Kuinka paloin jälleen auringossa

Tiedättekö sen tunteen perjantaina, kun olette mielestänne tehneet hyvää duunia ja kaikki on ihan alright, mutta sitten jostain ihmeestä saatte aikaan stressiä ja huonon fiiliksen. Tiedätte ettei se olotila johdu itsestä, sille on ulkoinen syy. Mietitte koko päivän sitä syytä, vaikka ettet mahda sille mitään, kunpa mahtaisitte.

Oh well. Lauantaiaamuna ajattelin nukkuneeni ihan hyvin, mutta. En voinut hyvin. Mulla oli tosi kummallinen tunne, sellainen, mitä en osannut selittää puolisolle. Vaimo kysyi mua mukaan rannalle, ja olin alunperin suostunut, mutta nyt makasin sängyssä peiton (tai siis lakanan) alla, unimaski silmillä. Toivoin voivani pitää ikkunaluukkua auki, mutta koskaan ei tiedä, jos naapurin muksu päättää hyppiä tasajalkaa keskellä pihaa juuri silloin. Anyway. Päätä jomotti ihan kunnolla. Kaikki äänet kuulosti isoimmilta kuin tavallisesti. Todellinen HSP-hetki, joka kesti muutaman tunnin. Tavallaan itketti, mutta kyyneleet ei tulleet. Vaimo lähti kotoa. Kömmin ylös, kun tuli nälkä, jomotus katosi joksikin aikaa. Uuden äänen kuullessani pää reagoi taas. Ikkunasta näkyi huima mittarilukema: pitäisi tehdä jotain ulkona.
Syötyäni päätin lähteä käymään ostarilla, oisinpahan edes vähän ihmisten ilmoilla. Jos jokin alkaisi ärsyttää, olisi helppo kääntyä takaisin. Ostin irtokarkkia, ja istahdin penkille syömään niitä ja lukemaan kirjaa. Kirja kertoo takakannen mukaan rakkaudesta, mutta sitä puidaan kahden aikuisviihdemaailman ihmisen kautta. Se ei ole roskakirja, vaan esikoisteos, jossa pohditaan hyvin paljon tunteita ja miksi niitä koetaan. Elämän valintoja ja miten niihin päädytään.

Kohta istuin toisessa puistossa kirjoittamassa muistiinpanoja, jotka koskivat mun tähän asti pisintä tekstiä. (Luovan ihmisen kannattaa pitää muistkikirja aina mukana.) Kirjoitettuani ohuella tussilla viimeisen lauseen ja sille pisteen, palasin kotiin. Istahdin läppärin ääreen ja jatkoin tarinani juonta, kunnes tulin siihen kohtaan, mihin äsken ideoimani lisäys sopisi. Kirjoitin sen hieman eri tavalla, mutta olin tyytyväinen. Naputtelin ehkä pari tuntia. Päänsärky oli poissa. Olin itse auttanut itseäni kuuntelemalla kehoani ja tekemällä jotain mielekästä.

Kävin hakemassa viikko sitten prepaid-netin Ärrältä, mutta sattuneesta syystä en saanut sitä toimimaan omalla pöytäkoneella. Hanna etsi piuhan läppärille, jota ei ollut käyttänyt pitkään aikaan, ja antoi sen käyttööni. Saimme yhdistettyä wlanin läppärille, jota pidän eri huoneessa kuin netin lähdettä. Wlan tarvittiin alunperin android-tv:tä varten. Nyt saan kirjoitella näppäimistöllä ja lisätä runoja suoraan runoblogiini Let me read a poem for you, sekä postata tänne paljon helpommin. Riemuvoitto.

Sunnuntaina lähdin Rastilan uimarannalle mukaan. Metro viiletti about rannan vierestä, joten huomasin sinne hakeutuneen useampia perheitä ja muita rantaleijonia. Olin laittanut uimapuvun päälle, ja oli ilo huomata, ettei se kiristänyt ollenkaan. Itse asiassa, pyysin Hannaa kiristämään olkaimia. Luin uikkarissa ison pyyhkeen päällä Eat pray love- kirjaa (kirja ilmestynyt ennen elokuvaa, koska se on tositarina). Makasin sitten suht pitkän aikaa mahallani silmät kiinni, ja tunsin selvästi, miten hikoilin otsasta ja naamasta, ja hili kirveli silmissä. Kohta kävin suihkun alla viilentymässä. En hoksannut lisätä aurinkorasvaa siinä vaiheessa, joten onnistuin tällekin kesälle polttamaan osan ihosta. Yläselkä oli aika punainen, olkapäät myös, ja mahtavat olkainten raidat oli piirtyneet muuten vaaleaan ihoon. Tänään iho on tuosta kohtaa hellä, Hanna saa hoitaa sitä aloe veralla. Olisin jäänyt työpäivän jälkeen ulos lukemaan, mutta en tohtinut ottaa uutta riskiä palaneen ihon kanssa. Siispä tulin kaupan kautta kotiin, söin Magnum Praline- pikarijäätelön ja ihastuin täysin sen pähkinäiseen makuun. Päivän elokuva oli Safe Haven, ja monday male crush Josh Duhamel. Leffa kuuluu kategoriaan draama/trilleri, joten kokeilin jotakin uutta.