Aamusivut 31.8.

Meillä on koulussa tapana aloittaa päivä niin kutsutuilla aamusivuilla. Tehtävän tarkoitus on vain päästää kirjoittajaminänsä valloilleen, ei varsinaisesti saada aikaan mitään tuottoisaa. Jaan tänne erään aamun kirjoitukset täysin alkuperäisessä muodossa.


Aseta minut korokkeelle
ole niin kiltti
Aseta muiden yläpuolelle,
niin että sinä näet vain minut
Aina ensimmäisenä minut

Muiden suut käyvät,
mutta ei heillä ole asiaa
Heillä ei ole sijaa sinun elämässäsi,
on suodatettava melusaaste

Anna minulle kaikki aikasi,
jotta minulla olisi aikaa
Haluan sinun aikasi tänään ja huomenna,
aina
Katson sitten, jääkö sinulle

---

Mua ei kiinnosta vitun vertaa, miten sulla menee. Olen nähnyt Facebookista, että nyt sinulla on perhe, olet sen saman ääliön kanssa kuin silloin, ja vauva sijaistaa tupakkaa ja oluttuoppia. Oot varmaan onnellinen. Asut samassa paikassa siellä Espoon perällä - missä vitussa - jonne en meinannut löytää, sillä astuin väärään bussiin, joka vei minut väärille teille, ja päädyin puhumaan väärille ihmisille. Tunsin vääriä tunteita ollessani eksyksissä väärässä paikassa, etsimässä oikeasti väärää henkilöä. Tyyppiä. What ever. Mikä sana sattuu sointumaan just sun suuhun, sähän et osaa edes ällää sanoa. Urpo.

Sä sanoit et kaveruuteen - ystävyyteen - miten vaan sä haluut, tarvitaan kaks. Sitähän mä yritin sulle selittää, ja jotenkin sä käänsit mun asian mua itseäni vastaan. Kiitti. Kiitti taas ja kiitti kaikesta. Pakostakin miettii, mitä kaikkee mä oisin voinut tehdä jos en ois tavannut sua ja tutustunut sun vitun typerään, sisälläsi asuvaan hirviöön. Sä sait lääkkeitä - vittu lääkärit määrää niitä, eikä mitkä tahansa tyypit, voitko uskoa - mut sä et halunnut syödä niitä, koska sun mukaan ne turrutti sun oikean olemuksen. Sen takia mä jouduin katselemaan sua sellaisena hirviönä, joita lapset pelkää et niiden sängyn alla on. Mullekin se oli todellista, pääsin näkemään oikein aitiopaikalta, miten toinen voi pimahtaa. Ihme kun sun nätti pääsi ei räjähtänyt sen kaiken angstin voimasta. Ois voinut kuvitella.
Kerrankin sä ihan yhtäkkiä hyppäsit ilmaan, juoksit ovet paukkuen kylppäriin, ja mä ihan oikeasti pelkäsin sun tekevän jotain kamalaa itellesi. Tajuatko sä? Et sä ainakaan silloin ottanut mua huomioon, etkä myöhemminkään pyytänyt anteeksi. Sekopää. Mä olin matkustanut junalla monta tuntia et näkisin sut, jännittänyt paskat housussa et näin sitä taas mennään isolle kylälle ihmisten ilmoille, ja vastassa oli tollanen. Tiiätkö, et kun ihmiset ei tiedä miten kuvailla jotain tyyppiä tai asiaa, ne sanoo että tollanen. Sä oot vitun hyvä esimerkki. Mä tulin tietysti siihen kylppärin oven taakse huhuilemaan, et hei haloo, sano jotain. En muista tarkkaan et vastasitko sä mitään, vai huusitko vaan et mee pois, kaikki on mahdollista, mutta kuten näet, edelleen muistan ylipäätään tämän jutun. Mitä mun ois pitänyt tehdä? Hiimailla sun himassa ja fiilistellä vaan, et voisinko mäkin tottua ison kaupungin elämään? Katsoa telkkua, tai siis sun läppäriltä selata jotain Katsomon ohjelmaa ja venata, että kyllä sä kohta tuut taas normaalina mun luo?

