Iskä ja Olli Lindholm

Huom: Kirjoitettu isäni muistoa kunnioittaen. Sisältää herkkiä ajatuksia.


12.2.2019

Kun mä olin ala-asteella, mulla oli huoneen seinällä rukous. Mä hoin sitä joskus, ihan niin kuin koulussa opetettiin - niin vain kuului tehdä. Uni tuli aina sikiöasennossa, kämmenet toisiaan vasten. Se oli mulle turvallisin nukahtamisasento.
Eräänä aamuna mä heräsin tuon rukouksen alta. Ensimmäinen ajatus oli: missähän iskä on? En tiedä mistä ajatus putkahti päähäni, mutta muutaman minuutin päästä kuulin, etten näkisi isääni enää koskaan.

Mä kirjoitan tästä, koska oon kirjoittaja. Mä oon käynyt samat ajatukset ja muistot läpi monta kertaa ja nyt musta tuntuu, että päästämällä ne ulos mun ei tarvitse miettiä niitä niin paljon.
Mä näen myös, että koska oon aikuinen, haluan kehittää itseäni entistä enemmän, ja yksi tapa on päättää olla vahvempi kuin koskaan. Mun täytyy olla vahva, koska isäni lähti tästä maailmasta 20 vuotta sitten, ja äitini menetin muutama vuosi sitten.

Iskän poismenon jälkeen mua kadutti se, etten ottanut talteen sen Kaija Koo- cd:tä. Tietyistä Kaijan biiseistä kun tulee aina isä mieleen, esim. siitä, missä lauletaan "Minä tiedän sinun aina olevan siellä..."
Isästä muistuttaa myös Eppu Normaalin Tahroja paperilla, mutta se biisi ei sureta.

Tänään iltapäivällä sain kuulla, että Yön keulakuva Olli Lindholm on kuollut. Kävelin vaimon kanssa kotiin kauppareissulta, kun se kysyi, oonko nähnyt uutiset somessa. Tiesin, että se tarkoitti jonkun julkisuuden henkilön kuolleen - välillä tuntuu, että sitä tapahtuu viikoittain. "Toivottavasti syy oli luonnollinen", tuumin.
Nimen kuullessani mulle tuli paha mieli, vaikka en oo kuunnellut Yötä tai tavannut Ollia henkilökohtaisesti. Mutta koin, että yksi isästä muistuttava biisi oli poissa. Siinä lauletaan: "...niin paljon nähtävää maailmaa jää".
Lauleskeliko isä biisiä kotona? Ehkä, en muista, koska olin vielä pieni. Silloin sitä oli niin ymmällään maailmasta sekä siitä, että toinen vanhempi on poissa. Muistan puhuneeni keittiössä ääneen: "Miten isä voi lähteä ennen mummua, kun mummu on kaikkein vanhin?" Äiti piti mua kainalossa ja sanoi, ettei tiedä.

Iskä oli vasta vähän päälle 40.
On hurjaa ajatella, miten paljon maailma on muuttunut tässä ajassa. Iskä ei nähnyt älypuhelimia, ei Fox-tv- kanavaa, Bumtsibumin Marco Bjurströmin kaapista tuloa, Spede Pasasen kuolinuutista, saati Lindholmin Ollin.

En tiedä miten isä olis suhtautunut mun tyttöystäviin tai koulumenestykseen, Suomen ensimmäiseen naispresidenttiin tai kauppojen vegehyllyihin. Oisko se juonut smoothieta aamulla tai kokannut avokadopastaa perheelle?

En muista meidän isästä paljoakaan. Mun työpöydän laatikossa mötköttävä rei´tin kertoo, että isä käytti sitä hoitaessaan firmansa asioita. Se oli nuohooja. Melkein ainut nokikolari, jonka oon nähnyt. Sillä oli likaiset kasvot ja sininen haalari. Se ajoi sinisellä pikku pakulla, jonka kyydissä piti työvälineitä.

Sen tiedän, että mä oon joutunut antamaan maailmalle anteeksi isäni pois ottamisen kerta toisensa jälkeen. Ja itselleni oon antanut anteeksi sen, että oon surrut niin paljon.
Viime vuonna olin töistä poissa yhden päivän, koska en vaan osannut mennä sinne. Koitti tietty aamu ja sen myötä tietyt ajatukset sekä tuska, jonka voi vain toivoa vähentyvän vuosien myötä.

Jos uskoisin taivaaseen, sanoisin, että ehkä tällä hetkellä meidän iskä paiskaa kättä Olli Lindholmin kanssa. Mutta mulla ei ole kaikkivaltiasta jumalaa. Mä uskon ihmisten hyvään tahtoon, siitä mulla on esimerkki omasta perheestä. Sen turvin kasvatan itse itseäni.