Yksinäisimmät ihmiset käyvät kaupassa siksi, että joku sanoisi heille päivää tai hei. He hypistelevät kauraleipäpusseja ja vilkuilevat, tekevätkö muut samaa. He valitsevat leipänsä päälle juustoja, joita eivät ole ennen maistaneet, mutta täytyy saada pientä jännitystä päivään. He huokaisevat pitkään, jos kassajono onkin pitkä, ja on valittava itsepalvelukassa (enintään viisi tuotetta, kiitos). Ja mitä siihen hissiin tulee, niin matka yhdeksänteen kerrokseen kestää sen verta kauan, että ehtii kaivertaa yhden sydäntä muistuttavan kuvion. Mutta tosiaan vain yhden, sillä se seinä on aika vahvaa materiaalia. Sen reaktion minä haluaisin; "Hei tyttö, mitä sä oikein ajattelet?" Sitä ei ole kysytty minulta vähään aikaan. Olen yrittänyt kysyä sitä itse itseltäni, mutta sitä ei lasketa.
Kerran palasin keskustasta kotiin, koska rupesi yhtäkkiä satamaan isoja pisaroita. Riisuttuani kengät eteisessä, hypähdin ikkunaan ja huomasin, että sadepilvet ovat vasta matkalla kerrostalomme ylle. Minä olin niitä nopeampi. Puolen tunnin kuluttua aloin kuulla ropinaa, ja sitä kesti koko illan. Viereinen puisto vettyi, vasta maalatut graffititöhryt alkoivat liueta pois puiselta penkiltä. Pilvet näyttivät raskailta. Jos olisin voinut kurkottaa pilvenreunaan asti, olisinko tuntenut märän hattaran sormenpäässäni? Hattaroiden täytyy olla samaa massaa kuin pilvet, onhan sadevesi usein makeaa. Ehkä minussa sittenkin on jotakin samaa Amélien kanssa.
Hänestä tulee mieleen myös punaiset huulet ja siististi kammatut mustat hiukset, jotka eivät koskaan törrötä sinne tänne, vaikka se sopisi luonteeseensa. Hän on tyylikäs, vaikka mielikuvitus on pysynyt samana aikuisiälle saakka. Hän ei hötkyile, vaan suunnittelee liikkeensä tarkkaan. Hän on ihana. En ole kuullut vielä kenenkään sanovan, ettei tunne Amélie-elokuvaa. Sehän olisikin varsinainen synti, sillä meillä täytyy olla vaihtoehtoja esikuviemme suhteen.
Voisinko minä olla esikuva jollekin, joka huomaa sydämeni tai kuulee musiikkini? Voisinko minä punata huuleni yhtä punaisella huulipunalla ja kuulostaa uskottavalta huudahtaessani bonjour?
Jos muovipussin sitoo kiinni niin että sinne jää ilmaa, onko se todella täynnä ilmaa? Entä jos osa minun ajatuksistani pujahtaa sen muovipussin sisään, enkä siksi pysty käsittelemään niitä? Tänään minulle iski suuri halu täyttää sängyn aluseni pikku pusseilla ja sitten rojahtaa sänkyyni mieli täysin tyhjänä. Sen sijaan makasin siinä, täysin liikkumatta, ja pääni oli täynnä ajatuksia vuokranantajan soittopyynnöstä naapurin kissan mouruamiseen.
Kun suljin silmäni, näin puisen oven pamahtavan kiinni, ja oli pakko katsahtaa taas valkoista seinää. Sanotaan, että kun yksi ovi avautuu niin aukeaa toinen, mutta en ole vielä havainnut tätä uutta ovea. Vai täytyykö minun löytää se ovi, tai vaikka pikkuinen ikkuna, itsestäni? Sitäkö se tarkoittaakin, että löydän jotakin uutta, ja se voi olla jokin asia minussa itsessäni, mitä en ole vähään aikaan huomioinut? Katsotaanpa. Minä olen syönyt vitamiineja välttääkseni flunssan oireita. Olen siis huolehtinut terveydestäni. Ylläni on Stockmannin alesta löytämäni hame, jonka olen silittänyt ja jota olen ihaillut kokovartalopeilistä tuhat kertaa. Olen siis hemmotellut itseäni. Se peili on ehjä, mutta epäilen sen välittävän väärää feng shuita. Minähän tulin katsoneeksi siihen, kun oikeasti huomasin ulko-oveni sulkeutuvan. Ei se ihan tömähtänyt, mutta meni lukkoon asti kuitenkin. Ja sitten minä vain tuijotin sitä, ja sitten toistamiseen peiliäni, jossa olin minä. Minä tuijotin itseäni, joka jäi siihen paikalleen ja joka ei tiennyt, mitä kuuluisi tehdä.
Jääkaappini on täynnä ruokaa. Tiedän kauppaan mennessäni, mikä kassajono on lyhin. Hameeni pysyy rypyttömänä, vaikka kantaisin ostokseni tänne ylimpään kerrokseen. Tai vaikka tanssisin huoneistossani ikkuna auki. Mitään muuta en osaa tehdä. Jos olisin oikea Amélie, keksisin vastauksen, ja musiikkini olisi vain minulle, ja ne huudot olisi tarkoitettu jollekin lainrikkojalle. Mutta minä en ole se, joka sitä lakia on nyt rikkonut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!