> Joku muu kuin Amélie # 2

Minä en itkenyt kertaakaan. Pääni sisällä soivat sireenit tekivät oloni ahdistuneeksi kerta toisensa jälkeen, mutta vaipuminen surun armoille tuntui täysin turhalta. Itkemisen taidon kyllä osasin ja tiesin sen puhdistavan, mutta tahdoin tällä kertaa unohtaa sen, opetella työntämään asioita sivuun.
Minua huvitti kuvitella liian valkoiset ja tasaiset seinäni limenvihreiksi, sellaisiksi oikein rakkaiksi. Eteisen tummapuinen senkkini olisi juuri maalattu rauhallisen sinisellä sävyllä, ja se peili siinä vastapäisellä seinällä olisi poissa. Peilin tilalle tulisi parin päivän odottelun jälkeen ihan tavalliset suuret raamit (mielestäni parhaalla sisustusliikkeellä on yksi huono puoli ja se on hidas toimitus). Nousin sileäksi pedatulta vuoteeltani ja hain jääkaapista rasian ulkomailta tuotuja mansikoita. Ne olivat hieman kotimaisia halvempia, uskoakseni yhtä makeita. Soimasin itseäni pikku ostoksestani sillä halusin kannattaa kotimaista, mutta samaan aikaan rakastin sitä. Nostin rasiasta mansikoita yksi kerrallaan ja mallasin sitä kuvittelemiini ihaniin värisävyihin. Haukatessani kesänmakuista mansikkaa saatoin kuvitella jonkun letittävän auringon vaalentamia hiuksiani ja nostavan valkokukkaisen seppeleen pääni päälle. Se oli kuin tuulen henkäys keskellä pikkuista yksiötäni, jotakin, jota ei voi sen kummemmin selittää. Sen hetken tunsin ihan erilaista rauhaa kuin pitkään aikaan, ja pauhaava sireeni alkoi hälvetä pahimman ahdistukseni kanssa.
Viikkoa aiemmin nenäni edessä suljettu ovi pysyi suljettuna. En tahtonut - en tohtinut - ajatella sitä. Minä kuljin siitä kauppaan ja kioskiin ihan normaalisti, niin kuin ovista nyt kuljetaan, kahvaa painamalla ja vetämällä. Sytyttelin porraskäytävään valoa, joka pysyi siinä tasan kuusikymmentä sekuntia. Hissin ovi meni vaimeasti kiinni, ja minulla oli siinä tilaa vain itselleni ja tunteilleni, joita en halunnut. Ei sinne juuri muuta olisi mahtunutkaan. Vilkkaalla kadulla olin kuin kuka tahansa muista, omaa tarinaa mukanaan kantava, mutta sitä sen kummemmin selittelevä kaupunkilainen. Välillä ennestään tuntematon kulkija viittoi kämmenellään ja uteli tietä johonkin osoitteeseen, useimmiten kapakkaan, joka sijaitsikin aivan kulman takana. Autoin mielelläni, enhän tiennyt kiireestä mitään. Jäin paikalleni katsomaan, kun nämä kulkijat horjuivat välkkyviä valoja kohti. Sitten nostin jalkaani ja jatkoin menosuuntaani, kuunnellen kaikkea sitä hälyä mutta vielä tarkemmin väliin tukahtuvaa hiljaisuutta.
Halusin ottaa sitä hiljaisuutta mukaani, ikään kuin turvaan sieltä maleksimasta. Kahmaisin sitä muka laukkuuni, kotonani sillä olisi hyvä paikka olla. Avatessani kengännauhojani saatoin ajatella suunnan kysyjiä illan rientoineen. Katsoin kenkiäni mietteliäänä. Auttaisivatko ne minut neonvalojen välkkeeseen? Enhän voinut tietää, jos se vaihteeksi miellyttäisikin runoilijan omaista luontoani. Mutta sen illan viihdyin kotona varastamani villin rauhan kanssa. Palauttaisin sen kadulle tuonnempana, silloin, kun olisin valmis.

Se valkokankaan Amélie Poulain tahtoi tehdä hyvää ihmisille. Näin hänessä sisukkuutta, naisellista päättäväisyyttä. Helmat hulmuten hän tahtoi kiitää läpi romanttisen kaupungin, joka varmaankin tuoksui ruusuilta ja pölyltä. Hän oli epäitsekäs nainen, joka oli nyt tarttumassa itsekkääseen naamariini ja heittämässä sitä alas jykevältä sillalta. Jos olisin todella tavannut hänet, olisin antanut hänen viedä minut sille sillalle. Me olisimme yhdessä katselleet pärskivää vettä alapuolellamme, tunnustelleet ilmaa johon ei tosi asiassa voikaan tarttua, ja naurahdelleet heleästi, niin kuin vapaat ihmiset saavat tehdä. Minä olin vapaa, mutta yksinäinen.
Yksin. Sitä totuutta kuiskin nyt itelleni puoliääneen, vaikka olin lähestymässä rauhallisella kadulla lehtiä kaupittelevaa miestä. Luullakseni tulin vaihtaneeksi mielialani sen miehen kanssa samassa, kun astuin hänen eteensä ja osoitin oranssissa kärryssä nuokkuvaa iltapäivälehtipinoa. Hän kuvaili itseään "kodittomaksi mutta toiveikkaaksi" työntäessään kätensä kärryyn ja ojenteassaan yhtä vastapainettua rypytöntä lehteä minulle. Surumieliset silmät eivät kiiltäneet sen enempää kuin kolikko, jolla maksoin ostokseni, mutta ymmärsin niiden olleen eloisat aiemmassa elämänvaiheessa. Sillä sekunnilla aivan kuulin, kun lainaamani villi rauha ei malttanut pysyä enää laukkuni kätköissä. Se suorastaan sujahti takaisin ulos kadulle, joka alkoi vilistä päämäärättömän näköisiä, käsillään kiivaasti elehtiviä viikonlopun viettäjiä. Samaisen kadun päässä juopuneet nojailivat kaiteeseen ja sylkivät aggressiivista pahaa oloaa näyttävästi. Hengähdin lähiölleni tyypillistä sakeaa ilmaa.

