Lemmikit ovat perheenjäseniä

Mä aloittelin jo pari kertaa postausta päivitetyistä fiiliksistä, mutta sorruin rönsyilyyn. Pääpointti on, että fokukseni on ollut nyt kissojen sairastelussa ja niiden huolehtimisessa.
Koska en pysty keskittymään kunnolla moneen isoon asiaan kerralla, töissä oleminen on tuntunut oudolta. Lähteä kotoa ja toivoa, että kissat syövät, käyvät hiekkalaatikolla ja ovat toistensa kanssa nätisti. Mulle lemmikit on tärkeitä perheenjäseniä.

Pojun kanssa piti tehdä isoja päätöksiä: luottaako lääkkeen tehoon toivotussa ajassa vai varatako aika leikkaukseen. Mie en oo ollut vastuussa vastaavasta, eikä Hannakaan kyennyt tekemään nopeaa päätöstä. Leikkauksen jälkeen rahaa paloi edelleen eläinlääkärillä käymiseen uuden ongelman vuoksi.

Eeliksen nuhaoireet ei vaikuttaneet kovin pahoilta, mutta sen mielialan lasku sai mut surulliseksi.

Oscarin keuhkokuume tuli järkytyksenä. Mie aavistelin pahaa sinä iltana ja olin aivan poissa tolaltani. Kissa vietti yhteensä kaksi yötä eläinsairaalassa, ja se tiesi meille jännittämistä.

Nukuin keittiön lattialla viime yönäkin, koska oli mukavaa olla Oscun lähellä. Heräsin, kun joka paikkaan koski, vieraspatja ei tee mulle hyvää.
Oscar ei ole syönyt nyt kotona ollessaan, joten oli tarvis antaa sille ruokahalua lisäävää lääkettä. Se ei sujunutkaan multa hyvin, vaan Oscar sylki tabletin ulos. Kun tabletti jäi suuhun, pidin hellästi kisun suuta kiinni jolloin se nielaisi. Yrittäessäni antaa antibioottia Oscar käänteli päätään. Osa tabletista suli kissan suupieleen, lopun sai Hanna annettua hetken taistelun jälkeen.

Mulle tulee huono mieli kun näen kissojen sylkevän lääkkeitä. Tuntuu väärältä pakottaa, vaikka se on tärkeää. Kissat stressaantuvat siitä, Oscu varsinkin kuolaa, ja lääkkeen annon jälkeen ne katsovat pahasti. Jos kissa itse ymmärtäisi olla paikoillaan ja nielaista heti, vältyttäisiin liialta draamalta.
Oon muutenkin kaikkiaan ollut niin stressaantunut Pojun, Eeliksen ja Oscarin vuoksi, että lopulta oon kokenut melkoisia vihan tunteita. En siis kissoja kohtaan vaan sen, että jatkuvasti tapahtuu jotakin ikävää. Niin paljon turhautumista, huonosti nukuttuja öitä. Kaiken summana henkinen uupumus.

Voisinko millään toivoa, että epäonni loppuisi tähän? Oltaisiin terveitä henkisesti että fyysisesti. Oltaisiin iloinen perhe.
Istun sängyllä näpyttelemässä tätä kännykällä ja kohta haluan syventyä hömppäohjelmaan. Olen ansainnut sen tähän hetkeen.
Me muuten sovittiin että Hanna hoitaa kisujen lääkkeet, on parempi kun vain yksi ihminen tekee sen.

Eelis ja Oscar sairastavat

Juuri kun Poju rupesi virkistymään ja se päästettiin karvakamujen joukkoon, alkoi seuraava kissa aivastella. Huolestuin Eeliksestä, kun se muuttui apeaksi eikä leikkinyt muiden kanssa. Sen ruokahalu oli huono, vettä joi mieluummin lämpimänä.

Vein Eeliksen eläinlääkärin vastaanotolle viime perjantaina, ja sillä kerrottiin olevan 39,9 astetta kuumetta. Kissalta mitattuna moinen lukema tarkoittaa vielä normaalia kuumetta. Eläinlääkäri antoi lääkkeen pistoksena, ja seuraavasta aamusta alkaen antibioottia on annettu puolikas tabletti kerrallaan.
Kun Eeliksen vointi oli huonoimmillaan, se nökötti koko ajan sohvan nurkassa. Oli raskasta katsoa pikku kaverin niiskuttelua ja aivastelua. Koin tärkeäksi pitää sitä lämpimässä sylissä, jotta se tuntisi olonsa turvalliseksi.

Nyt viikon päästä Eelis on reipas, kulkee jaloissa ja viihtyy muiden kisujen kanssa. Lääkekuuri loppuu maanantaina.

Että mittee, Alvis?

