Kun olin helposti lähestyttävä

Lukeminen yhdistää. Tai no... hei, pitäiskö mun aloittaa jollain muulla lauseella? Etten vaan kuulostaisi ihan kuivalta jo alkuun?

Lukeminen yhdisti minua ja erästa randomia tyyppiä viime viikolla. Odotin metroa Mellunmäessä ja luin seisaaltaan Aaro Hellaakosken runoja. Näin sivusilmällä, kuinka naishenkilö lähti kävelemään lähemmäksi minua, ja miten se vilkuili varovasti suuntaani. Se pysähtyi eteeni, parin askelen päähän, katsoi vielä oikealle ja vasemmalle ja aloitti dialogin:
- Moi. Mitä sä luet? Runojako?.
Mua hieman huvitti tyypin norkoilu, mutta pidättelin liiallista hymyilyä vaikuttaakseni helposti lähestyttävältä. Sellainen mä haluaisin olla. Anyway.
- Joo, Hellaakosken runoja.
- Se onkin aika iso kirja. Näyttää ihan divarin aarteelta tai joltain, sen verran kuluneet kannet.
- Joo, sieltä mä oon tän bongannu. Hieno löytö kyllä. Harvemmin tulee divareissa käytyä, itse asiassa.
Tässä kohtaa metro saapui laiturille. Keskustelu jatkui, sillä nainen avasi suunsa taas sisään pujahtaessaan. Seurasin sitä penkille ja istahdin vastapäätä.

Se halusi tietää, oonko matkalla kouluun, satunko opiskelemaan kirjallisuutta. Kerroin Laajasalon opistosta ja sen kirjoittajalinjasta, joka on auttanut mua tosi paljon.
Mulle tuli vähän tukala fiilis, koska tyyppi silmäili mua puolelta toiselle enkä oikein tiennyt, haluaako se puhua vielä kirjoista vai jostakin muusta.
- Sä taidat olla kissaihminen, kun sulla on noita kuvia, se sanoi tarkoittaen mun mulkosilmäisiä kissatatuointeja.
- Oon mä kissaihminen. Pitäähän sen näkyä.
- "Onni". Onko sulla sen niminen kissa?
- Niin joo toi... no mun toisessa kädessä lukee "ilo". Ne on ihan tommosia positiivisia sanoja, hyviä asioita elämässä.
Nainen katsahti ikkunasta ulos, näytti vähän ujolta ollakseen silti utelias. Samastuin ja siksi varmaan jaksoin käydä keskustelua. Toisaalta, miksi mua ei kiinnostais se, miksi ihan tuntematon tyyppi haluaa jututtaa just mua?

Onneksi nainen palasi takaisin kirjoihin.
- Mä luen parhaillaan tätä, se vetäisi laukustaan jonkun romaanin. Jatkoi:
- Mä en oo hirveesti runoja lukenu, vaikka ehkä pitäis. Enemmänki tätä proosaa.
Halusin esitellä tyypille proosarunoutta, ja nostin repustani Silene Lehdon teoksen Hän lähti valaiden matkaan. Kerroin, että itse tykkäsin siitä kovasti. Nainen kertoi haaveestaan opiskella kirjallisuutta tai kirjoittamista.
- Valitettavasti mulla on niin paljon töitä, et en ehtis opiskelemaan, se huokaisi. Muisti sitten Kriittisen korkeakorkeakoulun, ja minä osasin sanoa, että Kriittisessä opiskellaan vain viikonloppuisin. Tyyppi paljasti osallistuneensa johonkin kansainväliseen kirjoituskilpailuun usemman kerran, ja voittaneensa sen ekalla kerralla. Toivon, että se tulevaisuudessa hakisi johonkin kiehtovaan kouluun.
Saapuessani asemalleni sain vielä nopsan vinkin hakeutua Facebookissa Kirjoittajanloput-nimiseen ryhmään, jossa kirjailijoiksi haaveilevat sekä kirjoittamisesta yleensä ottaen kiinnostuneet voivat keskustella keskenään.

Tänään (jälleen aamumetrossa) tapahtunutta

Luin runoja, tällä kertaa Pentti Saaritsaa. Mun oli tarkoitus saada kirja luettua, jotta voisin palauttaa sen koulun jälkeen. Vastapäiselle penkille istahti nuorimies, joka saman tien huomasi puuhani:

- Hei anteeks. Hei, mikä kirja toi on?

Kun kuulin sanan kirja, tajusin sen puhuvan juuri mulle. Mä menin ihan ujoksi. Tyyppi vaan pelmahti siihen ison reppunsa kanssa ja se näytti äkkiseltään siltä, kuin olisi ollut tulossa vaellusretkeltä tai vastaavalta, missä tarvitaan niin isoa rinkkaa. Taisi sillä olla pesemätön naamakin.

- Tällanen, sain sanotuksi. Tyyppi kumartui lähemmäs nähdäkseen, luki nimen ääneen.

- Julkiset salasanat. Ai, jotain koodausta. Okei.

- Nää on runoja, yritin oikaista, mutta se tuskin kuuli varovaista ääntäni.

- Mä luen tätä, se sanoi ylpeällä äänellä. Kirjan kannessa luki isoilla punaisilla kirjaimilla RAID.

- Ahaa. Näyttää ihan jännäriltä.

- Juu, sellanen tää on, se vastasi ja pisti kirjan reppuunsa.

Tämä keskustelu ei jatkunut sen pidemmälle, onneksi. Tyyppi jutteli kaverinsa kanssa ja ne jäivät pian kyydistä. En ois osannut jutella dekkareista, koska se ei toistaiseksi kuulu omaan repertuaariin. Toisaalta, en ois jaksanut selittää sille tuntemattomalle, etten ole kiinnostunut koodauksesta vähimässäkään määrin.

Mä jäin pohtimaan ton jälkeen, että olisi aika siistiä keskustella vaikkapa Walt Whitmanin Valituista runoista. Pitäisköhän mun ottaa se huomenna kainaloon ja toivoa, että kohdalle osuu seuraava kirjaintoilija?