Päädyin pitkälle kävelylle. Kaupunkilaiset vikkeline jalkoineen, puolelta toiselle poukkoilevine pyörineen sekä seikkailua halaajine mielineen ympäröivät minua joka puolella.
siihen kahvilan ikkunaan pysähtyneenä mieleni valtasi suuri halu astua sisään (pieni kello sanoisi oven yläpuolella ding dong!)  ja kuunnella kuulumisiaan kilpaa kertovia ihmisiä. Salaa tietenkin, mutta kuitenkin olisin osa sitä tunnelmaa.
Tavallisesti olisin jättänyt idean hautumaan, mutta teinkin uudenlaisen liikkeen: toden totta astahdin vierekkäiseen todellisuuteen, joka kutsui tervetulleeksi ilahtuvalla äänensävyllä. Olikohan näössäni vikaa vai innostuinko peräti liikaa, mutta aivan kuin tarjoilijoiden askeleet olisivat olleet kepeimmät kuin ikinä kellään muulla, niin ilmavasti he kipittivät pöydän luota toiselle. Heillä oli tietysti tummanpunaiset huulet ja suuret kampaukset, aivan kuten suurissa tauluissa poseeraavilla 1960-luvusta muistuttavilla naishahmoilla. Henkilökunta varmaan sai alennuksia viereisestä kampaamosta, tuumin mielessäni ja kohautin hiusteni latvoja. Uteliaiksi heränneet aistini tutkivat sieltä täältä. Pysyin paikallani hetken liian kauan, sillä yksi tarjoilija kerkesi jo luokseni kysymään, mitä saisi olla. Silmäni räpsähtivät kuin Disney-hahmolla, koetin olla mahdollisimman tyyni kuin en olisi huomannutkaan säikähdystäni. Totesin, että paikka näyttää olevan aika täynnä, mahtaako yhdelle hengelle olla tilaa. Tarjoilija hymyili näyttäen äkkiseltään vanhalta tuttavaltani ja sanoi, että aina mahtuu joukkoon. Hän osoitti minulle pöytää, joka oli aseteltu hieman liian ahtaasti muiden lomaan, mutta sen ääressa oli vain kaksi tuolia. Nyökkäsin kiitokseksi ja menin pöydän luo. Riisuin unisen nukkaiseksi päässeen neuleeni tuolin selkänojalle ja kaivoin lompakkoni laukusta, menin tiskille. Tiskin päällä kuvuissa oli herkullisen näköisiä leivonnaisia, melkein maistoin niiden sokerisen kuorrutteen kielelläni. Tiskin alapuolella oleviin makeisiin ja suolaisiin herkkuihin en kiinnittänyt kovinkaan huomiota, niin alkoi tehdä mieli niitä suklaisia ihanuuksia. Pyysin yhtä sellaista. Myyjä hymyili yhtä suuresti kuin ovelle vastaan tullut tyttö. Tämä kertoi kyseisten leivonnaisten olevan leivotun salaisella reseptillä, ja vinkkasi minulle silmää. Tunsin vastaanottaneeni salaisuuden, vaikka sitä ei minulle kerrottukaan. Reseptiä, jota kiirehdin pöytääni tutkimaan. Nurkkapöydässä istuessani huomasin yhtäkkiä, etten muistakaan mitä Amélie tapasi syödä. Pyörittelin ajatustani yhtä kauan, kuin maistelin Uuden Ulottuvuuden leivonnaistani.

Kuinka helppoa se olikaan ollut, pyrähtää kahvilaan sisään. Kulunut viikko oli tuntunu pieneltä ikuisuudelta (anteeksi lattea ilmaukseni, mutta se on totta), mutta olinkin löytänyt pois sieltä. Pois asuntoni lämmöstä ja tuttuudesta, jossa unet ovat yhtä pumpulisia kuin suurimmat pilvet, ja todellisuus vain minua varten. Päättelin, että niin kutsuttu uusi ovi oli auennut. Seuraava palapeli oli aloitettu, palat kaadettu pöydälle ja sitten katsottu, ettei yksikään ole pudonnut lattialle. (Uskokaa minua, keksisin moisia kuinka paljon vain.) Minulla oli kiire, pitkästä aikaa.
Suljettu oveni olikin muuttunut oveksi, joka ei helpolla pääsisi narisemaan, vaikka sitä kuinka auottaisiin. Olinko käsitellyt kipeältä tuntunutta mustuutta sisälläni? Minun ei ollut tarvinnut käsitellä sen kummemmin. Olin ensimmäistä kertaa sysännyt sen syrjään. Petasin vuoteeni huolellisesti, tyytyväisenä huomiovärillä maalattuun seinään, joka antoi asunnolleni särmää. Senkki näytti yhtä arvokkaalta kuin ennenkin, vaikka avaimeni ruostuivatkin sen päällä hiljalleen. Mutta kaikkea ei tarvinnut nähdä paljain ihmissilmin. Eteisen peilin puukehykset olivat vaihtuneet entistä tavanomaisempiin, mutta mieltäni rauhottavampiin. Niiden keskellä kuvajaisessa seisoin mielelläni, maalaten huuliani mansikoilla ja kohautellen hiuksiani, kuin ne olisivat yhtä lyhyet kuin Amélie Poulainilla lempielokuvassani.

> Joku muu kuin Amélie

Välillä on edelleen tyhjä olo. Silloin raaputan hissin seinään typeriä sydämiä avaimella tai jätän ikkunan auki niin, että kuuntelemani musiikki kantautuisi jonkun kadun tallaajan korvaan. Että joku ottaisi minuun kontaktia, loisi katseen tai muodostaisi kysymyksen yksin omaan minulle. Ja minä tuntisin kummaa tyytyväisyyttä, kun olen tahallani aiheuttanut ihmetystä.
Yksinäisimmät ihmiset käyvät kaupassa siksi, että joku sanoisi heille päivää tai hei. He hypistelevät kauraleipäpusseja ja vilkuilevat, tekevätkö muut samaa. He valitsevat leipänsä päälle juustoja, joita eivät ole ennen maistaneet, mutta täytyy saada pientä jännitystä päivään. He huokaisevat pitkään, jos kassajono onkin pitkä, ja on valittava itsepalvelukassa (enintään viisi tuotetta, kiitos). Ja mitä siihen hissiin tulee, niin matka yhdeksänteen kerrokseen kestää sen verta kauan, että ehtii kaivertaa yhden sydäntä muistuttavan kuvion. Mutta tosiaan vain yhden, sillä se seinä on aika vahvaa materiaalia. Sen reaktion minä haluaisin; "Hei tyttö, mitä sä oikein ajattelet?" Sitä ei ole kysytty minulta vähään aikaan. Olen yrittänyt kysyä sitä itse itseltäni, mutta sitä ei lasketa.

