Lentopelko, mene pois!

Passaakohan sanoa ääneen, että oisinpa hyvässä kunnossa ens syksyyn mennessä. Ollaan meinaan varattu avovaimon kanssa matka Kreikkaan, Rodokselle, ja se on musta jo uutinen. Ollaan keskenämme juteltu halusta matkustaa yhdessä, mutta tähän mennessä on toteutunut (vain) jokunen Tallinnan-risteily.

Ideahan syntyi, kun kuulimme Hannan perheenjäsenten tutkineen Kreikan-matkoja, ja ne vinkkasivat, että olis kiva saada meidät mukaan. Mulle tuli ekana mieleen lentopelko. Hanna sanoo, että isolla lentokoneella on mukavampi ja matkustaa kuin sellaisella pienellä, millä lennettiin Helsinki-Joensuu- väliä viime talvena. Niin että matka tuntuis tasaisemmalta ja rauhallisemmalta.

Kreikkaan lentäessä menee nelisen tuntia. Se on neljä kertaa kauemmin kuin Helsingistä Joensuuhun. Jos sillä aikaa saa vaikka leffan pyörimään, voi keskittyä muuhun kuin taivasteluun, että ollaan monen kilometrin korkeudessa. Sitä paitsi, mie tiedän etten ole ainoa jännittäjä meidän 13 hengen porukassa, niin saan kyllä tsemppausta.

Enkä mie meinaa älytä ihan koko juttua vielä, kun siihen on kuukausia aikaa. Ehdin monta kertaa lukea Suomen rajojen sisäpuolella palautteita meidän tulevasta hotellista allasalueineen, plärätä suomi-englanti-suomi- sanakirjaa, pulahtaa kesäauringon lämmittämään luonnonveteen ja totutella siihen, miltä tuntuu olla veden ympäröimä. Niin ja ylipäätään fiilistellä ulkomaille pääsemistä sekä kokemusten karttumista.

Musta on hauskaa, että matkalle lähtijöitä on monta. Onpahan parempi varmuus kaikesta. Perille saavuttaessa on jo ilta ja mennään varmaan pian nukkumaan, niin että hotellille on löydettävä heti. Itselläni menee varmasti ne illan tunnit tajuta missä ollaan, aamusta puhumattakaan.

Että semmoista odotettavaa! Kun maksan varausmaksun keskiviikkoon mennessä ja näen maksutiedot, on fiilis todellisempi.

Introvertin elämää

Hyvä päiväkirja.

Mieleni on tasoittunut parin päivän aikana. Sanotaan näin, että mua kiinnostaa olla paremmalla tuulella ja hymyillä enemmän muille. Eikö se ookin rehellisesti sanottu?

Mä oon joskus lähtenyt seuraksi kahville tai vaatekauppaan mieli synkkänä, pitäen pääasiana, että kaverilla on seuraa. Mutta se ei ole sen arvoista. Miksi katsella toistensa kuppien reunoja, kun ei tule mitään juteltavaa mieleen. On pelkästään painostavaa tiedostaa toisen odotus, kun siihen ei voi vastata. Merkityksellistä tietää omat rajansa tässäkin tapauksessa.

Jossakin kohtaa saatan ruveta vähän soimaamaan itseäni, että yrittäisit nyt olla pirteämpi, mutta se ei tapahdu noin vain. Sitten vertaan muihin: En voi olla huono ihminen introverttiuteni ja erityisherkkyyteni takia. Että jos haluan saada itseni hymyilemään Gilmoren tyttöjen parissa kotona, niin mitä sitten.
Täytyy kunnioittaa omia tunteitaan. Mulle kaupungin hälinään, kotibileisiin, laivaristeilyyn jne. osallistuminen voi olla yhtä energiaa vievää kuin palkitsevaakin. Se riippuu päivästä.

Mä oon oottanut ens viikon lomaani niin paljon, että eilen oli jo perjantaifiilis. Kuinka ollakaan, talvi koitti just talvilomaksi. Oon tuntevinani muuten jotain uutuudenviehätystä, ja syynä lienee, että kun tänne Helsinkiin alkoi sataa lunta, se tapahtui selvästi yhtenä päivänä. Toivoisin tykkääväni lumesta enemmän.

