Aloin kutsua sitä "taloksi", kun olin menossa käymään siellä viimeistä kertaa. Olihan se tunteellista, kun mieleen tulvi kaikenlaisia muistoja: kävin jokaisessa huoneessa, selasin valokuvia, kuljin pihan poikki. Näen vieläkin tosiperäisiä unia, joissa valmistaudun kouluun harjaten hiuksia tai etsien kirjoja, ja joka kerta myöhästyn bussista. Samaan bussiin silloin hypännyt veli varmasti muistaa noitakin kouluaamuja, siinä missä "sisukuskin" sekä sen, joka aina jouluna pisti konvehtirasian kiertämään.
Veelu-herra söpönä leikkimökillä :)
Kotipihalla pelkäsin lapsena sudenkorentoja, mutta nyt tällä vikalla kerralla olin iloinen nähdessäni useita. Voi kai sanoa, että niilläkin on tunnearvoa. Metsän reunassa kasvaa edelleen valkovuokkoja, joka olivat Pikku-Empun mielestä tosi somia, hopeapaju nousee korkeana ja harmahtavana, autotallin ovessa on maalinroiskeita vuosien takaa.
On ihmeellistä, että ulko-oveen laitetaan ihan toinen sukunimi, postilaatikko saattaa vaihtaa väriä, ja pihallekin tulee uusi ilme uusien näkemysten kautta. Kuitenkin sama aamubussi ajaa samaa reittiä aamulla ja iltapäivällä, naapurit pudottelevat joulukortteja toistensa laatikoihin, ja talossa alkaa kuulua uusien jalkojen kopina. Toivon, että nämä asukkaat nauttisivat siitä tilasta niin sisällä kuin ulkona, puhumattakaan syrjäkylän rauhasta.
En varmastikaan ole kauaa haikealla mielellä, multa vaan tunneihmisenä menee hetki käsittää tämä kokonaisuus. On kyse niin kultareunuksisista muistoista kuin konkreettisesta talosta, johon ei enää ota yhteyttä. Kiinnostaisi tietää, kuinka joku toinen ihminen on tahollaan suhtautunut siihen, että talo jossa on varttunut ja suurimman ajan elämästään elänyt, vaihtaa omistajaa. Mua lohduttaa ajatus, että olen asunut Helsingissä nyt pian kolme vuotta, ja sen aikaa mulla on ollut oma koti. Että niinhän se menee, eikä tällainenkaan juttu tunnu noin puolen vuoden päästä niin mullistavalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!