Oletteko nähneet Amélie-elokuvan? Hänellä on lapsena hurja mielikuvitus, näkee pilvetkin pumpulisina pupuina ja ottaa niistä kuvia. Minä vain haaveilen sellaisesta. Tapanani on työntää pääni ikkunasta ja katsella suuria pilviä, olivatpa ne tummia tai vaaleita, ja tuumailla, mihin suuntaan ne ovat matkalla ja miksi.
Kerran palasin keskustasta kotiin, koska rupesi yhtäkkiä satamaan isoja pisaroita. Riisuttuani kengät eteisessä, hypähdin ikkunaan ja huomasin, että sadepilvet ovat vasta matkalla kerrostalomme ylle. Minä olin niitä nopeampi. Puolen tunnin kuluttua aloin kuulla ropinaa, ja sitä kesti koko illan. Viereinen puisto vettyi, vasta maalatut graffititöhryt alkoivat liueta pois puiselta penkiltä. Pilvet näyttivät raskailta. Jos olisin voinut kurkottaa pilvenreunaan asti, olisinko tuntenut märän hattaran sormenpäässäni? Hattaroiden täytyy olla samaa massaa kuin pilvet, onhan sadevesi usein makeaa. Ehkä minussa sittenkin on jotakin samaa Amélien kanssa.
Hänestä tulee mieleen myös punaiset huulet ja siististi kammatut mustat hiukset, jotka eivät koskaan törrötä sinne tänne, vaikka se sopisi luonteeseensa. Hän on tyylikäs, vaikka mielikuvitus on pysynyt samana aikuisiälle saakka. Hän ei hötkyile, vaan suunnittelee liikkeensä tarkkaan. Hän on ihana. En ole kuullut vielä kenenkään sanovan, ettei tunne Amélie-elokuvaa. Sehän olisikin varsinainen synti, sillä meillä täytyy olla vaihtoehtoja esikuviemme suhteen.
Voisinko minä olla esikuva jollekin, joka huomaa sydämeni tai kuulee musiikkini? Voisinko minä punata huuleni yhtä punaisella huulipunalla ja kuulostaa uskottavalta huudahtaessani bonjour?

Jos muovipussin sitoo kiinni niin että sinne jää ilmaa, onko se todella täynnä ilmaa? Entä jos osa minun ajatuksistani pujahtaa sen muovipussin sisään, enkä siksi pysty käsittelemään niitä? Tänään minulle iski suuri halu täyttää sängyn aluseni pikku pusseilla ja sitten rojahtaa sänkyyni mieli täysin tyhjänä. Sen sijaan makasin siinä, täysin liikkumatta, ja pääni oli täynnä ajatuksia vuokranantajan soittopyynnöstä naapurin kissan mouruamiseen.
Kun suljin silmäni, näin puisen oven pamahtavan kiinni, ja oli pakko katsahtaa taas valkoista seinää. Sanotaan, että kun yksi ovi avautuu niin aukeaa toinen, mutta en ole vielä havainnut tätä uutta ovea. Vai täytyykö minun löytää se ovi, tai vaikka pikkuinen ikkuna, itsestäni? Sitäkö se tarkoittaakin, että löydän jotakin uutta, ja se voi olla jokin asia minussa itsessäni, mitä en ole vähään aikaan huomioinut? Katsotaanpa. Minä olen syönyt vitamiineja välttääkseni flunssan oireita. Olen siis huolehtinut terveydestäni. Ylläni on Stockmannin alesta löytämäni hame, jonka olen silittänyt ja jota olen ihaillut kokovartalopeilistä tuhat kertaa. Olen siis hemmotellut itseäni. Se peili on ehjä, mutta epäilen sen välittävän väärää feng shuita. Minähän tulin katsoneeksi siihen, kun oikeasti huomasin ulko-oveni sulkeutuvan. Ei se ihan tömähtänyt, mutta meni lukkoon asti kuitenkin. Ja sitten minä vain tuijotin sitä, ja sitten toistamiseen peiliäni, jossa olin minä. Minä tuijotin itseäni, joka jäi siihen paikalleen ja joka ei tiennyt, mitä kuuluisi tehdä.
Jääkaappini on täynnä ruokaa. Tiedän kauppaan mennessäni, mikä kassajono on lyhin. Hameeni pysyy rypyttömänä, vaikka kantaisin ostokseni tänne ylimpään kerrokseen. Tai vaikka tanssisin huoneistossani ikkuna auki. Mitään muuta en osaa tehdä. Jos olisin oikea Amélie, keksisin vastauksen, ja musiikkini olisi vain minulle, ja ne huudot olisi tarkoitettu jollekin lainrikkojalle. Mutta minä en ole se, joka sitä lakia on nyt rikkonut.

> Kehykset

Asvaltin pintaan alkoi ilmestyä rappeutumia, niin että niistä pääsi työntymään pieniä ruohotupsuja. Valosta kilpaili myös joukko violetinsävyisiä kukkia, kurkottaen niin korkealle kuin ikinä on mahdollista. Suurimmasta raosta näki selvästi maan sisään. Moni naapuruston lapsi oli jo haronut sitä pikku kädellään ja sitten pudotellut sinne kuparikolikoita, ihan kuin toivomuslähteeseen.
Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta saaden asvaltin höyryämään. Jos tuli katsoneeksi tietä sen päästä ja siirsi katsettaan toiseen päähän päin, luuli helposti pitkien käärmeiden luikertelevan sen poikki. Sihisevän käärmeen tavoittaessa ojan reunan lähti seuraava perään.

Tyhjästä nurkasta kuului aivastus. Ääni kulki lattianviertä pitkin ovelle, joka oli visusti lukittu. Oven lukko heilahteli avattaessa, milloin lie talonmies viimeksi vieraillut ullakolla. Avain roikkui kaulassa pisamaisten kasvojen alapuolella, kuin hänen olisi suojeltava sitä joltakin pahalta. Mutta ullakko oli hänen oma piilopaikkansa. Ainoa valonlähde tilassa oli tiilen kokoisten ikkunoiden pari katonrajassa. Se valottomuus sai hänen silmänsä täysin auki.
Häntä katseli vastapäisestä nurkasta muutama pari muovisia, mutta eloisan puhuttelevia nallensilmiä. Nalleperheen eri kokoiset jäsenet loivat pörröisellä olemuksellaan entistäkin tummempia varjoja seinään, ja niistä muodostui hänelle turvalliset kehykset.

Perhonen laskeutui raosta pilkistävälle kukalle. Terälehti toisensa jälkeen varisi sille kuumalle asvaltille, jonka vain harvat ihmisjalat olivat tänään tunteneet. Perhonen jatkoi saman tien matkaansa jättäen kadun kauas taakseen. Samantien paikalle ilmestyi oranssi kissa, joka vedenpuutteesta huolimatta oli saalistanut kärpäsiä koko keskipäivän. Paksussa ilmassa ajelehtivat terälehdet tarttuivat sen anturoihin, kun se juoksenteli tien päästä päähän. Nyt se koki pakottavaa tarvetta pysähtyä. Asvaltin tuoksusta kiinnostuneet kärpäset jatkoivat tutkimuksiaan kissan kiinnittäen huomionsa takatassuunsa. Kissa nuolaisi tassuaan ja terälehti tarttui karheaan kieleen. Kielenpäästä tippui pisara asvalttiin ja katosi.

