Harjoitus 7

Tunnista minut

Se alkoi lokakuun ensimmäisenä. Jotenkin se onnistui yllättämään, ihan niin kuin aina edellisinäkin kertoina. Kylmä saartoi minut ja halusi kyteä minussa, luissani. Mieleni muuttui äkkiä haikeaksi siinä sateen alla. Mutta siltä ei voinut välttyäkään. Ei surulta, eikä lumisateelta.
Talvi oli koittanut jo kukkuloiden toisella puolella, ja sitten joku vain päätti, että nyt hän haluaa sen meidän kaupunkiimme. Ensimmäiset merkit havaittiin keskustorilla. Naapurini eläkeläisrouva luuli silmiensä valehtelevan, kun havaitsi laukustaan pilkistävien ruusujen muuttavan väriään punaisesta siniseen. Hän nosti vahvasankaiset silmälasit nenälleen katsoakseen uudelleen. Terälehdet saivat siinä silmänräpäyksessä kohmeiset reunat, ja rouvan sormet alkoivat palella. Hänelle tuli kiire kavuta kotiin.
Minun piti kiittää, mutta unohdin. Rouva piti minulle ovea auki, kun hakeuduin myös sisätiloihin lämmittelemään. Hän näki tyhjenevän katseeni oven sulkeutuessa, mutta ei sanonut mitään. Hän vain hymyili, mitä suupieliensä kankeudelta vain kykeni. Hänen laukkunsa vetoketju oli jäänyt auki, ja sinisten ruusujen kimallus osui verkkokalvoilleni. Rouva katosi asuntoonsa. Osasin kuvitella, kuinka hän sitten nosti ruusukimpun syliinsä ja piti sitä aarteenaan, vaikka kukinnot eivät olleet enää lämpimiä ja syvänpunaisia.

Minä olisin halunnut hymyillä. Katsoin ikkunasta, kun pienet linnut painelivat jaloillaan kuvioita hankeen. Kellotornin viisarit liikkuivat samaan tahtiin, kuin aina ennenkin. Aikaa oli kulunut jo, mutta minä vain odotin. Ei se viima, joka koetteli arpiani, vaan ne muistot, jotka yhä uudelleen herättivät minut keskellä aamuyötä. Yritys olla ihminen ihmisenvaistoineen, mutta toisaalta tarve luoda nahka uudelleen.

Kirpeänä lauantaina naapurin rouva laahusti jälleen torin poikki. Minua vihloi alaselästä, mutta tällä kertaa en antanut sen näkyä. Rouva nyökkäsi minut nähdessään, oli kiireisen näköinen nytkin. Seurasin jäätyneeseen maahan muodostuneita kolhuja ja pohdin, mistä ne pienet linnut aina ilmestyvät. Ja mitä jos en koskaan enää voisi olla oma itseni tässä tutussa kaupungissa.
Lunta satoi lisää, vaikka sitä oli kertynyt jo kattojen täydeltä. Sitä oli olkapäillä ja kengänkärjissä, mustien lyhtypylväiden päällä. Häntäni oli kasvanut näkyvästi, mutta se pysyi piilossa pitkän takkini alla. Olin pistänyt merkille, ettei se pitänyt kylmästä. Talvi kuului minulle silti yhtä paljon, kuin muille kaupunkilaisille. Sopeuduin omalla tavallani asuntoni takkatulen ääressä.
Sinä iltana takkani todella loimusi. Tunnustelin suomujani, jotka olivat eri väriä ihoni kanssa. Mutta ne olivat pehmeitä, vaarattomiakin, vaikka ei minusta tuntunut vieläkään aivan omalta. En ollut enää moneen viikkoon tuntenut kyynelten kosteutta silmäkulmassani, mutta en myöskään lämmittävää iloa poskillani. Minusta oli tullut itselleni vieras.

Viikkoa myöhemmin kukkuloiden toisella puolella sijaisevassa kaupungissa vastaanotettiin minun kirjoituskoneellani allekirjoitettu kirje: "Rakas ystävä. Anna minulle voimia silloin, kun jalkani eivät jaksaisi kantaa minua. Luo minuun uskoa, että taivaan pumpuliset pilvet liikkuvat huomennakin, niin kuin kellotornin viisarit liikkuvat. Ennen kaikkea, suo minulle iloa ja kirjoita takaisin."

Lainakuva: weheartit.com