Klo 4.56

Tapailen tällaisia säkeitä:

Aamuni on uneni värinen,
Yhtä hiljainen ja kuulas

Kaikki ne sanat joita eilen kuulin
Mykistyvät, katoavat

Ei ole usvaan kirjoitettavaa,
On pelkkä totinen usva nurmella

Olen pihatie, jonka viertä kuljen
Olen pilvetön taivas

---

Tiedätkö ne aamut joina herää yllättäen ja toivoo, että kello ei oiskaan vielä mitään? Mutta vaikka oiskin vielä tunti armonaikaa, se sujahtaa ohi yhtä nopeasti kuin viis minuuttia.

Blogiviikko päättyy: Oscar pääsi muiden seuraan

Kehtaanko sanoa, että olin aamulla ihan sekaisin kellonajasta? Se on niin tyhmää, vaikka kelloja siirretään vuosittain sen kaksi kertaa. Facebookissa kiertää julkaisu, joka kerää nimiä kansalaisaloitteeseen aiheenaan kellojen siirtelyn lopettaminen. Venäjällä lopettamispäätös tehtiin jo joitakin vuosia sitten, kuinka yksinkertaista.

Pääsin yöksi omaan sänkyyn vapautettuani Oscarin keittiöstä illalla. Tarkoitus oli tehdä se tänään, mutta sydän heltyi nähdessäni sen tuijottelevan keittiön ovea. Voin sanoa, että olipa mukava nukkua hyvällä patjalla.
Millainen oli muiden kissojen reaktio Oscarista: Jokainen nuuski ja oli ihan kiinni, niin että Oscar sähisi niille. Mun piti vahtia, että se sais edes syödä rauhassa. Se kiersi olohuoneen ja eteisen läpi samalla tavalla, kuin Poju silloin jokunen viikko sitten.

Oon onnistunut lääkinnässä yllättävän hyvin. Mun keino on ollut tämä: Sitä kun menee rauhallisesti kissan viereen, rapsuttaa ja painaa kevyesti suupielistä, suu sukeaa. Kun tabletti on ihan sormenpäissä, sen saa pudotettua kissan suuhun. Sitten pidetään suuta kiinni ja rapsutetaan leuan alta, jolloin kissalle tulee nielaisurefleksi.
Okei, kuulostaa helpolta, mutta Oscar saattaa sylkäistä lääkkeen muutamankin kerran ennen kuin sen saa nielaisemaan. Sen kanssa täytyy olla päättäväinen.

Oon viettänyt pyykkipäivää ja odotellessa katsonut Gilmoren tyttöjä. Se on edelleen ruudussa ja pausella siihen asti, että avovaimo palaa. Aika on siis kulunut kotihengettärenä, en oo ehtinyt ikävöimään.

Alkuillasta sain puhelun, josta ilostuin tosi paljon. Kun toisen ihmisen äänestä kuulee että se on kiinnostunut juttelemaan muuten vaan, innostun ja tunnen kiitollisuutta. Paha tapani on papattaa pitkät pätkät omia juttuja, ennen kuin tulen kysyneeksi toisen päällimmäisiä mietteitä.
Puhelun jälkeen oon ollut varsin hilpeällä päällä. Kaipaamani levollinen olo odotuttaa, mutta tämäkin kelpaa mainiosti.

Kunpa ens viikko menis kevyellä mielellä lomaa aatellen, sitä kun pääsen viettämään siitä seuraavalla viikolla. Suunnittelen tapaavani kavereita, käydä kahvilassa ja etsiä ne vegaaniset maiharit, joista oon haaveillut.

Blogiviikko, lauantai: Miksi itkin Vesalan keikalla

Hei tää postaus päivässä- juttu on sujunut ihan hyvin. Tulen miettineeksi kokemuksiani ja fiiliksiäni kuluvassa hetkessä sekä hieman tuonnempaa, ei tunnu työläältä tai tylsältä.

Katselen parhaillaan musavideoita ja fiilistelen kiinnostavia artisteja, kuten Evelinaa, Vesalaa, Jannaa ja Auroraa. Pitkästä aikaa tekee mieli luukuttaa isommalla kuin yleensä.