Kehyksissä oli havaittavissa liikehdintää, kun hän tunsi jalkansa puutuvan ja koetti, saisiko ravistelu veren kiertämään. Varpaat osuivat lattialla lojuvaan hajuvesipulloon. Pullo kaatui ja vierähti kyljelleen, säilyttäen kuitenkin lasisen korkkinsa ehjänä. Hän nosti pullon ylös, piteli sitä käsissään hetken. Tuoksu oli jo hupenemassa, sillä sille oli ollut paljon käyttöä sitten katoamisensa kylpyhuoneen kaapista. Hän kääntyi nojana toimineen hyllykön puoleen. Hyllykkö oli tyhjä lukuun ottamatta keraamista purkkia ja siihen hellästi istutettua kaktusta. Kaktuksen juuret näyttivät harvan mullan seassa jo hieman harmailta, mutta hän ei antanut sen häiritä. Suihkaus hajuvettä saisi sen voimaan paremmin. Tuoksu levisi sekunnissa sieraimiin. Hän laski hajuvesipullon purkin viereen ja istahti takaisin lattialle. Hän hengähti, sulki silmänsä lujasti: "Päivät hehkuvat ja aurinko on suurempi kuin koskaan, mutta minä en osaa iloita, äiti. Jos sinä tulet joskus takaisin, en tule tänne enää. Haluan pienen elämäni sinun vieressäsi. Kuule rukoukseni."

Katot olivat mustia, ja ikkunoiden karmit alkoivat pölyyntyä ulkopuolelta. Talojen seinät hilseilivät, kuin olisivat olleet jo ikivanhoja. Jos savupiipusta olisi tullut savua, se olisi pinttynyt taivaan pintaan heti ja näyttänyt vesivärin roiskaukselta. Uutisissa kerrottiin, että kuumailmapallo matkaa maan halki, on juuri saavuttamassa pohjoiskärjen. Matka on kestänyt ennätyksellisen pitkään, ja matkustajat hokevat toistensa nimiä koettaen pysyä hereillä.

Lattialaudoille li kerääntynyt kasa leivänmuruja. Vieressä maitotilkka imeytyi syihin hitaasti. Hän söi suupala kerrallaan, hieman hengästyneenä: hän oli juossut keittiöön kurkottelemaan ja sitten juossut takaisin, jotta ei tarvitsisi selittää.
Kotona ei tuoksunut hajuvesi, kylpyhuoneen kaappia ei oltu auottu, siellä oli tallessa ulkomaiset helmiriipukset sekä muut korut, jotka vielä joskus olivat kuuluneet jollekulle. Äidille. Äidillä oli ollut tapana poimia kukkia ja koivun oksia maljakoihin, hän oli valo jokaisessa huoneessa. Hän oli järjestys ja puhtaus.
Kyynelkanavat olivat jo unohtuneet. Silmäripset liikkuivat silloin tällöin. Rintalastaa kutitti.

Lehdenjakaja pyöräili kadulla ja heitti kaarevalla liikkeellä päivän sanomat oven eteen, sitten seuraavalle pihalle ja niin edelleen. Vaikka samaahan koko ajan kirjoitettiin: kesä oli historiallisen kuiva, ihmiset viettivät lomia kaukomaihin. Lehdenjakajan teki mieli heittää koko nippu roskalavalle, eivät nämä olleet enää uutisia. Hän sai palkkansa, huomasi laihtuneensa vähän. Perhe oli ostanut aikaisin aamulla marketin suurimman uima-altaan, ja se aiottiin täyttää työvuoron jälkeen. Kaikki osallistuivat, kaikkia odotettiin. Kirkkaan keltaiset vesipyssyt nojailivat pihalla toisiinsa, pääsivät sisarusten leikkeihin, joissa vesi roiskui koko loppupäivän.

Ullakko pysyi rauhaisana ja sopivan viileänä, lämpöä antoi suuren nallen painava tassu otsalla. Hän haukotteli ja rapsutti poskeltaan murusia. Niitä oli kertynyt paidan helmaan runsaasti, aivan kuin hän olisi syönyt paljonkin. "Hyvää yötä, äiti. Hyvää yötä, isä, älä turhaan huolehdi."


Lainakuva: weheartit.com

> Pakkaslintu

Se humina korvissa oli alkanut olla jo arkipäiväistä, osasin suodattaa sen jo lähes kokonaan. Mutta kun astuin kiiltelevään lumeen, se narisi ja äänet yhdistyivät päässäni liian hiveleväksi konsertiksi. Paksut lapaset onnistuivat aika hyvin peittämään äänet.
Olin aika myöhään liikkeellä, tiesin toki sen, mutta minussa paloi kumma liekki. Se liekki kiinnosti liikaa koiperhosia, jotka olisivat noutaneet toiveeni jäljettömiin. En sallinut sen tapahtua.
Saavuin yhä päätäni pidellen joen varrelle. Se oli alkusyksystä kannatellut kaarnaveneitäni ja päästänyt ne matkaan, mutta nyt satama oli ollut suljettuna jo kauan aikaa. Oli surullista ajatella, että pikku veneet olivat joskus matkanneet kauas pois, ikuiseen horisonttiin, minne minä en osaisi suunnistaa. Silti olin niitä veistänyt ja varonut tikkujen joutumasta ihon alle. Aistin puun tuoksun edelleen, se muistutti minua kodista. Tänään puolestaan sain muistutuksen, että liikkumaton vesi ei puhu, vain kuuntelee.

 Käveltyäni puolen kilometrin matkan koilliseen havaitsin huminan loppuneen. Refleksin omaisesti siirsin kädet korvilta, kun yhtäkkinen raakkuminen vei huomioni. Ääni kuului suurelle linnulle, mutta se oli piiloutunut metsän katveeseen. Männynneulasia tipahteli olkapäilleni, kun se raakkui uudestaan ja uudestaan. Kun sitten musta sulka hipaisi poskipäätäni, tiesin, että olen oikeilla jäljillä. Pakkaslintu. Tietysti se suojeli reviiriään ja pesäänsä.

Hangessa meni lunta kenkien sisään, suli nopeasti. Talvi oli tavallinen, punan kasvoille nostattava ja jotenkin kuulas. Se oli peitellyt lapsuuteni piilopaikkaan kasatun majan läpikotaisin, ainoastaan vino ikkuna pilkisti lumesta. Salaisessa majassa oli mitä varmimmin tunnistamattomaan muotoon painautunut sarjakuvasaalis, unohtunut ja läpikastunut. Hyviä muistoja jälkeenpäin. Taputtelin lumimajaa molemmin lapasin, olkoon sitten siinä. Jotkut salaisuudet säilyvät iäti.
Suorastaan rakastin raikasta metsän tuoksua. Mieleni saattoi olla utuinen, mutta aistini eivät. Pipo oli valahtaa silmille nostaessani katseen mäntyjen latvoihin. Siinä niitä oli pitkissä riveissä, edelleenkin. Nuo puut olivat kasvattaneet itsestään vankan metsän vuosien yhtyessä toisiinsa siistein saumoin, mutta minä olin pysynyt samana ihmisenä tähän saakka. Ei ollut sutten ulvonta minua pelästyttänyt, vaan pakkaslinnun käheä laulu kutsunut luokseen. Se ei ollut kovin kaunista kuultavaa, mutta laulua silti.

