Kirijotus

Minun tuttavat tietää, että mää tykkään hirviänä omasta murteesta, ja se kuuluu puhheesa selevästi. Konsonanttia sinne ja tänne ja jostaki niitä on poisa, mutta pittää vaalia sitä kuitenki. Multa on joskus kyselty, että "hei puhuppa vähä lissää että kuulee oikkein miten nää äännät". Se on hirviän hauskaa, en vaivaannu. Oulun murretta kai tää sitte on oikialta "nimeltä". Tässä äiteellä lommailesa tulin kattoneeksi, kun mummo on kirijotellu paikallislehteen aikonnaan, niin se on vääntäny murteella siinä missä kirijakielellä. Oikein! Jos minä alan joskus stadin slangia höpöttää, niin sitte pittää tulla jo sanommaan että ei näin. Joka tappauksesa, tässä on näyte Hilijan elikkä mummun tekstistä, joka (muun muasa) julukastiin paikallislehesä. Nii ja minuahan aina kysseiseen ihimisseen verrataan, että "Nää oot varmaan siltä periny tän homman".

Kyönässä

Ohakkeinen on aina ollu opin tie. Niin pienemmissä kuin isommissaki opinahajoissa se asija on tullut tojetuksi usijamman kun yhen kerran. Kaikki se viisaus ja tieto mitä sielä annetaan ja ihimislapsen päähän isketään ei taho tarttuva sinne ihimisen aivokoppaan aina niin kun leikintevolla, tosityötä siinä tarvitaan ja sitä suomalaista sisuva, jos sitä ennää lieneekää muuvalla kun makijaisloovissa. Semmoselta se joskus tuntuu tämä nukyajan kouluhommaki.
Se koulu, jota minäki ja kaikki minun aikakauven koululaiset kävivät oli kiertokoulu. Kiertokoulu silti kun se aina talaven aikana kierti talosta talloon. Kuus viikkuva aina yhellä kylällä ja sitte siirty seuraavalle kylälle. Joskus me saimma olla kahessaki paikassa koulussa samana talavena, kun oltiin jo niin isoja, että pystyttiin omin jalakosa matkat kulukemaan.
Koulukirijoja ei ollu ylen palijo. Oli Raamatunhistorija, Vähäkatekismus ja Sisälukukirija ja sitte aivan pienimmille oli aapinen, josta opeteltiin aat ja oot ja kaikki tarpeelliset alakutievot lukemisen vaiherikkaaseen maailimaan. Muistan kun äiti kerto, että minä olin yhen päivän lukenu koulussa aapista ja seuraavan päivänä iltana olin tullu kottiin, hypelly yhellä jalalla ja huuvellu, että en oo ennää aapiskukko ja sisälukukirija oli kainalossa, joten ei me sen ajan koululaisetkaa aivan tyhymijä oltu...
Läksyt oli osattava melekeen sanasta sannaan ulukomuistilta, muuten jäi kyönään niin kauvaksi kun läksy selevesi. Harvon sitä sentään kyönässä oltiin, se oli niin suuri häpijä, että parraasa mukkaan yritettiin lukija läksyt kotona. Muistan kun yhen kerran kävi niin, että Aapolta oli unehtunu nelijäs käsky, joka meillä oli sillon läksynä. Aappo luki aina yhteen hengenvettoon oikeen joutuin, että meijän pittää pelijätä ja rakastaa Jumalaa niin että siihen se aina pysähty. Opettaja vaati aina uuvelleen yrittämmään ja viimmen Aapolla oli jo kyyneleet silimissä kun hän koitti lukija, että meijän tullee pelijätä ja rakastaa. Opettaja kivahti, että ketä meijän pittää pelijätä? Aappo hättäysi aivan kokonaan ja sano, että opettajjaa. Sillonkos me toiset ruvettiin nauramaan vain siitä ei seurannukkaa hyvvää. Opettaja kahto hyvin vihasesti ja komenti meijät nurkkaan seisomaan kymmeneksi minnuutiksi. Sano vielä, että saisitta panna luuvan silimillennä ja hävetä sitte. Aapolle opettaja sano, että ei sen tarttekkaa jäähä kyönään, opettele se nelijäs käsky kotona huommeseksi. Aappo pääsi heti lähtemään kottiin ja kahto meihin nurkissa olijoihin hyvin vahingoniloisen näkösenä...
- Hilija

(Lainakuva: weheartit.com)