> Pakkaslintu

Se humina korvissa oli alkanut olla jo arkipäiväistä, osasin suodattaa sen jo lähes kokonaan. Mutta kun astuin kiiltelevään lumeen, se narisi ja äänet yhdistyivät päässäni liian hiveleväksi konsertiksi. Paksut lapaset onnistuivat aika hyvin peittämään äänet.
Olin aika myöhään liikkeellä, tiesin toki sen, mutta minussa paloi kumma liekki. Se liekki kiinnosti liikaa koiperhosia, jotka olisivat noutaneet toiveeni jäljettömiin. En sallinut sen tapahtua.
Saavuin yhä päätäni pidellen joen varrelle. Se oli alkusyksystä kannatellut kaarnaveneitäni ja päästänyt ne matkaan, mutta nyt satama oli ollut suljettuna jo kauan aikaa. Oli surullista ajatella, että pikku veneet olivat joskus matkanneet kauas pois, ikuiseen horisonttiin, minne minä en osaisi suunnistaa. Silti olin niitä veistänyt ja varonut tikkujen joutumasta ihon alle. Aistin puun tuoksun edelleen, se muistutti minua kodista. Tänään puolestaan sain muistutuksen, että liikkumaton vesi ei puhu, vain kuuntelee.

 Käveltyäni puolen kilometrin matkan koilliseen havaitsin huminan loppuneen. Refleksin omaisesti siirsin kädet korvilta, kun yhtäkkinen raakkuminen vei huomioni. Ääni kuului suurelle linnulle, mutta se oli piiloutunut metsän katveeseen. Männynneulasia tipahteli olkapäilleni, kun se raakkui uudestaan ja uudestaan. Kun sitten musta sulka hipaisi poskipäätäni, tiesin, että olen oikeilla jäljillä. Pakkaslintu. Tietysti se suojeli reviiriään ja pesäänsä.

Hangessa meni lunta kenkien sisään, suli nopeasti. Talvi oli tavallinen, punan kasvoille nostattava ja jotenkin kuulas. Se oli peitellyt lapsuuteni piilopaikkaan kasatun majan läpikotaisin, ainoastaan vino ikkuna pilkisti lumesta. Salaisessa majassa oli mitä varmimmin tunnistamattomaan muotoon painautunut sarjakuvasaalis, unohtunut ja läpikastunut. Hyviä muistoja jälkeenpäin. Taputtelin lumimajaa molemmin lapasin, olkoon sitten siinä. Jotkut salaisuudet säilyvät iäti.
Suorastaan rakastin raikasta metsän tuoksua. Mieleni saattoi olla utuinen, mutta aistini eivät. Pipo oli valahtaa silmille nostaessani katseen mäntyjen latvoihin. Siinä niitä oli pitkissä riveissä, edelleenkin. Nuo puut olivat kasvattaneet itsestään vankan metsän vuosien yhtyessä toisiinsa siistein saumoin, mutta minä olin pysynyt samana ihmisenä tähän saakka. Ei ollut sutten ulvonta minua pelästyttänyt, vaan pakkaslinnun käheä laulu kutsunut luokseen. Se ei ollut kovin kaunista kuultavaa, mutta laulua silti.

Tunsin vaalitun liekkini. Se kyti minussa kuin lumilyhtyyn asetettu tuikku, sopivasti silmiin pistävänä. Koiperhoset nukkuivat, nukkuivatko?

Lainakuva: weheartit.com