Tunsin vaalitun liekkini. Se kyti minussa kuin lumilyhtyyn asetettu tuikku, sopivasti silmiin pistävänä. Koiperhoset nukkuivat, nukkuivatko?

Lainakuva: weheartit.com

> Keinutuolin ääni

Minä en varsinaisesti koskaan tavannut häntä, vaikka hän olikin läsnä. Minun elämässäni, silloisten raamien sisällä, uuden nurmen tuoksussa, omenapuun varjoissa. Hän oli viisaus, menneiden vuosikymmenten summa, ja minä olin vain pieni lapsi joka ei tiennyt, että voisin itsekin värittää maailmaa.

Ikipermanentti harmaantui tummaksi yhtä nopeaa, kuin iltaradion kohisevan kappaleen rytmi soi. Puunvärinen keinutuoli nuokkui olohuoneen nurkassa, kun hän kutoi kirjavia villasukkia. Hyräily kuului olohuoneesta keittiön puolelle, ja minä pohdin, olinko kuullut kyseistä kappaletta aiemmin. Pikku käsissäni paperinukke sai ylleen kauniin keltaisen mekon ja päähän sopi leveä hattu, mutta varpaansa jätin paljaiksi, koska paperinukkekin tahtoi tuntea nurmikon kosteuden.
Hyräily loppui. Hän katsoi kudelmaansa tarkemmin ja huudahti ääneen, että nyt sattui pieni vahinko. Toiseen villasukkaan oli ilmestynyt yksi raita liikaa, kuinka voikaan olla näin huolimaton. Ei muuta kun purkamaan silmukoita, voihan tämän vielä korjata. Minä uppouduin mietteisiini, koska oli tärkeää keksiä paperinukelle arvoisensa nimi. Sehän oli selvästi Esmeralda tai vähintään Kristiina. Annabella olisi myös aika kiva, tai toisaalta Camilla. Siinä pitkän pirttipöydän ääressä istuessani ja jalkojani heilutellessani pudotin paperinuken asusteita lattialle. Tupsahdin lattiarajaan niitä poimimaan, punavalkoisen maton päälle. Maton tupsut kutittivat ranteitani, niin että täytyi raapia.

Se sama matto sieti hennot ja voimakkaat jalan painot monta vuotta. Vihreitä ja hieman kirpeitä omenia kasvattava omenapuu alkoi työntää oksaansa lähemmäs ikkunaa. Kutimet pysähtyivät, villasukat kuluivat mutta lämmittivät. Hän sai nimensä paikallislehden sivulle, minulle kerrottiin. Ja sai muutamankin kerran, ja meille soitettiin kotiin asti ja esitettiin kysymyksiä, kiireiset toimittajat luultavasti.
Jos tuuli ei yllä hiussuortuviin, se sen sijaan liikuttaa lipputangon narua. Jos keinutuoli ei tunne ihmisen painoa, se saa liikkeelleen uuden äänen.

Lainakuva: weheartit.com

> Kraaterit

 

Minä katselin sitä maailman kauneinta kuuta. Sen reunat hohkasivat kylmää ja kuvittelin, että kuka tahansa laskisikaan jalkansa sen pinnalle, hän näkisi samantien yhä enemmän tähtiä liukastuessaan ja lyödessään päänsä ammottavan kraaterin reunaan. Ihan kuten lapsena luistinradalla, kun liian innokkaana olin unohtanut ottaa ensin suojat pois terien päältä.
Mutta silti suuressa kuussa oli jotakin kiehtovaa, jotakin hyvin salaperäistä. Kuu näyttää aina saman puolen itsestään, samat kasvot, mutta ihmisellä sen sijaan voi olla tuhat eri ilmettä.

Olin vaellella harhaan pitäessäni katseeni ylhäällä. Tähtiä syttyi vieri viereen mustan samettitaivaan päälle. Ne liimautuivat siihen kiinni kuin tietäen, että joku täällä alhaalla tarvitsee niitä löytääkseen tien kotiin. Minä olin muukalainen omalla maallani, yksi niistä linnunradan matkustajista, jotka etsivät sisäisen rauhan alkupistettä. Hakiessani kaikelle tummuudelle sävyä aloin pohtia, alkoiko kaikki minusta, vai minuunko kaikki päättyi? Jos minulla on yö ja sen myötä kauneus, niin kokeeko joku toinen saman hetken samalla tavalla? Hiljaisuuden otin omakseni myös, työnsin sen takkini taskuun ja suunnittelin liittäväni sen avaimenperääni sitten myöhemmin, niin että minun ei enää tarvitsisi herättää kerrostalonaapureitani yöllisten tutkimusteni jälkeen.
Minä olin näyttänyt uuden puolen itsestäni aiemmin päivällä. En osannut olla siitä kovinkaan ylpeä vaikka olisi kuulunutkin, mutta minä nyt vain olin sellainen nykyään, liiankin varovainen. Olin sanonut aivan liikaa ja heti sulkenut suuni, katunut. Sitten olin saanut osakseni hämmentyneitä katseita, kuin olisin yhtäkkiä muuttunut täysin vieraaksi. Vaikka minähän olin se sama hieman likinäköinen, mutta vuoden vanhentunut ystävä. Abiturienttilavan Batman kutiavassa naamarissa. Mitäpä siihen voi enää sanoa, kun toinen tekee jo lähtöä sanomatta sanaakaan. Tai sanoi hän, että aikoo nyt etsiä takkinsa ja katsoa mitä ilta tuo tullessaan. Mutta hän olisi voinut myös hymyillä ja punastua hämmennyksestään, niin että olisimme jatkaneet siitä yhdessä. Silmien kerrotaan olevan sielun peili, sen minä kyllä ymmärrän. Olin juuri saanut muistutuksen siitä.

Kuu pysyi paikallaan täysin hievahtamatta, kuin sen pohjaan olisi asetettu jalusta. Se jatkoi hohtamistaan, ja kylmä tarttui minua ranteesta. Reagoin nykäisemällä lapasiani ja katsahtamalla kuun keskustaa. Samalla hetkellä joku vajosi kraateriin jalat edellä ja jäi siihen tuijottamaan tähtiä, valoista kirkkaimpia.

