Lemmikit ovat perheenjäseniä

Mä aloittelin jo pari kertaa postausta päivitetyistä fiiliksistä, mutta sorruin rönsyilyyn. Pääpointti on, että fokukseni on ollut nyt kissojen sairastelussa ja niiden huolehtimisessa.
Koska en pysty keskittymään kunnolla moneen isoon asiaan kerralla, töissä oleminen on tuntunut oudolta. Lähteä kotoa ja toivoa, että kissat syövät, käyvät hiekkalaatikolla ja ovat toistensa kanssa nätisti. Mulle lemmikit on tärkeitä perheenjäseniä.

Pojun kanssa piti tehdä isoja päätöksiä: luottaako lääkkeen tehoon toivotussa ajassa vai varatako aika leikkaukseen. Mie en oo ollut vastuussa vastaavasta, eikä Hannakaan kyennyt tekemään nopeaa päätöstä. Leikkauksen jälkeen rahaa paloi edelleen eläinlääkärillä käymiseen uuden ongelman vuoksi.

Eeliksen nuhaoireet ei vaikuttaneet kovin pahoilta, mutta sen mielialan lasku sai mut surulliseksi.

Oscarin keuhkokuume tuli järkytyksenä. Mie aavistelin pahaa sinä iltana ja olin aivan poissa tolaltani. Kissa vietti yhteensä kaksi yötä eläinsairaalassa, ja se tiesi meille jännittämistä.

Nukuin keittiön lattialla viime yönäkin, koska oli mukavaa olla Oscun lähellä. Heräsin, kun joka paikkaan koski, vieraspatja ei tee mulle hyvää.
Oscar ei ole syönyt nyt kotona ollessaan, joten oli tarvis antaa sille ruokahalua lisäävää lääkettä. Se ei sujunutkaan multa hyvin, vaan Oscar sylki tabletin ulos. Kun tabletti jäi suuhun, pidin hellästi kisun suuta kiinni jolloin se nielaisi. Yrittäessäni antaa antibioottia Oscar käänteli päätään. Osa tabletista suli kissan suupieleen, lopun sai Hanna annettua hetken taistelun jälkeen.

Mulle tulee huono mieli kun näen kissojen sylkevän lääkkeitä. Tuntuu väärältä pakottaa, vaikka se on tärkeää. Kissat stressaantuvat siitä, Oscu varsinkin kuolaa, ja lääkkeen annon jälkeen ne katsovat pahasti. Jos kissa itse ymmärtäisi olla paikoillaan ja nielaista heti, vältyttäisiin liialta draamalta.
Oon muutenkin kaikkiaan ollut niin stressaantunut Pojun, Eeliksen ja Oscarin vuoksi, että lopulta oon kokenut melkoisia vihan tunteita. En siis kissoja kohtaan vaan sen, että jatkuvasti tapahtuu jotakin ikävää. Niin paljon turhautumista, huonosti nukuttuja öitä. Kaiken summana henkinen uupumus.

Voisinko millään toivoa, että epäonni loppuisi tähän? Oltaisiin terveitä henkisesti että fyysisesti. Oltaisiin iloinen perhe.
Istun sängyllä näpyttelemässä tätä kännykällä ja kohta haluan syventyä hömppäohjelmaan. Olen ansainnut sen tähän hetkeen.
Me muuten sovittiin että Hanna hoitaa kisujen lääkkeet, on parempi kun vain yksi ihminen tekee sen.