Mä näin, miten riitelit sun tyttö- ja poikaystävien kanssa. Mä n vieroksunut sun seksuaalista suuntautumista hetkeäkään, se oli vaan siisti juttu, mut vittu että niin tytöt kuin pojatkin osaa huutaa. Kirosanoja sinkoili joka suuntaan, mun piti ihan väistellä niitä. Kukaan ei kysellyt silloinkaan et miltä musta tuntuu. Voit arvata, että paskalta tuntui. Oisin halunnut useimpina kertoina lähteä takaisin kotiin, mutta en tiiä oisinko osannut yksin edes lähimmälle juna-asemalle. Joten siinä mä olin ihan jumissa sun ja sun jumien kanssa.

Jännä, miten voi aluksi ihailla toista niin paljon ja pitää sitä about siisteimpänä tyyppinä ikinä, niin että sille tekee mieli sanoa se, mutta sitten tapahtuu jotain, joku piru pääsee mylläämään sun aivoihin, ja sä et ole enää sama. Mä kävin sun luona monet kerrat, ja joo, omasta tahdosta tietysti, mutta mä suunnittelin et mitä vaatteita otan mukaan, mitä evästä syön siellä junassa, kaikki nämä jutut piti miettiä aina uudestaan. Jos et sä pimahdellut, niin olit vaan koneella Irc-galleriassa täysin lamaantuneen näköisenä, kuin sekään ei ois sua huvittanut. Tai katsoit leffaa, jonka aikana mun oli tarve  kääntää katseeni välillä pois päin. Tunsitkohan sä mua kunnolla.
Kun mä kerroin sulle et muutan kohta Helsinkiin, odotin sun olevan tosi iloinen. Et oisit halannut ja hymyillyt, että sittenhän me voidaan nähdä useammin. Mulla oli sellainen fiilis. Petyin kun sä totesit vaan, että okei. Mä kävin sitten sun luona enemmän kuin sä mun luona Helsingissä. Mun kämppä oli aina ihan kaaoksessa ja en mielellään  pyytänyt sinne yhtään ketään, mutta aina ois ollut hyvä idea tavata kaupungilla.

Pian se koko homma alkoi hiipua. Mä kelasin et mä näen paljon enemmän vaivaa kuin sä. Mä kerroin siitä sulle vähän vaikeana, olihan se tietty tosi typerä juttu kaikin puolin, mutta sun piti tietää mun fiilikset. Sä et pahoitellut omaa käytöstäsi. Meidän ystävyys - kaveruus - lässähti kuin sokerikakku, kun uunin luukun avaa liian pian. Niin että kiitti tosiaan. Nyt mulla ei ole koko FB:tä enää, joten sä saat jatkaa typerien kuviesi postailua ihan rauhassa, ja mä elän omaa elämääni levollisesti. Levollisesti, kuin joku vitun prinsessa.

Kehon valtaava jännitys

Mulle oli super iso juttu mennä tänään kouluun. Illalla olin lukenut vielä viimeisimmän koulusta saapuneen mailin, jossa kerrottiin ekan päivän kulusta kirjoittajalinjalla, sekä loppuviikon suunnitelmista. En hermoillut ennakkoon sitä, tulenko toimeen linjani tyyppien kanssa tai miten opin niiden nimet, en ajatellut, tykkäävätkö opettajat mun teksteistä tulevan lukuvuoden aikana. Mua jännitti ihan vaan paikalle meneminen.
Viime opiskelusta on vuosia aikaa, sillä olen välissä työskennellyt toimistosiivoojana. Työpaikalla oon taltuttanut jälleen ujouteni, mutta nyt olen uuden haasteen edessä: on tuotava itseään tykö kirjoittajana ja tehdä sitä palavammalla innolla kuin koskaan. On otettava kritiikkiä vastaan oppiakseen sietämään sitä hyvin ja voidakseen kehittyä, ja mun odotetaan lukevan vastaavasti muiden tuotoksia ja arvostelevan niitä.