Lainakuva: weheartit.com

Harjoitus 9 työn alla

 

 

Enkeli ei katso silmiin

Se poika seisoo kuivuneella pellolla kädet puuskassa. Seisoo vain suorana paikallaan, ja tuntee pitkästä aikaa rauhan ympärillään. Tuuleeko vai eikö tuule, kuuluuko käen laulu vaiko sittenkin joku toinen lintu. Tärkeintä on juuri tämä paikka, näkymätön punainen rasti jalkojen alla.

Sitten poika näkee enkelin hahmon silmäkulmiensa läpi. Kuin se olisi suurikin loiste, auringon uusi ilmestyminen sille päivää. Enkeli ei katso kohti, vaan sinne tänne lähiympäristöön, jossa maa on mustaa kulotuksen jäljiltä, mutta jonka vakavarakenteisissa koivuissa on vielä nähtävillä linnunpesiä. Eivätkä enkelin helmat ole puhtaanvalkoiset, vaan jo kovasta mullasta likaantuneet. Mutta hiuksensa ovat vaaleat ja hieman kihartuvat, aivan kuin kiiltokuvissa aina.
Poika hengittää syvään sitä ihanaa ilmaa, tahtoo sitä kehonsa täyteen. Tyyneyttä hiussuortuviin ja varpaisiin asti.
Sillä pellolla on joskus hiihdetty naapurinpoikien kanssa, juostu pakoon jotain villiä eläintä, huhuiltu humalassa ja välillä selvinpäinkin. Mutta pelto ei ole koskaan vastannut mitään, vaan aina pitänyt pystyssä. Se ei ole torunut yöllisten salaisuuksien vuoksi, eikä toisaalta itse sellaisia kertonut. Suojaisa kotipiha on kasvattanut edellisiltana armeijasta kotiutunutta poikaa, jota pian siis mieheksi kutsutaan.
Enkeli astelee pojan ohi lyhyin askelin. Siipien hennon kahinan voi kuulla vain keskittymällä täysin. Poika tuskin uskaltaa hengittää, niin ainutlaatuiseksi hän hetkensä kokee. Yhä silmät ummessa, käsivarret vatsansa päällä ja kengänkärjet pohjoiseen osoittaen. Hahmo heikkenee sitä mukaa, kun pojan muistikuvat vaihtuvat jossain aivokuoren alla ala-asteikäisestä itsestään päivitettyyn, lyhyttukkaiseen nuorukaiseen.
Paikassa, jossa levoton ja siivetön hengittää niin hartaasti, että melkein nousee ilmaan itsekin, tämäkin aamupäivä saa arvoisensa kruunun.
Kun entuudestaan tuntematon kahiseva ääni lakkaa, silmät aukeavat jälleen. Olo tuntuu samalta, kuin hyvin levätyn yön jälkeen. Ja jos vielä äsken ei tuullut, niin nyt poika tuntee sen poskipäillään. Pumpuliset pilvet uskaltavat taas liikkua. Taakseen katsomatta hän kävelee pellon laitaan, hyppää ojan yli, ja palaa kädet taskuissa sisään isänsä rakentamaan taloon. On tarkoitus olla kertomatta kenellekään pellon kuurasta ja siitä, kuka sen päällä oli juuri kävellyt.

Lainakuva: weheartit.com

> Iltalaulu

Syystuuli piirtää tytöksi tunnistettavat ääriviivat Eiran rantaan. Kasvoissa räpsähtää auki hieman uupuneet silmät. Ne silmät ovat heijastaneet valoa luoden uusia polkuja jalkojen juureen, mutta nyt on aika seisahtua. Puhdas ilma tyynnyttää sisällä kyteneen murheen, jota vastaan on käyty useita taisteluja. Tähän saakka mieli ja sydän ovat liittoutuneina uskaltaneet niin kovin paljon, nuoreen ikään katsottuna.Hänellä on yllään huolellisella neuloksella valmistettu paita, jonka hieman liian pitkät hihat ovat jo likaantuneet. Samaa märkää hiekkaa on otsassa sekä leuan päässä. Olkoon huolimattomuus sallittua nyt, kun tyttö etsii päättäväisyyttä jokaisen kannon ja suuren kiven alta.

Itse asiassa etsinnät voikin lopettaa nyt, sillä kyynelkanavat alkavat juuri umpeutua. On keskityttävä hengittämään puhdasta ilmaa, ja luotava kiintopiste merenpinnalle, josta laivaliikenne on jo vähentynyt. Syksynpunaiset huulet tapailevat sävelmää, jonka isä opetti joskus varjoleikkien ohessa.
Milla muistaa edelleen selvästi, kuinka varjolinnut irtautuivat seinästä ja kantoivat nokassaan nuotteja tummuvassa huoneessa. Isä keksi sävelmään joka kerta uudet sanat, mutta pieni tyttö osasi aika hyvin arvata niitä ennalta. Millan saatua muutaman sentin lisää pituutta niin tutkiviin jalkohinsa kuin luonnonvaaleisiin hiuksiinsa, isä vaelsi rajan taakse. Linnut pysyivät omenapuun oksilla ja katonharjalla, eivät enää karanneet sisälle. Lapsuuden sävel muutti asumaan tytön muistilokeroon, mutta ei tohtinut tulla sieltä ulos. Sen sijaan suihkussa kyllä laulatti, omat runot kun eivät juuri erottuneet muiden korviin tiheän solinan lomasta.

Eiran rannassa laulu irtautuu hellävaraisen rantatuulen kannateltavaksi. Selän takana koiranulkoiluttajat keskittyvät rauhoittamaan omaa alkuiltaansa takinkauluksia nostellen. Millan mieli tuntuu keventyvän, ja sydänkin voi sitä mukaa hyvin. On kyse oman tilan ja ajan ottamisesta. Vain harva ystävä on kuullut Millan elämän kipeimmästä käännekohdasta, eikä sen purkaminen uudelleen olekaan samanlaista muiden kesken.
Siinä missä silmien kiintopisteeksi tavoitettu majakka on ajoittain yksinäinen, niin myös ihminen on, mutta vain ajoittain.

