Minua ärsyttäviä asioita

Tämän postauksen tarkoituksena EI ole levittää negatiivista ajattelutapaa, vaan se ilmentää henkilökohtaisia turhautumisiani.

1.) En ymmärrä runoteosta, jonka juuri luin. Olen uusinut runokirjan lainan kaksi kertaa lukeakseni sitä ihan_kaikessa_rauhassa, mutta en millään saa siitä otetta ajatuksen tasolla. Ensimmäisellä kerralla luin muutaman runon alusta, sitten toivoin, että seuraavat hahmottuisivat mielessäni paremmin. Lopulta päätin esitellä kyseisen kirjan koulussa toteamalla: "Ope hei, voisitko näyttää tätä sieltä edestä, niin voidaan porukalla katsella ja ihmetellä. Ehkä joku osaa selittää mulle jonkin runon sieltä".

Ylipäätään tuo nakuttava ärsytys syö ihmistä, sillä haluaisi kovasti ymmärtää, mutta taistelu on turhaa.

Mikä kirja on kyseessä? Juri Joensuu: Valohuppu.

2.) Kun luokkaan tullaan valuen, myöhässä, miten sattuu. Mun ei tarvitsisi ottaa tätä asiaa henkilökohtaisesti, mutta vähän se siltä tuntuu, sillä näen itse vaivan mennä ajoissa paikalle, valmistautua henkisesti tunteihin, ja sitten kun opettaja on jo äänessä, käy taas takana ovi ja se läimäistään vauhdilla kiinni.

Koulua varten on laitettava kello soimaan ja jo illalla asennoiduttava siihen, että on lähdettävä kotoa ajoissa. Jokaiselle käy joskus niin, että bussi lähtee nenän edestä tai ei saavu ajoissa, mutta mun mielestä tällaiset seikat ois hyvä huomioida. Aikuinenkin ihminen antaa itsestään fiksun vaikutelman katsoessaan välillä kelloa.

3.) Menen kassajonoon, minua edeltävä kaivelee maksuvälineitään vasta hinnan kuullessaan, jää maksettuaan aloilleen maksupäätteen ääreen, niin että mun täytyy pyytää siirtymään.

Kukaan ei rakasta jonottamista. Minä en rakasta jonottamista. Haluan, että minullakin on sopivasti tilaa K-Kaupan jonossa, en halua, että kukaan pukkii iseäni takaapäin kärryillään, kropallaan, tai ostostenjakajakapulalla.

4.) Nousen metrossa yleensä vasta sitten, kun se pysähtyy. Oletan, että saan mennä ulos ennen, kuin seuraavat lappavat sisään. Mutta miten käy yleensä? Asetan itseni metrossa oven eteen, sopivasti sivulle, että vierestänikin pääsisi porukkaa ulos. Mutta en itsekään ehdi astua metrolaiturille, kun ensimmäiset jo hökeltää päälle.

Tunnustus: Viime viikolla katsoin niitä tulvivia ihmisiä tarkoituksella pahasti ja sanoin kuuluvalla äänellä, että pitäis päästä uloskin.

Yhteenveto: On väsyttävää tulla ajatelleeksi jo etukäteen niitä asioita, jotka on tehty hankaliksi.

Uuvuttaa myös se, kun tuntee itsensä aivan näkymättömäksi. Ilmeisesti lähimmäisen rakkaus on kulunut käsite.