Seuraavaksi (viikonloppuna) huomiomme kiinnittyi Oscariin, koska se aivasteli ja hengitti suun kautta. Oscullakin oli alakuloinen katse, ja se oli mieluummin itsekseen joko raapimapuun mökissä tai vessan lattialla.
Kun maanantaina Oscarin hengitys oli jatkuvaa rahinaa, eli vointi oli heikompi kuin Eeliksellä, soitin Evidensiaan. Sain ajan Vallilan eläinlääkäriin keskiviikolle. Juuri kun lopetin puhelun, Oscar yskäisi oikein kunnolla ja sen suusta tuli paksua limaa. Oli kysyttävä aikoja vielä samalle illalle jostain toisesta Evidensiasta, ja ainut mahdollisuus oli Kampin toimipisteessä.
Taas oli taksi alla sillä halusin saada viipymättä tietää, mikä Osculla on. Eläinlääkäri antoi pistoksena samat lääkkeet kuin Eelikselle, määräsi antibioottikuurin. Kuumetta ei ollut, vaan tulehdus kurkussa.

Seuraavana aamuna Hanna kertoi lääketabletin sulaneen vain suurimmaksi osaksi Oscarin suuhun. Iltapäivällä tapahtui käänne: Hanna soitti mulle, että Oscar yskii verta. Kauhistuin. Lähdin tulemaan kotia kohti seuraavalla metrolla. Otin taksin meidän ostarin kulmalta, Hanna ja Oscu tulivat mukaan, ajoimme päivystykseen Vantaan Tammistoon. Mulle iski pelko eläinlääkärin antaessa lisähappea kissalle, joka kuolasi rintansa märäksi ja hengitti ainoastaan suun kautta. Itkin tuolilla, Hanna otti kädestä. Eka tunti kului nopeasti siinä huoneessa. Annoin luvan ottaa näytteitä kissalta, ja niiden ansiosta selvisi keuhkokuume. Ei tavallinen, vaan vaarallinen keuhkokuume, jonka vuoksi kissa piti jättää yöksi Tammistoon happikaulurin kanssa.

Olin niin peloissani: Tulisiko yöllä puhelua Oscarin terveydentilan romahtamisesta? Puhelua ei kuulunut vielä. Hyvä. Työpäivä sujui kuitenkin hermostuneissa merkeissä, sillä keskittyminen oli takkuilevaa ja olin tietoinen saapuvasta yhteydenotosta. Se tapahtui aamupäivällä: Eläinlääkäri sanoi Oscarin hengittävän nenän kautta. Huojennuksen kyynel valui silmäkulmasta. Kisu hengitti kuulemma muutenkin paremmin, mutta sille oli iskenyt kuume. Se tarkoitti lisätarkkailua ja toista yötä eläinsairaalassa.
Taas odotin puhelimen soivan illalla tai yöllä, mutta sitä ei kuulunut. Olin positiivisemmalla mielellä, ajattelin Oscua paljon ja koitin pitää itseni rauhallisena.

Evidensialta soitettiin noin vuorokauden päästä. Oscun kuume oli laskenut, se oli ottanut happikaulurin itse pois, oli taas omaa tahtoa. Illalla haimme Oscarin takaisin kotiin laumansa luo. Sen eristyshuone on keittiö, jonka patterin viereen teimme pedin. Mie nukuin yön patjalla keittiön lattialla, koska halusin olla lähellä varmistamassa Oscun voinnin.

Tänään, perjantaiaamuna, Oscar kehräsi hurjasti mun kysellessä kuulumisia. Tein lyhyemmän työpäivän vahtiakseni toipilasta. Kotiin päästessäni menin heti keittiöön tervehtimään, ja siellä kuului ehkä hurjin kehräys ikinä, niin iloiselta Oscar näytti. Mie en saanut annettua lääkettä sille vuorollani, mutta Hanna antoi kaksi tablettia kotiutuessaan. Nyt tilanne on hyvä, pientä kuolaamista ja yskimistä lukuun ottamatta. Täytyy vain toivoa, että näiden koettelemusten jälkeen emme joudu kuskaamaan enää neljättä kissaa lääkäriin.

Ajatuksia kasvisruoasta

Oon tosi iloinen siitä, miten helppoa on löytää erilaisia vegevaihtoehtoja Helsingin ruokakaupoista. Tähän joku voisi todeta täältä löytyvän kaikkea, mutta toteaisin takaisin, että valikoima laajenee pikkuhiljaa.

Olen ihan innoissani kun ostarin K-Marketissa on helposti löydettävä tofu- ja soijatuotehylly. Sen vierestä poimin loogisesti vihannekset ja hedelmät.

Tänään lämmitin HoviRuoka vegehampparin, jonka sämpylä on samanlainen kuin "normipurilaisessa", ja pihvi on tehty soijasta. Vaikka hamppari onkin aina pikaruokaa, niin tämä ei voi olla epäterveellistä.

Voisin vannoa, että muutkin tahtovat välillä syödä kevyemmin. Mitä oon kuullut, niin kunnon lihaisasta ateriasta tulee raskas olo. Sitä paitsi raikas salaatti lautasen reunalla tekee kaikille hyvää.

Entä, jos halutaankin kokeilla "jotain erilaista". Jos ei välttämättä kaipaa lihaisaa makua, siitä vaan paistamaan Härkistä ja maustamaan se jauhelihamausteilla. Härkishän näyttää kypsältä jauhelihalta värinsä vuoksi.

Just sayin'!

