulla toki täysin tylsää ole ollut, koska nautin myös omasta ajasta. Menin tosi mielellään yksin leffateatteriin, ja osaan putsata kissanvessat ja kastella kasvit kotona. Olen tehnyt ruokaa, joka ei maistu puoliskolleni, pessyt ahkerasti pyykkiä jotta sukat eivät taas heti loppuisi kesken. Olen saanut kaikki neljä kissaa mukaan samaan piilotusleikkiin, katsonut kaapista löytyviä leffoja. Mikä parhainta, olen hieman aloittanut erästä omaa projektia. Siitä en kuitenkaan halua kertoa enempää, koska olen sen verran taikauskoinen, että luulen suunnitelmani menevän siten myttyyn.
Miksikö en ole käynyt enempää ulkona? Koska mua vaivaa edelleen nuha: jatkuva niistäminen ja aivastelu vaivaannuttaa. Käteni on sentään juuri ja juuri parantunut.

Minä kun joskus epäilin, etten ymmärrä romantiikasta. Nykyään en vaivaannu hellyydenosoituksista julkisillakaan paikoilla. Oikeasti voisin vaikka pitää luennon aiheesta "Kuinka hemmotella kumppaniasi" tai "Älä pelkää suhteen arkipäiviä".