Kuulen kellon tikityksen. Sen hoksaa vain, kun on täysin tylsistynyt tai keskittynyt kuuntelemaan hiljaisuutta, niin että vesiputket, jääkaapin ininä ja portaikossa kävelevien naapurien askeleet kaikuvat myös.
Näin unta äidistä. Sen unen näkeminen ei järkyttänyt mua enää niin paljon, kuin puoli vuotta sitten näkemäni. Oli kauheaa katsella unia, joissa äiti hymyili ja jutteli. Miten ne voikin yhtäkkiä muuttua painajaisiksi.
Aamulla silmäni olivat turvonneet ja tuntui, kuin en olisi nukkunut silmäystäkään. Kun nukahdin uudelleen, näin äidin ja me keskusteltiin jostakin. Pehmeät peitto ja tyyny tuntuivat ihanilta ja lohduttavilta, sikiöasennossa.
Olen opetellut pidättelemään kyyneliä. Niin, sen olen oppinut näinä kuukausina. Jättämään tunteet sivuun. Mutta ne on päässeet valloilleen sitten kotona tai myöhään illalla.
En kuitenkaan usko, että kellekään tekee hyvää sysätä suruaan syrjään kokonaan. Silloin siitä ei voi päästä yli. Mikä olisikaan kamalampaa, kuin sisällä sykkivä surullisuus, pelko, että se ryöpsähtää ulos täysin vääränä hetkenä. Itkeminen pitää ihmisen rehellisenä itselleen.
Kissan leuka väpättää. Toinenkin kissa nukkuu nojaten sohvan kulmaan, ja kolmas näyttää tyytyväiseltä uninallen kanssa. Neljäs tuhisee eteisessä raapimapuussa.
Jos minä olisin kissa, menisin aivan kerälle ja kuvittelisin olevani piilossa.
Tuntuu, kuin olisin omassa elokuvassa, jossa aika pysähtyy, mutta sitten havahdun ja kello on yllättävän paljon. Paikalleen unohtumisen mukavuus ja järkytys. Mutta se on tämän päivän tarkoitus.
Samalla muistan, miksi käydään töissä ja pidetään koti siistinä, ulkoillaan ja tehdään ruoka tarkkaan valituista raaka-aineista: jotta pysyisimme järjissämme. Jotta kaikella olisi merkitystä.
Kyllä minä kohta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!