Jenni Vartiainen - Junat ja naiset
Tänään on päinvastainen fiilis verrattuna viime postauksen fiilikseen. Stressi on ollut väistämätön kun on pitänyt hoitaa useita asioita, että sais joululoman onnistumaan. Siis mistä alkaen tyypit alkaa varailla junalippuja joululomalle? Olen uusi tässä asiassa, ja tuntuu, että kantapään kautta tulee tämäkin opittua.
Soitin VR:n asiakaspalveluun saadakseni varman tiedon vapaista lemmikkipaikoista tietylle välille. No, ihanan ystävällinen miesääni tutkii aikoja, ja lopulta tärppää: saan varatuksi huomiselle, perjantaille, yöjunasta istumapaikan Pohjanmaalle. Matka kestää kaksi tuntia normaalia pidempään. Paikka on mahdollisimman kehno, sillä se on käytäväpaikka, ja siinä on kaksi vieruskaveria, ja jokaista vastapäätä on vielä paikat. Mielikuvassani kissat valvoo koko yön haistellen muiden eläinten hajuja, niiden, jotka kokee olonsa epämukavaksi junassa.
Lemmikittömät ehkäpä ajattelisivat tässä kohtaa, että on niiden helppoa matkustaa, kun tarvitsee huolehtia vain omat laukut. Voisinko sitten viedä kissani hoitoon lomani ajaksi? On olemassa eläinhoitoloita, mutta ne on liian kalliita mun lompakolle. Sitä paitsi valitsemani vaihtoehdon ansiosta tiedän koko ajan missä pikkupojat on, ja että niillä on kaikki kunnossa.Paluupaikkaa hakiessani netin kautta huolestuin uudemman kerran: täyttä on, totta kai. Mutta kävin sitten rautatieasemalla kyselemässä, ja tästä lähtee kiittävät terkut kyseiselle asiakaspalvelijalle, koska se kävi läpi monta junaa. Siten sain paluulipun vähän väljemmästä kohtaa vaunua.
VR:lle voisin lähettää vielä sellaista palautetta, että jos olisi mahdollista päivittää nettisivuja ahkerammin.
Jatkoa 21.12. Klo 18.53
Kissat huomaavat aina, kun otan kopat esille. Menevät muka piiloon, ja mua alkaa hermostuttaa, ehditäänkö ajoissa asemalle. Vähän ne osoittavat mieltään mouruamalla, mutta se loppuu taksin lähtiessä pihasta. En viitsi edes yrittää kuljettaa kissojani julkisilla kulkuvälineillä, koska varsinkin viikonlopun aikaan ne on aika täynnä. Taksikuski kysyy, mihin kohtaa hän pysäköi, ja neuvon jäämään rautatientorin kupeseen, mahollisimman lähelle portaita. Portaat ylös, heti oikealla on ovi, jonka takaa lähtee kaukojunat. Hymyilevä junasiivooja avaa mulle oven, kiitän.
Odotteluaikaa on vielä 20 minuuttia, mutta juna saapuu jo viiden minuutin päästä. Ihmiset alkavat kävellä sen viereen, ja minä menen myös, jotta saisin kissat pois siitä hälinästä. Alan nostaa koppia yksi kerrallaan junan portaalle, kun takaani ei hetkeen tule ketään. Eteen tulee hankala ovi, jonka sitten joku taas avaa mulle, jotta saan kopat perätysten kannettua kapealle käytävälle. Toisen kopan kantokahva irtoaa, pyydän tätä auttajaa odottamaan hetken. Löydän paikkani käytävän puolelta. Jalkatilaa mulle ei juuri jää, mutta pidän kantokoppia mieluummin lattialla kuin otan syliin, koska sitten saan paremmin pengottua laukusta eväitä jne.
Koska kyseessä on yöjuna, pyrin nukkumaan paljon. Uni jää kuitenkin niin sanotuksi koiran uneksi, kun kanssamatkustajat, ihmiset sekä lemmikkinsä, aiheuttavat välillä ääntä. Sitten sinne saapuu puolessa välissä perhe, joka höösää isojen laukkujensa kanssa, ja jokainen muu siinä katsoo, että perhe saa asetuttua aloilleen. Nillä on kaksi kissankoppaa mukana, toinen on niinkin suuri, että sinne mahtuisi molemmat mun kissoista. Jotta en ärsyyntyisi enempää, yritän kirjoittaa tästä matkustajajoukosta jotakin. Totean kuitenkin olevani liian väsynyt ajattelemaan mitään luovaa. Luen mieluummin novellikirjaa hetken, mutta laitan kuulokkeet korville omaa rauhaa halutessani.Eelis ja Oscar on hiljaa koko matkan. Välillä kurkistelen miten ne voivat; Eelis näyttää kuuntelevan jatkuvasti, ja Oscarista en saa selvää, näyttää satunnaiselta mustavalkoiselta möykyltä.
Kello neljän aikaan mainitsemani perheen äiti kysyy multa, milloin ravintolavaunu aukeaa taas. En osaa vastata. Nainen ei osaa kuulemma nukkua näissä penkeissä, kun niitä ei voi säätää. Kerron, että mulle ehdotettiin makuupaikkaa kissoineni, mutta vapaita sellasia paikkoja ei ollutkaan. Nainen iloitsee, että voi kysyä itse makuupaikkaa tulomatkalle. Juttelemme hetken kissojen kanssa junailemisesta. Se ei naisenkaan mielestä ole aina helppoa, varsinkaan näin pitkällä matkalla. Yksi hänen kissoistaan juttelee lähes koko matkan ajan, mutta ei kuulosta kuitenkaan aggressiiviselta. Sitä vain tylsistyttää. Vaunussa matkaavat koirat nukkuvat emäntiensä sylissä.
Jäädessäni pois, tämä nainen auttaa mua nostamalla koppani vuorotellen ulos, kun otan ne ulkopuolella vastaan. Kiitän ja toivotan hyvää loppumatkaa. "Kiitos, samoin sulle." Kenkäni kastuvat heti siinä loskassa, jota on enemmän kuin Helsingissä. Äiti on vastassa asemalla, ja lähdemme samantien ajamaan kotia päin. Autoilu on haastavaa sohjon takia, kyseisiä teitä ei ole aiemminkaan aurattu tarpeeksi. Perillä kissat saavat heti makupaloja rauhallisen kököttämisen ansiosta. Menen nukkumaan, ja herään vasta myöhään iltapäivällä.
Lainakuvat: weheartit.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!