Raskas käännekohta

Noin kuukausi sitten elämässäni tapahtui merkittävä muutos. Käänekohta, jota ei tällainen ihmismieli meinannut käsittää. Minun oli aloitettava surutyö. En ole mielestäni rohkea, mutta moni muu on sanonut pitävänsä mua nyt sellaisena, koska olen käsitellyt tunteitani puhumalla paljon ja avoimesti. (Olin jo menettää ääneni.)
Olin sairaslomalla parisen viikkoa. Ruokahalu oli olematon, koti tuntui turvapaikalta. Pelkäsin ruveta nukkumaan, jos vaikka näkisin painajaisia. Teimme murun kanssa pedin olkkariin; nukahdan kun nukahdan. Suihkussa käyminen ja ulkoilu olivat iso asia, samoin päivävaatteiden vaihtaminen. Musta tuntui, että nämä asiat tekemällä vältän totaalisen masentuneisuuden ja huolehdin itsestäni.

Henkinen parantuminen jatkuu. Minua ovat auttaneet sukulaiset ja ystävät, sekä avovaimoni, joka pelkällä läsnäolollaan on tehnyt niin paljon hyvää. Ilman H:ta olisin murtunut täysin, on se niin merkittävää, kun asutaan yhdessä.
Psykologin luona tuli käytyä kolme kertaa, mutta nyt olen päättänyt lopettaa vastaanotolla käymisen. Tänään siellä istuessani lähinnä mietin, mitä oikeastaan teen siellä. Minähän osaan itse auttaa itseäni. Se mitä psykologi on tehnyt, niin vahvistanut, että parantumisprosessi on edennyt hyvin, ja että minusta on enempään kuin olen kuvitellut. Aika auttaa tähänkin parhaiten, läheisen poismenoon.

Toivon, että läheiseni eivät pelkäisi ottaa muhun yhteyttä, vaikka olisinkin mieleltäni hauras. Vastaan kyllä puhelimeen ja viesteihin, viimeistään pikku viiveellä. Lojaaliutta voi osoittaa juttelemalla muistakin asioista. En pelkästään sure ja ikävöi, vaan koen suurta onnellisuutta samaan aikaan. Sitä on elämä, ja sellaista se saa ollakin.