Suurin unelmani

Aina synttärin lähestyessä tulen pohtineeksi itseäni: olenko tyytyväinen koulussa/työpaikassa, millaisia kavereita mulla on ja miksi en ole onnistunut säilyttämään kaverisuhteita, mikä tekee todella onnelliseksi ja mitä ajattelen yleensä ottaen itsestäni.

Tunnen perheeni ja kumppanini. Se tarkoittaa, että olen oma itseni niiden kaikkien seurassa. Ja tiedän, että ne haluavat mun olevan oma itseni.
Kannustavat pyytämättäkin, tavalla tai toisella, mutta aistin sen.
Avovaimoni hoksasi erityisherkkyyteni. Luulen, että perhe on puolestaan aistinut sen minussa. Että ei mun tarvitse kaikkea selittää uudelleen, vaikka huvittaisikin ihan varmuuden vuoksi.

Kavereita mulla on ollut aina muutamia. Aikoinaan koulussa kadehdin "suosittuja" tapauksia ja ihmettelin, miksi isoääniset huomionkerjääjät saavat sen leiman. Itse olin silloinkin "vain tällainen", ja iloinen siitä, että joku ymmärtää ja haluaa viettää välituntinsa mun kanssa. En ymmärtänyt, mitä vikaa on olla ujo ja hiljainen. Jos olisin esittänyt muuta, olisin tuntenut oloni vieraaksi ja vääräksi. Olisin jäänyt kiinni vedätyksestäni ja hävennyt.
Tuolloin haikailin kovasti niiden perään, jotka läysivät itselleen "parempaa seuraa". Voi että sitä hämmennyksen määrää. Nykyäänkin toivon joistakin tyypeistä, että ne olisivat oikeastikin jatkaneet yhteydenpitoa koulusta valmistumisen jälkeen, mutta en jaksa surkutella enempää. Tiedän että jos muhun tukeutuu, olen läsnä ja ymmärrän osakseni saamani kunnioituksen. Joten toisin sanottuna: ne muut ovat hävittäneet jotakin itseäni enemmän.

Muhun saa ottaa yhteyttä muuten vaan, ei tarvitse odottaa että ilmaantuu asiaa. On niin monia tapoja kommunikoida, että vähäinen moikkailu melkein huvittaa. Ilman että tarkoitan valittaa, totean, että kenelläkään ei ole niin kiire elämässään, etteikö ehtisi näpytellä tekstarin tai vaikka maksuttoman messenger-viestin silloin tällöin. Vaikka olen jättänyt katkeruuden pois, olen tietoinen sen mahdollisuudesta.
Musta on aivan ihanaa, kun saan jutella puhelimessa mitä vain mieleen tulee. Silloin saattaa tulla pohtineeksi kovinkin syvällisiä ihan vahingossa. Ja puhelun päätteeksi ajatus: olin tämän tyypin mielessä.

Tämäkin postaus on suurelta osin ajatuksenvirtaa. Koottuja mietteitä viime päiviltä.

Mulle on ollut suuri ilo saada tutustua Hannaan. Miten satuttiinkaan vaihtamaan kuulumisia tuntemattomina netissä, ja miten helppoa keskusteleminen oli puhelimessa. Jännitys oli ylimmillään Helsingissä kohdatessa, mutta se on nyt hauska muisto.
Odotan aina pääseväni kotiin Hannan luo. Päivässä voi olla parasta se, että katsotaan vierekkäin Huutokauppakeisaria, tai saan kiitoksen tekemästäni ruuasta, jota en voi itse maistaa. Usein vaihdetaan työkuulumisia ja viihdytään kodin rauhassa, sitä tavallista arjen viettoa. Kaipaisin sitä, jos Hanna olisi vaikka reissussa pari päivää. En koe olevani tylsä introvertti, kun kumppani arvostaa kanssani samoja asioita.

Juuri siksi suurin haaveeni on mennä muruni kanssa naimisiin ensi vuonna. Olen kertonut tästä ihan muutamalle tähän mennessä, sillä en halua mainostaa. Mulla on elämässäni henkilö, joka pitää musta huolta kaikin tavoin, ja josta minä saan huolehtia. Aiemmin huokailin haaveillessani sellaisesta ja pidin sitä tärkeimpänä sisältönä elämässä.
Meidän kihlasormukset on parhaillaan kaiverrutettavina. Ensi kuussa vietämmekin kihlojen vuosipäivää.
Toivon olevani kaiken sen lämmön arvoinen. Vaikka meillä on riitamme ja kuuntelemme toistemme väsymyksestä johtuvia tiuskimisia, on meillä myös ymmärrys ja halu keskustella asioita halki. Mielestäni parisuhteessa on varaa niin sanotusti puhdistaa ilmaa, koska se tarkoittaa, että on halu päästä hankalimmistakin ongelmista yli. On halu ratkoa ne yhdessä, eikä jättää kytemään mielen sopukoihin.

Siispä tiedän, ketkä ovat mulle tärkeitä, sekä millaisia ihmisiä tarvitsen lähipiiriini. Tämä on mulle aikuisen ihmisen pohdintaa. Ymmärrän oman herkkyyteni, tunteiden purkamisen tarpeeni sekä osaan olla itsenäinen. Vähemmän naiivi. Se on mulle tärkeää 27-vuotiaana.