Harjoitus 7

Tunnista minut

Se alkoi lokakuun ensimmäisenä. Jotenkin se onnistui yllättämään, ihan niin kuin aina edellisinäkin kertoina. Kylmä saartoi minut ja halusi kyteä minussa, luissani. Mieleni muuttui äkkiä haikeaksi siinä sateen alla. Mutta siltä ei voinut välttyäkään. Ei surulta, eikä lumisateelta.
Talvi oli koittanut jo kukkuloiden toisella puolella, ja sitten joku vain päätti, että nyt hän haluaa sen meidän kaupunkiimme. Ensimmäiset merkit havaittiin keskustorilla. Naapurini eläkeläisrouva luuli silmiensä valehtelevan, kun havaitsi laukustaan pilkistävien ruusujen muuttavan väriään punaisesta siniseen. Hän nosti vahvasankaiset silmälasit nenälleen katsoakseen uudelleen. Terälehdet saivat siinä silmänräpäyksessä kohmeiset reunat, ja rouvan sormet alkoivat palella. Hänelle tuli kiire kavuta kotiin.
Minun piti kiittää, mutta unohdin. Rouva piti minulle ovea auki, kun hakeuduin myös sisätiloihin lämmittelemään. Hän näki tyhjenevän katseeni oven sulkeutuessa, mutta ei sanonut mitään. Hän vain hymyili, mitä suupieliensä kankeudelta vain kykeni. Hänen laukkunsa vetoketju oli jäänyt auki, ja sinisten ruusujen kimallus osui verkkokalvoilleni. Rouva katosi asuntoonsa. Osasin kuvitella, kuinka hän sitten nosti ruusukimpun syliinsä ja piti sitä aarteenaan, vaikka kukinnot eivät olleet enää lämpimiä ja syvänpunaisia.

Minä olisin halunnut hymyillä. Katsoin ikkunasta, kun pienet linnut painelivat jaloillaan kuvioita hankeen. Kellotornin viisarit liikkuivat samaan tahtiin, kuin aina ennenkin. Aikaa oli kulunut jo, mutta minä vain odotin. Ei se viima, joka koetteli arpiani, vaan ne muistot, jotka yhä uudelleen herättivät minut keskellä aamuyötä. Yritys olla ihminen ihmisenvaistoineen, mutta toisaalta tarve luoda nahka uudelleen.

Kirpeänä lauantaina naapurin rouva laahusti jälleen torin poikki. Minua vihloi alaselästä, mutta tällä kertaa en antanut sen näkyä. Rouva nyökkäsi minut nähdessään, oli kiireisen näköinen nytkin. Seurasin jäätyneeseen maahan muodostuneita kolhuja ja pohdin, mistä ne pienet linnut aina ilmestyvät. Ja mitä jos en koskaan enää voisi olla oma itseni tässä tutussa kaupungissa.
Lunta satoi lisää, vaikka sitä oli kertynyt jo kattojen täydeltä. Sitä oli olkapäillä ja kengänkärjissä, mustien lyhtypylväiden päällä. Häntäni oli kasvanut näkyvästi, mutta se pysyi piilossa pitkän takkini alla. Olin pistänyt merkille, ettei se pitänyt kylmästä. Talvi kuului minulle silti yhtä paljon, kuin muille kaupunkilaisille. Sopeuduin omalla tavallani asuntoni takkatulen ääressä.
Sinä iltana takkani todella loimusi. Tunnustelin suomujani, jotka olivat eri väriä ihoni kanssa. Mutta ne olivat pehmeitä, vaarattomiakin, vaikka ei minusta tuntunut vieläkään aivan omalta. En ollut enää moneen viikkoon tuntenut kyynelten kosteutta silmäkulmassani, mutta en myöskään lämmittävää iloa poskillani. Minusta oli tullut itselleni vieras.

Viikkoa myöhemmin kukkuloiden toisella puolella sijaisevassa kaupungissa vastaanotettiin minun kirjoituskoneellani allekirjoitettu kirje: "Rakas ystävä. Anna minulle voimia silloin, kun jalkani eivät jaksaisi kantaa minua. Luo minuun uskoa, että taivaan pumpuliset pilvet liikkuvat huomennakin, niin kuin kellotornin viisarit liikkuvat. Ennen kaikkea, suo minulle iloa ja kirjoita takaisin."

Lainakuva: weheartit.com

Harjoitus 6

Ojenna minulle kätesi

Löysin Olavin ullakon lattialta vanhojen vinyylien saartamana. Hän piteli kädessään yhtä ja katseli sitä tarkkaan. Poika oli saanut itsensä rauhoittumaan, hiljentämään kumman kaiun mielessään.
Jäin nojaamaan siihen ovelle ja pysyin aivan hiljaa. Tunsin syyllisyyttä toisen puuhien tarkkailusta, mutta olin ollut jo jonkin aikaa huolissani. Olavi oli pikkuveljeni, jonka päälle oli siroteltu ylimääräistä energiaa. Jotakin kimaltelevaa keijukaispölyä, jota meistä muista ei havainnut. Nyt sitä pölyä kimalteli ullakon täydeltä, niin että pimeä oli lakannut olemasta pimeää.
Koko talomme kuului olevan hiljainen. Vanhemmat olivat menneet jo nukkumaan aikaisten aamuvuorojensa vuoksi, ja uskoneet Olavinkin käpertyneen jo peiton alle. Isosisko Stella oli aiemmin päivällä tekstannut jäävänsä yöksi poikaystävänsä luo. Minä olisin nyt vastuussa pikkuveljestä, mutta en malttanut keskeyttää häntä vielä.

Vinyylejä oli paljon. Nyt ne järjestäytyivät aakkosten mukaan ullakon lattialle Olavin kontatessa edestakaisin. Hän luki kansitekstejä puoliääneen sormen osoittaessa jokaista kirjainta vuorotellen.
Hänellä oli ollut vaikeuksia oppia lukemaan, opettajan mukaan erityisluokan ovi oli jo avautumassa. Tämän kuultuani koulusta kotiutuessa, olin heti etsinyt kaikki värikkäät palikat syliini, pudotellut ne olohuoneeseen ja auttanut Olavia tavaamisessa. Sen aikaa, kun tämä oli malttanut pysyä aloillaan.
Äiti toppuutteli kotiin soittelevaa opettajaa, kun samaan aikaan kotiopetus oli käynnissä. Äiti tuhahteli lopettaessaan puheluja, ja kertoi sitten isälle kummastelevia terveisiä. Olavin sanottiin rikkovan luokan ilmapiiriä. Muu 3B oli kuulemma yllättävänkin rauhallinen, mutta "Yksi ylivilkas lapsi erottuu joukosta". Kotona koulureppu sai aina kyytiä, kun sitä heiteltiin nurkasta toiseen. Lopulta äiti tai isä nosti sen ja pyysi poikaa viemään huoneeseensa.
Äidin silmien alla oli nähty useammankin kerran tummat pussit. Hän keitti aamuisin vahvat kahvit ja meikkasi vasta matkalla töihin. Stellan mielestä isässä ei näkynyt väsymyksen merkkejä, mutta pari kertaa tämä oli polttanut tupakkaa takapihalla. Tumpit oli jätetty maahan kuin ajatellen, että ne vielä peittyisivät nurmen sekaan.

