Aamusivut 31.8.

Meillä on koulussa tapana aloittaa päivä niin kutsutuilla aamusivuilla. Tehtävän tarkoitus on vain päästää kirjoittajaminänsä valloilleen, ei varsinaisesti saada aikaan mitään tuottoisaa. Jaan tänne erään aamun kirjoitukset täysin alkuperäisessä muodossa.


Aseta minut korokkeelle
ole niin kiltti
Aseta muiden yläpuolelle,
niin että sinä näet vain minut
Aina ensimmäisenä minut

Muiden suut käyvät,
mutta ei heillä ole asiaa
Heillä ei ole sijaa sinun elämässäsi,
on suodatettava melusaaste

Anna minulle kaikki aikasi,
jotta minulla olisi aikaa
Haluan sinun aikasi tänään ja huomenna,
aina
Katson sitten, jääkö sinulle

---

Mua ei kiinnosta vitun vertaa, miten sulla menee. Olen nähnyt Facebookista, että nyt sinulla on perhe, olet sen saman ääliön kanssa kuin silloin, ja vauva sijaistaa tupakkaa ja oluttuoppia. Oot varmaan onnellinen. Asut samassa paikassa siellä Espoon perällä - missä vitussa - jonne en meinannut löytää, sillä astuin väärään bussiin, joka vei minut väärille teille, ja päädyin puhumaan väärille ihmisille. Tunsin vääriä tunteita ollessani eksyksissä väärässä paikassa, etsimässä oikeasti väärää henkilöä. Tyyppiä. What ever. Mikä sana sattuu sointumaan just sun suuhun, sähän et osaa edes ällää sanoa. Urpo.

Sä sanoit et kaveruuteen - ystävyyteen - miten vaan sä haluut, tarvitaan kaks. Sitähän mä yritin sulle selittää, ja jotenkin sä käänsit mun asian mua itseäni vastaan. Kiitti. Kiitti taas ja kiitti kaikesta. Pakostakin miettii, mitä kaikkee mä oisin voinut tehdä jos en ois tavannut sua ja tutustunut sun vitun typerään, sisälläsi asuvaan hirviöön. Sä sait lääkkeitä - vittu lääkärit määrää niitä, eikä mitkä tahansa tyypit, voitko uskoa - mut sä et halunnut syödä niitä, koska sun mukaan ne turrutti sun oikean olemuksen. Sen takia mä jouduin katselemaan sua sellaisena hirviönä, joita lapset pelkää et niiden sängyn alla on. Mullekin se oli todellista, pääsin näkemään oikein aitiopaikalta, miten toinen voi pimahtaa. Ihme kun sun nätti pääsi ei räjähtänyt sen kaiken angstin voimasta. Ois voinut kuvitella.
Kerrankin sä ihan yhtäkkiä hyppäsit ilmaan, juoksit ovet paukkuen kylppäriin, ja mä ihan oikeasti pelkäsin sun tekevän jotain kamalaa itellesi. Tajuatko sä? Et sä ainakaan silloin ottanut mua huomioon, etkä myöhemminkään pyytänyt anteeksi. Sekopää. Mä olin matkustanut junalla monta tuntia et näkisin sut, jännittänyt paskat housussa et näin sitä taas mennään isolle kylälle ihmisten ilmoille, ja vastassa oli tollanen. Tiiätkö, et kun ihmiset ei tiedä miten kuvailla jotain tyyppiä tai asiaa, ne sanoo että tollanen. Sä oot vitun hyvä esimerkki. Mä tulin tietysti siihen kylppärin oven taakse huhuilemaan, et hei haloo, sano jotain. En muista tarkkaan et vastasitko sä mitään, vai huusitko vaan et mee pois, kaikki on mahdollista, mutta kuten näet, edelleen muistan ylipäätään tämän jutun. Mitä mun ois pitänyt tehdä? Hiimailla sun himassa ja fiilistellä vaan, et voisinko mäkin tottua ison kaupungin elämään? Katsoa telkkua, tai siis sun läppäriltä selata jotain Katsomon ohjelmaa ja venata, että kyllä sä kohta tuut taas normaalina mun luo?

Mä näin, miten riitelit sun tyttö- ja poikaystävien kanssa. Mä n vieroksunut sun seksuaalista suuntautumista hetkeäkään, se oli vaan siisti juttu, mut vittu että niin tytöt kuin pojatkin osaa huutaa. Kirosanoja sinkoili joka suuntaan, mun piti ihan väistellä niitä. Kukaan ei kysellyt silloinkaan et miltä musta tuntuu. Voit arvata, että paskalta tuntui. Oisin halunnut useimpina kertoina lähteä takaisin kotiin, mutta en tiiä oisinko osannut yksin edes lähimmälle juna-asemalle. Joten siinä mä olin ihan jumissa sun ja sun jumien kanssa.

Jännä, miten voi aluksi ihailla toista niin paljon ja pitää sitä about siisteimpänä tyyppinä ikinä, niin että sille tekee mieli sanoa se, mutta sitten tapahtuu jotain, joku piru pääsee mylläämään sun aivoihin, ja sä et ole enää sama. Mä kävin sun luona monet kerrat, ja joo, omasta tahdosta tietysti, mutta mä suunnittelin et mitä vaatteita otan mukaan, mitä evästä syön siellä junassa, kaikki nämä jutut piti miettiä aina uudestaan. Jos et sä pimahdellut, niin olit vaan koneella Irc-galleriassa täysin lamaantuneen näköisenä, kuin sekään ei ois sua huvittanut. Tai katsoit leffaa, jonka aikana mun oli tarve  kääntää katseeni välillä pois päin. Tunsitkohan sä mua kunnolla.
Kun mä kerroin sulle et muutan kohta Helsinkiin, odotin sun olevan tosi iloinen. Et oisit halannut ja hymyillyt, että sittenhän me voidaan nähdä useammin. Mulla oli sellainen fiilis. Petyin kun sä totesit vaan, että okei. Mä kävin sitten sun luona enemmän kuin sä mun luona Helsingissä. Mun kämppä oli aina ihan kaaoksessa ja en mielellään  pyytänyt sinne yhtään ketään, mutta aina ois ollut hyvä idea tavata kaupungilla.

Pian se koko homma alkoi hiipua. Mä kelasin et mä näen paljon enemmän vaivaa kuin sä. Mä kerroin siitä sulle vähän vaikeana, olihan se tietty tosi typerä juttu kaikin puolin, mutta sun piti tietää mun fiilikset. Sä et pahoitellut omaa käytöstäsi. Meidän ystävyys - kaveruus - lässähti kuin sokerikakku, kun uunin luukun avaa liian pian. Niin että kiitti tosiaan. Nyt mulla ei ole koko FB:tä enää, joten sä saat jatkaa typerien kuviesi postailua ihan rauhassa, ja mä elän omaa elämääni levollisesti. Levollisesti, kuin joku vitun prinsessa.