Sitten ovat kuuntelijat. Ne nyökyttelevät ja toteavat "ahaa!" tai "okei, vai niin" tapittaessaan tarinankertojaa. Tunnelma saattaa olla kuin leirinuotiolla, jos kertojana on yksi henkilö. Silloin kuuntelijat kerääntyvät ympärille lyhyelle etäisyydelle ja istuvat mukavassa asennossa.
Näin mulle tulee ekaksi mieleen kyseisenlaisista ihmisistä. Olen aina ihaillut kertojia, luonnollista tapaansa saada muut kuuntelemaan. Mielestäni ne ovat jännittävä ihmistyyppi. Niin, ja helposti lähestyttävä.
Teen havainnon, että kun kirjoitan tätä, kirjoitustyyli saattaa muistuttaa kertomusta. Rakastan lauseenvastikkeita (ja muiden muistuttamista, mikä se on) sekä sujuvaa kieltä. Olen aina ollut huonompi pilkuttamaan, ja kappalejakokin oli vielä lukion äikässä hukassa. Joskus vaikka lehtijuttua lukiessa kirjoitusasu kiinnostaa enemmän kuin itse aihe.
Mulla oli vielä vähän aikaa sitten haaveena tulla toimittajaksi, koska se on eräänlainen tapa toteuttaa kirjoittamisen intohimoaan. Opiston päätteeksi pääsin harjoitteluun Pyhäjokiseutuun, ja se oli tosi makeaa aikaa: Jes, saan tiedottaa ja tuoda esiin kiinnostavia asioita muille ihmisille sanomalehden kautta. Parhaimmat lehtijuttuni oon säilyttänyt itsellä, mutta sen kummemmin en ole tullut lähettäneeksi mitään painettavaksi asti. Se olisi toki hyvä tavoite.
Jep, en aina osaa kirjoittaa omia kuulumisiani puhemuotoon. Mutta haluan olla tarinankertoja. Ei tarvita paljonkaan elämänkokemusta voidakseen olla sellainen. Riittää, että on halu jakaa juttujaan muille.
Mun tapa jakaa on kirjoittaa tätä henkilökohtaista blogia sekä tarinoita. Tarinointihan alkoi ala-asteella: muistan, miten ope selitti meille ATK-tunnilla netinkäytön perusteita ja siinä ohessa Wordin käyttöä. Rupesin naputtelemaan satuja, jotka useimmiten koskivat pieniä eläimiä kuten siilejä ja hiiriä. Yksityiskohdat olivat tärkeitä. Voi miten rakastin keksiä nimiä niille hahmoille, tai mitä ne saivat synttärilahjaksi, keitä kaikkia ne kutsuivat juhliinsa ja mitä siellä tehtiin. Yksityiskohdilla voi värittää tarinaa kuin tarinaa.
Yläasteella taisi alkaa runoilu, johon sittemmin ihan rakastuin. En ollut noteerannut runoutta siihen mennessä juuri ollenkaan, ihmetellyt lähinnä Eino Leinon vanhahtavaa kieltä. Kirjoitin hölmöjä riimejä Fintelligensin valloittaessa musamaailmaani, ja pian aloin kokeilla laulunsanoitusten kehittelyä. Niin sanottuja lyriikoita mulla on runoblogin puolella (mainittakoon, että en varsinaisesti osaa soittaa mitään instrumenttia). On siistiä kokeilla erilaisia tyylilajeja ja pohtia niiden luontaisia eroja.
Runoistani sanon olevani ylpeä. Sen osaan hyvin. Aiemmin mua häiritsi, jos jonkin runon sanomaa ei ymmärretty siten kuin itse ajattelin, mutta sitten tajusin sen olevan okei. Voihan laulujakin soveltaa. Tärkeintä on mielikuvitus, niin tekstiä luodessa kuin sitä lukiessa tai kuunnellessa. Oon poistanut tosi monta runoa koneelta, koska en itse sisäistänyt niitä, mutta uskon syynä olevan henkinen kasvu.
Muutama päivä sitten kirjoitin hieman haaveistani. Haluatteko kuulla minkä haaveeni toteuttamisesta olisin ylpeämpi kuin koskaan? Se ei ole ollenkaan uusi juttu, vaatii vain aikaa ja rahaa. Jos saisin painettua oman runokirjan omakustanteena, tuntisin saavuttavani jotakin hienoa. Haluaisin kokea, millaista on ottaa oma painettu kirja käteen ja sanoa, että tämä on mulle tärkeää ja rakasta. Olen päättänyt ottaa omakustanneasioista selvää tämän vuoden puolella, niin että sitten alkaisin säästää. Oon ollut kiitollinen kaikesta saamastani runopalautteesta tähän mennessä. En oo kirjoittanut uusia pitkään aikaan, mutta mulla on ollut niin paljon muuta suunniteltavaa. Niin ja muita kirjoittamisia, harjoittelua.
Ihanaa Emilia! ♡ Tsemppiä unelman toteuttamiseen! :)
VastaaPoista