Lohtua maanantaihin

Täytyy myöntää että kun herätys soi klo 4.00, ois tyyny kiinnostanut enemmän kuin mikään muu. Kävinkin iltapäivästä kaupassa hakemassa mässyä piristykseksi. Tuli maistettua Kanes-soodaa, josta oon kuullut vuolaita kehuja, ja ainakin lemon & dragon fruit on hyvää.

Syksyn myötä tulee pengottua huiveja ja lapasia kaapin perältä, kun on mukamas yllättynyt ekoista viileistä aamuista. Ostin Flying tigerista tällaiset lasten munakoisolapaset, jotka just ja just mahtuvat mulle:

Niin söpöt!

Kävellessäni metrolta kotiin kuuntelin Evelinaa. Se kiinnitti mun huomion alunperin biisillään Vuoristorataa, mutta mulla kestää sulatella Sushia. En ensinnäkään välitä JVG:stä ollenkaan, ja toisekseen kappale on jotenkin outo.

On hämmentävää kun tykkää jonkun artistin tuotannosta, mutta sitten kuulee yhden tai pari jollakin tavalla erottuvaa raitaa. Jos Him-soittolistaa kuunnellessani tulee Don't fear the reaper, mieluummin skippaan sen.

Pojulla on tänään onnen päivä, sillä se pääsi aamulla eroon tikeistä. Avatessani sille makkarin oven se tuli ulos varovaisen näköisenä ja tassutteli koko asunnon läpi. Karvakamut nuuskuttivat ahkerasti perässä. Aika äkkiä Poju hypähti raapimapuuhun, kuin ei tuntisi kipua ollenkaan. Tarvitsee vielä toppuuttelijaa, mutta kävely sujuu jo normaalisti.

Miten Poju voi?

Kuulostaisko vapaamuotosemmin kirjotettu postaus ihan ookoolta?

Pojun huone

Kun Poju kotiutui leikkauksen jälkeen, se tuotiin makkariin. Sängystä laskettiin toinen patja lattialle, niin ettei Pojun tartteis juuri hypellä ja rasittaa raajojaan. Sille tuotiin oma vessa patjan viereen.

Hanna antaa pikku potilaalle ekan lääkkeen juuri ennen töihin lähtöä, ja mie tuon lisää ruokaa ja vaihdan veden saapuessani. Sitten otan sen kaulurin pois, jotta kissa saa syödä hyvin ja jään viereen kunnes Hanna tulee. On tosi tärkeää, ettei Poju nuole tikkiä. Se lääkelaastari irrotettiin jo muutama päivä sitten, sitäkin ois ollut vaarallista nuolaista.

Kaipaako Poju kavereita?

Mie pelkäsin kisulle tulevan tylsää yksikseen, koska vähintään pari viikkoa täytyy täällä pitää tikkien takia. Sen ilme muuttuu, kun kaulurin laittaa takaisin syönnin ja pesun jälkeen, mutta pysyy rauhallisena ja antaa hoitaa ja silittää. Meidän kanssa Poju näyttää viihtyvän, mutta Alvis sai nenilleen. Ei siitä tappelua tullut, Poju vaan näytti reviiritietoiselta. Kaipa kivut ja oudot tuntemukset lonkassa saa sen varuilleen.

Tänään Alvis kävi toisen kerran huoneessa, kytättyään aikansa oven takana. Poju seurasi vierestä miten kaveri nuuski joka nurkkaa, ne ei ottaneet kontaktia ollenkaan. Muutkin kuuntelee oven takana, mutta ne ei ole änkeämässä sisään.

Katse eteenpäin

Aateltiin Hannan kanssa pitää kotiviikonloppu, niin voi olla hyvän aikaa kaikkien kissojen kesken. Muut kolme on tehneet ilkeyksiä osoittaakseen huomion tarvetta.

Maanantaille on varattu aika Pojun tikkien poistoon. En osaa sanoa uskaltaisko Pojun päästää silloin edes hetkeksi muualle tassuttelemaan, sillä ollaan varovaisia leikkaushaavan paranemisen suhteen. Tällä hetkellä on tärkeää olla seurana ja antaa huomiota.

Pyörävaras!

Olin rupeamassa äsken päikkäreille, kun Hanna huhuili oven takaa pyykkituvalta tultuaan, että mun pyörä on varastettu. Heti olin ylhäällä, että mitä v####?!
Ensimmäinen ajatus oli, että mun omaisuutta on viety. Pyörä, joka talutettiin vain pari viikkoa sitten taloyhtiön pikkuiseen varastoon. Meidän avaimet eivät käy muiden varastojen oviin, Hanna kävi heti tarkistamassa.
Tiedän kyllä pyöriä varastettavan, tuntuu olevan tosi yleistä. Mua suututtaa lähinnä se, että mitä ilmeisemmin siis joku tämän talon tyyppi on ollut asialla. Käsittämätöntä miten kehdataan tehdä moista, kun pitäisi sen verran pystyä luottamaan naapureihin.

On kaikki niin kuin ennenkin

Poju tuhisee Hannan kainalossa,

Eelis pissasi eteisen matoille,

mie lisään runon runoblogiin.