Kesällä oli ihana nähdä ihailemani Paula Vesala livenä Kuopio RockCockissa. En voinut olla vertaamatta sen soolotuotantoa PMMP:iin, mutta sen "virheen" on varmasti monet tehneet.
Festarifiilistäni muutti vähän "Ruotsin Euroviisut"- biisi, jonka olin kuullut kertovan Paulan edesmenneestä isästä. Mie jotenkin säikähdin sitä kohtaa missä lauletaan jotenkin, että "Mun häät kai jostain näät". Kyykistyin Hannan viereen joka lepuutti jalkojaan nurtsilla istuen, ja mulla kohosi kyyneleet silmiin. Ihan aattelin et pitäiskö siitä nolostua, mutta suurten tunteiden takiahan biisejä tehdään. Pyyhin silmiäni ja join pullosta vettä, se kun on mun eräänlainen keino yrittää pidätellä kyyneliä.
Kun kotona pelattiin Scrabblea ja Vesalan levy soi taustalla, skippasin tuon viidennen raidan. Mie en pysty kuuntelemaan sitä, ainakaan kuivin silmin. Ajatella, miten jotkut biisit voi kolahtaa tuolla tavalla.

Kännykkäkuva YouTubesta

"Ei pystyny hengittää"- kappaleesta julkaistaan ymmärtääkseni sinkku, ainakin musavideo on pian tulossa. Se kuulostaa erikoiselta näin levyn ilmestymisen ja keikkojen jälkeen, mutta biisihän on hieno. Se on siisti, levyn parhaimmistoa "Rakkaus vai maailmanloppu"- biisin rinnalla.
Niin, ja Vesalan tuotanto on yhdellä lauseella sanoen selvästi Vesalaa eikä mitään muuta.

Blogiviikko, perjantai: Osaanko olla yksin uudessa asunnossa?

Avaan suklaapatukan kääreen ja saan seurakseni uteliaat kisut: Alviksen, Pojun ja Eeliksen. Alvis varsinkin on aikamoinen sylivauva, sillä se tassuttelee mun syliin niin usein istuessani sohvalla. Niin hymyilee sekä kissa että Emppu.

Nyt on hyvää!

Kuulen ihan selvästi, miten naapurin ulko-ovi käy ja miten siellä lasketaan vettä hanasta. Tässä kerrostalossa on huomattavasti ohuemmat seinät edelliseen verrattuna, joten enpä taida enää laulaa suihkussa. Monena päivänä varsinkin vessan seinän läpi on kuulunut pikkulapsen juttelua ja itkua, vaikka ihan tavallisella volyymillä onkin ollut. 

Mietinkin parhaillaan, miten vainoharhaiseksi mahdan tulla kotona parin päivän sisällä ilman Hannaa. Kissat touhottavat aina jotenkin, esim. hiekkalaatikolla peittelystä kantautuu iso ääni, mutta silti. Se on positiivista, ettei kenenkään bassonjytke kuulu tänne, edes näin viikonlopun alkamisen kunniaksi.

Edellisen kämpän naapuriin muuten hankittiin piano, ja soittoharjoitukset alkoi kuulua iltapäivällä viiden maissa. Se tuntui jo huvittavalta, kun soitettiin aina päivästä toiseen samaa sävelmää.

Meidän tuparit pidetään näillä näkymin seuraavana viikonloppuna. Sinne kutsutaan muuttoapulaisina hääränneet. Tässä esimakua meidän kodista:

Mä en oo aiemmin pitänyt valokuvia esillä mutta nyt on kiva, kun avovaimolla on tapana pitää.

Halusin jälleen postikorttiseinän.

Kissojen ruoka-ja vesikuppeja kolmen koplan käytössä olohuoneessa.

Mie hiuksia kuivattelemassa sekä ovien yläpuolella näkyvät "ikkunat".

Muuttohulinasta en olekaan kertonut mitään, lienee ollut liian paljon muuta ajateltavaa. Lyhyesti mainittuna:

Mua alkoi hermostuttaa vasta edellisenä iltana, koska olin ollut ennakkoon tosi luottavaisella mielellä kaiken suhteen. Yöuniin ei mikään vaikuttanut tällä kertaa.

Aamupäivällä apulaiset saapuivat sovitusti ja olivat ahkeria. Ihailin toisten näkemystä pahvilaatikoiden, kassien ja pussien sijoittelussa autoon, sillä se muistutti Tetriksen pelaamista. Vuokrapaku oli kuulemma kätevä hakea että palauttaa, ja sitä käytettäessä riitti kaksi kuljetuskertaa.

Kun eka lasti oli täynnä, mie lähdin tulemaan tänne availemaan ovia. Sitten muut alkoivat kantaa kamoja portaissa (hissitön taloyhtiö) ja mie kannoin ne eteisestä oikeisiin huoneisiin.