Siinä se istui edelleen sormenpäät pölyyntyneinä, pikkuinen iltatähti. Hän alkoi haukotella, ja näytti jo, kuin hän aikoisi oikaista siihen nukkumaan.
- "Kop kop", huhuilin ja koputin ovenpieleen. Olavi säpsähti katsomaan suuntaani.
- "Mitä sä täällä yksin valvot?"
- "Ei saa säikytellä", hän sanoi tiukkaan sävyyn. Astelin hänen viereensä ja kyykistyin.
- "Mennäänpä nukkumaan. Et saisi valvoa näin myöhään, vaikka huomenna ei olekaan koulua," pyysin rauhallisesti. Mutta poika ei ollut kuulevinaan, vaan alkoi kerätä vinyyleistä pinoa ilman kansia.
- "Äiti ja isi luuli sun olevan jo sängyssä. Kai sua väsyttää?"
Odottelin reaktiota. Mykkäkoulukin on eräänlainen suojautumiskeino. Aloin itse kerätä vinyylien kansia pöydälle, jonka päältä hämähäkki laskeutui polvelleni. Hypähdin taaksepäin ja huitaisin kahdeksanjalkaisen kauemmas.
- "Eikö sua yhtään pelota olla hämärässä?" kysyin.
- "Ei. Mutta jos sua pelottaa, niin sun pitää jättää mut rauhaan".
Yritin selittää, että vanhemmat kyllä huomaisivat, jos olisimme väsyneitä seuraavana päivänä.
- "Tuskin ne huomaa mitään, kun eihän ne oo koskaan kotona", totesi veli. Ahaa, pääsinköhän viimein ongelman ytimeen. Vanhemmat työskentelivät molemmat firmassa, josta oli juuri irtisanottu paljon työvoimaa. Siksi heillä oli nykyään enemmän kiire kuin aiemmin. Somaa, että isä oli kiinnittänyt äitiin huomiota tämän aloittaessa samalla työpaikalla, mutta sitten keskustelut ja ongelmat olivat siirtyneet sieltä kotiin.
Olavi potkaisi seinää mutta katui sitä samantien, kun varpaisiin alkoi koskea. Huomasinko tosiaan vasta nyt surumielisuuden hänen kasvoiltaan. Vedin veljen itseäni vasten ja halasin häntä. Tunsin hihani kostuvan pienistä kyynelistä, jotka olivat peräisin pettyneistä silmistä. Minun teki pahaa nähdä pikkuveli surullisena. Tällä kertaa se ei johtunut vanhempien määräyksestä vähentää television katselua, vaan jostain isommasta.
Se halaus oli pitkä, mutta toivottavasti turvallisen tuntuinen veljeni mielestä. Tiesin, että minun täytyisi jutella Stellan kanssa. Jospa hän kutsuisi poikaystävänsä vaihteeksi meille. Voisimme pitkästä aikaa pelata Muuttuvaa labyrinttiä, lämmittää kaakaota kattilassa ja herkutella vaahtokarkkien kera.
- "Mennäänkö nyt alas, niin peittelen sut?" kysyin Olavilta. Hän nyökkäsi vastaukseksi. Kädestäni pidellen hän laskeutui alas vintiltä. Ja niin avasin hänen peittonsa, ja hän kapusi mahdollisimman lähelle seinää.
- "Ootko sä huomenna kotona?" kuulin vielä kysyttävän vaimealla äänellä, kun hiivin sulkemaan ovea.
- "Joo, huomenna me leikitään koko päivä", sanoin ovesta tulvivassa himmeässä valossa.
- "Hyvää yötä".
- "Hyvää yötä". Viimeinen kyynel kuivui pojan otsakiharaan. Ovi sulkeutui, viimeinen valo sammui.


Lainakuvat: weheartit.com

Harjoitus 5

Tuo tuoksu asunnossamme

Oikeastaan tiedän, miten minulle tulisi käymään vuoden loppuun mennessä. Joutuisin ikävöimään jälleen, vaikka kuinka vannoisin itselleni, etten tahtoisi. Se olisi kuin eräässä kappaleessa: "Sinä lähdit Pariisiin, sanoit olevasi onnellinen". Ja minua ei odottaisi kotona enää kukaan. Jäisin aamulla makaamaan sänkyyni ja miettimään, miksi minun täytyy kokea sellaista. Vannoisin, että se olisi viimeinen kerta, viimeinen päivä, kun tuhlaan kaikki ajatukseni toiseen.

"Ennen uutta unta soitat sittenkin". Henri pitäisi minun numeroni. Hän ei tajuaisi, että minuun sattuu, vaan olettaisi meidän olevan edelleen ystäviä. Ystävyydestä se alkoi, mutta päättyisi teennäiseen hymyyn. Se olisi totuttelukysymys, sillä olen vältellyt moista teennäisyyttä kuin pahan ilman lintuja. Joskus ne sanomattomat sanat ovat niitä merkitsevimpiä. Kyllä kai sen katseestakin näkee, että jotakin on tapahtumassa. Mutta ei, sitä on niin helppoa lähteä ovesta ulos. Tähän mennessä hän on aina palannut.

Mitä sitten tarkoitan vuoden lopulla, niin Henri on usein maininnut haikailevansa tutkimusmatkalle jonnekin kauas ja pian. Se on ollut sellainen heitto jääkaapin ovessa roikkuen. Minä olen kuunnellut kahvinkeittimen porinaa alkuillan ramaistessa, kun hän on palannut juoksulenkiltään nälän yllättämänä. Nojatessani tiskialtaaseen hän on sulkenut jääkaapin oven kuin olisi unohtanut, mitä on etsimässä. Sitten painunut suihkuun tuijotukseni niskassaan.

"Sen nimi on liian paljon ja liian myöhään." Mielikuvitukseni on herännyt oikein kunnolla, kun C-rapun kirjapiirin keskustelut ovat lähteneet joka kerta rönsyilemään pitkin seiniä. Kun yksi naapuri on kehottanut minua löytämään enemmän yhteistä aikaa, toinen on kärjistänyt parisuhteen kiroja. Kotona olen saattanut sulkea kirjan ja pohtia, miksi emme Henrin kanssa juuri käsittele vakavia aiheita. Sormeni ovat valinneet pikanäppäimillä Pauliinan numeron, jotta saisin vielä yhden näkökulman päivän pohdinnalleni.


Tässä minä kuuntelen kirjoituspöytäni ääressä, kuinka tuuli humisee 1960-luvulla asennetuissa ikkunoissa. Käykö se tuuli nyt hänen hiuksissaan ja tuo uuden tuoksun asuntoomme palatessaan. Onko hän edelleen minun tyhjä kankaani, johon sommittelen värejä ja tunnetiloja. Minä tahdon olla sitä hänelle.

Lainakuva: weheartit.com