Tähän väliin tärkeä pointti: Kirjoitus ei aina kerro sen luojasta itsestään. Tässä blogissa esiin tuodut ajatukset on pääasiassa omiani ja annan kuulla jos siteeraan, mutta kun puhutaan tarinoista ja runoista, minäkertoja on oma asiansa.

Mun jännitys oli suurempaa ja hallitsevampaa kuin pääsykoetilanteessa. Ihan mahtavaa, miten osasin olla siellä niin iloisena ja luottavaisena. Tänään se vaan pamahti päälle kävellessäni metrolle: kainalot hikosivat jo ihan märiksi. Kun istuttiin tiiviiseen luokkaan vieri viereen, mun sydän alkoi hakata ihan hulluna. Odotin omaa esittäytymisvuoroani ja vapisin vähän. Sitten puhuin aika pitkään mutta järjestelmällisesti siitä, mitä kirjoittaminen merkitsee itselleni ja miten olen päätynyt kyseiseen opistoon. Katseeni kyllä harhaili jatkuvasti, vaikka ääni oli kuuluva ja hymyilin.
Ehkä hauskinta päivässä oli se, kun jokainen kertoi vuorollaan omasta jännittämisestään ja millaisista ajatuksista se johtuu. Sitä unohtaa, että muutkin jännittää, asiaa pitää niin henkilökohtaisena. Ei kai se vähene kuin harjoittelemalla. Kyse ei ole pelosta vaan muuten mieltä harhauttavasta olotilasta, joten sen kanssa pystyy elämään tilanteen läpi.

Kylläpä aika rientää

Kuulen aina välillä tuumailtavan, että "Kylläpä se aika rientää", tai "Ai siitäkin on niin kauan." Yksi versio kuuluu: "Tässähän tuntee itsensä vanhaksi", ja sekin viittaa siihen, että huomataan jostakin tapahtumasta kuluneen yllättävän kauan.

Eilen aamulla metrossa huomasin ajattelevani, että niin sitä on tottunut kuulemaan kuulutuksen "Helsingin yliopisto,  Helsingfors universitet". Aiemmin nimenomainen pysähdyspaikka oli  Kaisaniemi.
Tänään HS Metro- lehden kolumnissa puhutaan kyseisestä metropysäkistä ja kerrotaan, että pysäkin nimen vaihdosta on neljä vuotta. Siis JO neljä vuotta. Heti alkaa muistella: mitä mä oon tehnyt viimeisimmän neljän vuoden aikana.

Nyt kun odotan kouluun pääsyä, oon puheessani maininnut entisiä opiskelukavereita. Sitten oon hoksannut, että mä en oo muuten ollut moneen vuoteen yhteydessä niiden tyyppien kanssa. Facebookia vielä selatessani mulla tuli välillä mieleen etsiä joku koulukaveri sieltä, että mitähän se mahtaa duunailla. Mutta moisessa pälyilyssä ei ole mitään mieltä, koska enhän mä enää tunne niitä. En mä tee mitään niillä tiedoilla, joita profiileihin on lisäilty.

Vielä yksi esimerkki ajan kulumiseen liittyen:
Opin pienenä monia iskelmiäkappaleita ulkoa, ja edelleen osaan luritella niitä samoja. Kun Vain elämää- ohjelmassa laulettiin Satulinnaa, tuli elävästi mieleen, kuinka lauleskelin sitä keinussa päivähoitopaikassa.