Toista muuttokuormaa odottaessa availin Heman kanssa laatikoita ja asettelin astioita kaappeihin. Kyselin muistin aikaan ohjeita kaasuhellan ja -uunin käyttöön niiden ollen ihan uus tuttavuus itselleni.

Yksityiskohtia kissaihmisten keittiössä.

Paljon muuta kerrottavaa ei päivästä ole, kuin että muutossa meni noin viisi tuntia, välimatkaa kun kertyi vain saman kaupunginosan sisällä. Tavarat saatiin muutaman päivän kuluessa paikoilleen. Olkkarin lasitaulut on enää asettelematta, ja pyykinpesukone oottelee oikeanlaista osaa kytkentää varten.

Satunnaisen naapurista kantautuvan metelin ja mun pyörän varastamisen lisäksi ei liene muuta valittamisen arvoista. Metro on nyt vähän kauempana mutta bussi kulkee lähempää.

Blogiviikko, torstai: Oscarin kanssa keittiössä

Noniin, torstain kuulumiset tulevat näin päivää myöhässä, koska en ehtinyt edes kunnolla miettiä aihetta.

Eilen tuli viikko täyteen Oscarin kotiutumisesta. Jokaisena yönä nukuin sen kans vieraspatjalla keittiönpöydän ja hellan välissä, jotta sillä ei olis niin yksinäistä. Hyvä kun joinakin öinä mahduin kunnolla patjalle, sen verran halusi kissaherra tilaa. Eihän Oscar kovin iso ole, mutta kissalla on kissan tavat. Mulla on ollut itse asiassa kaksi patjaa päällekkäin, mutta silti aamulla on paikkoja kolottanut.

Oon aamulla ensiksi rapsuttanut Oscaria ja antanut uuden ruoan, sitten tehnyt omat eväät töihin. Salaatti on edelleen yhdistävä tekijä, eli kun mie pistän sitä leivän väliin niin Oscar haluaa myös vähän. Aika ahneesti se tarraa tassulla siihen ja hotkii menemään, ihan kuin ei paremmasta tietäis. Luulisin kissan kiinnostuvan enemmän niille tarkoitetuista herkkunapeista, mutta tämä on jättänyt suurimman osan syömättä. Ruoka rupesi maistumaan nenän auettua ja hajuaistin palattua ennalleen.

Viime päivinä on ollut luottavaisempi olo jättää

Oscar itsekseen keittiöön, kun tietää sen voivan paljon paremmin. Ja nukkuuhan se tosi paljon.
Eilen torstaina olikin kontrollikäynti Evidensialla, ja siellä kuultiin hyviä uutisia uusien verikokeiden ja muiden jälkeen. Vaikka miten haluaisin niin en millään muista kaikkea eläinlääkärin selittämää, mutta pääpointti on, että Oscar on viittä vaille terve. Eläinlääkäri kertoi olevan merkittävää, että tällainen kuin SAA-arvo oli nyt täysin normaali, lääkkeet on tehonneet toivotussa ajassa, ja että kissa näyttää uteliaalta ja kiinnostuneelta ympäristöstään.

Tällä hetkellä Osculla on vain kissanuhaa, se välillä aivastelee ja nenästä tulee hieman räkää. Lääkkeet käyvät vähiin, sillä sunnuntaina annetaan viimeiset. Jos Oscun nuha tokenee siihen mennessä, se pääsee näkemään karvakavereita. Muussa tapauksessa otetaan varman päälle ja odotetaan alkuviikkoon.

Ruokaseuraa.

Viime yönä varoin selkääni ja nukuin avovaimon ja Pojun kanssa. Aamulla Oscu kuuli mut ja alkoi maukua ja lyödä keittiön ovea, eli tylsää oli kerennyt tulla.
Hanna lähti äsken viikonloppureissuun, joten mie jännitän vuorostani Oscarin lääkkeen antoa. Meidän taktiikka on ollut, että Hanna on se paha mamma joka syöttää lääkkeet, sitten mie oon silitellyt ja kehunut, että hyvä poika.
Moni taksikuskikin muuten tietää, miten hankalaksi kissa saattaa tekeytyä tabletin nähdessään. Eiliset taksimatkat sujuivat suht nopeaa jutellessa Oscarin sairastumisesta.

Sillä välin olkkarissa...