Esiintyjänä open micissa

Ennen kirjoittajalinjalla opiskelua en ollut juuri kuullut puhuttavan open micistä. Sanan täytyi olla jostakin tuttu, mutta etäisesti.
Mitä ajatuksia sana herätti? No tietenkin kuvittelin open micissä esiintymisen vaativan todellista rohkeutta. Mennä sillä tavalla ihmisten eteen lausumaan omia runojaan - itsevarmana ja ylpeänä omista hengentuotoksistaan.

Luokassa joku mainitsi kyseisen sanan. Suomensin sen mielessäni: avomikki, avonainen mikki.

Meille käytiin kertomassa millaisia tekstejä lavarunotapahtumassa kuullaan. Käsitin, että tekstien tulee olla pidempiä runoja kuin mitä itse kirjoitan. Tarinallisuutta pitää olla. "Muistakaa rytmi ja rauhallinen lausuminen." Kirjoitin asioita vihkooni, vaikka tuskin tulisin tarvitsemaan vinkkejä myöhemmin.

Olin väärässä.

Mua alkoi kiinnostaa esiintyminen. Ajattelin: "Jos mä haluan kirjoittaa, haluan tulla kuulluksi, tarvitsen yleisöä, siispä luolliseen jatkumoon kuuluu ottaa avoin mikki käteen."

Kävin yhden kerran Sörkan ruusu- nimisessä baarissa kuuntelemassa, kun muut esintyivät. Valitsin huonon paikan, sillä siitä ei nähnyt mikrofonia. Menin lähemmäs ihmisten joukkoon, kurkottelin. Alkoi hymyilyttää ja koin, että olisin ollut valmis menemään mikin luo, jos mulla ois ollut joku tekstinpätkä mukana. Puhelimessa olleita räpellyksiä en kehdannut esittää kenellekään.

Seuraavalla kerralla eli kuukauden päästä menin takaisin Sörkan ruusuun. Olin hyvään aikaan paikalla tilaamassa lasin viiniä ja valitsemassa paikan mikrofonin läheisyydestä. Salakuuntelin vierustoverien keskustelua, ja kirjoitin siitä inspiroituneena jotakin muistikirjaan.
Luin äänettä omaa runoa ja hengitin rauhallisesti.
Illan aikana ehdin kerätä rohkeuteni monta kertaa. Mun vuoro tuli vasta kolmanneksi viimeisenä. Mutta se meni ihan hyvin. Tunne oli samanlainen kuin tullessani kaapista läheisille - MÄ pystyn tähän!

Seuraavalla kerralla sain luokkakaverin mukaan Ruusuun. Kävikin niin, että kaveri esitti runonsa mutta mä jänistin. Pidin kuultuja runoja paljon omaani parempina. Lähdin pois ja olin palasina. Petin itseni.

Vierähti jälleen kuukausi. Mulla oli Sörkan ruusussa mukana ne edelliselle kerralle tarkoitetut rakkausrunot sekä vielä yksi niiden lisäksi. Ne olivat yhdessä pieni rakkausrunosarja nimeltään Sinulle.
Ja sen mä esitin. Mulla oli rakkaudenpunainen Mikki Hiiri- paita päällä ja luultavasti kasvotkin heijastivat samaa sävyä, koska niin äkkiä odottava fiilis vaihtui iloiseksi jännitykseksi. Mä luin rauhallisesti, muistin annetut ohjeet koululta. Olin jälleen tyytyväinen itseeni.
"Mä olen hitsi vie runoilija. Muakin pitää kuulla", ajattelin lähtiessäni paikalta. Hymyilin, vaikka Kurvissa tuuli lujaa ja kylmästi.