Hiomaton timantti

Oon kelannu viime aikoina semmosta, että mussa on varmaan vikana se, että en osaa sanoa ihan suoraan asioista, jotka vaivaa mua. Kuvittelin että no tottakai pitää sanoa suoraan, eihän muut muuten välttämättä täysin ymmärrä mun pointtia. Näin mä selitin myös eilen puhelimessa kaverille. Näköjään mä sitten puren hampaita yhteen ja meinaan miljoonat kerrat että "no nyt mä pamautan tän asian", mutta se tulee lause kerrallaan ulos suusta, eikä yhtään siihen äänensävyyn kuin pitäis. Luulen, että mut on helppo keskeyttää tai on helppo sanoa että "oo hiljaa, en halua kuunnella." Itsekunnioituksen puutetta? Voi että mua ärsyttää, kun ensin mietin mielessäni tavan millä kerron, ja se ei onnistukaan. Syynä voi myös olla, että mä en halua varsinaisesti riidellä. Että helpompi, kun yrittää sivuuttaa asian, niin kellekään ei tuu paha mieli. Mitenhän oppis pitämään puolensa paremmin?
Kun kuulin jonkun suusta että mun kans on pelottavaa selvittää asioita, en ollu uskoa, enkä vieläkään ihan ymmärrä sitä. Koska kuuntelen mitä toisella on sanottavaa, enkä korota ääntäni, jos en ole samaa mieltä.

Oon ollu lomalla pari päivää ja leikkiny kissaa tapani mukaan. Kännykkä on ollu äänettömällä, ettei kukaan pääsis häirihtemään. Se ei oo mulle luonnollista, koska oon pitäny hyvänä et on helposti tavotettavissa.
Mulla on ihan sellanen fiilis, että tartten omaa aikaa miettiä kaikenlaisia asioita. Sitä, mitä haluan tulevaisuudelta, ihmisiltä, itseltäni. Kehen voin luottaa ja kuka on ystävä. Kuulostaa ihan henkilökohtaiselta kriisiltä, mutta oon vähäsen jumissa.
On monia ihmisiä, joiden kans on puhuttu jo kauan sitte että "pitäs nähä", mutta se ei oo toteutunu. Sitten yhteydenpito on jääny. Joukossa on välillä ollu niitäkin, joiden kans on oltu läheisiä, ja en tiiä pitäskö mun olla huolissani vai ei.