Kattilallinen makaronia

Käytin riisin loppuun. Se vaan yhtäkkiä oli loppu, vaikka kaapissa on aina ollut basmatia, pitkäjyväistä, joskus erehdyksissä tummaa.
Sitten loppui leipä, jonka paikka on ollut keittiötasolla, pussinsulkijat pyörineet jaloissa. Hapankorput loppuivat. Onhan sekin leipää. Tarkistin: kaapin perällä on avattu näkkileipäpaketti. Ne on niitä pyöreitä, joista en oo koskaan välittänyt. Menee kai nekin vanhaksi, ellei ehdi maistua kaapilta.

No mutta, teen silti helppoa ruokaa, sillä makaronia sentään löytyy. On niin kova nälkä, että kaadan reilusti kattilaan. Tomaattikastiketta tarjoushinnalla, sekaan soijarouhetta. Nälkä lähti.
Kun kerran ruokaa on kattilassa, otan sitä evääksi. Ei tarvitse miettiä.
Syötyäni sitten viisi annosta makaronia kaupan kastikkeella (jossa on runsaasti sipulia) ja soijarouheella, alan olla ruoasta ähkyssä. Tuumin, voisiko siihen keksiä jotakin uutta, millä tuunata?

Opiskelijana kuulin puhuttavan jatkuvasti, että "Kannattaa tehdä isoja satseja ruokaa, jota voi syödä vaikka koko viikon ja tarvittaessa pakastaa." Totesin, että kuulostaa ihan hyvältä idealta. Eipähän tule käytyä niin usein kaupassa ja sitten ostettua heräteherkkuja.
Mutta kun minun kohdalla moinen santsaaminen ei luonnistu. Kyllästyn siinä vaiheessa, kun oon lämmittänyt samaa ruokaa taukohuoneen mikrossa.

Send help.

Myöhemmin: Tykkään tosi paljon pestosta, jossa ei ole yhtään juustoa. Sekoitan kotimatkalla ostamaani punaista cashew-paprikapestoa makaroniin, ja päälle lisään kikherneitä, joiden lientä aion kokeilla leivonnassa. Johan maistuu makaroni erilaiselta, nimittäin oikeasti hyvältä.

Note to self

Älä aloita small talkia. Se ei sovi sulle.

Voi herranjumala:

Se hetki,
kun toinen katsoo sillä ilmeellä
että oliko jotain asiaa

jatkuuko tämä

Vai voinko jatkaa oman elämäni ihmettelemistä

Pakolliset suklaalevyt

Mulle iski eilen se tunne, mitä olin osannut odottaa. Aloin pohtia, mitä oon saanut kesällä aikaan, missä oon pörrännyt ja missä en. Pakko päästä ulos. Lähdin kylille eli kaupungille, minut tuntien Kallioon, joka on mulle eräänlainen magneetti. Samanlaistahan siellä aina on, mutta milloinpa olisin viimeksi eksynyt tarkoituksella vaikka Punavuoreen, jossa on rauhallista ja viihtyisää.
Astuin viimein HelunaShopiin, josta oon puhunut jo ties kuinka kauan. Se ei sattumoisia ole maanantaisin auki, jolloin se on käynyt mielessä. Helunassa on myytävänä monenlaista vegaanista tavaraa, joten sen pitäisi olla suht tärkeä mulle. Ehkä sieltä löytyisi sopiva hiusväri, vähän halvempi kuin Ruohonjuuren hennaväri, jota oon viimeksi käyttänyt. Päivän ostokset olivat Reilun kaupan puuvillasta valmistettu pieni penaali, kirjanmerkki jota oli koristetu kuivatuilla kukilla, sekä kivinen, violetin sävyinen kirjatuki, joka sydämenmuotoisena sulostuttaa nyt olkkarin kirjahyllyä.
Päätin kipaista Karhupuiston lippakioskille, jonka luukulta sain mureapintaista mustikkapiirakkaa sekä raikasta, itsepuristettua appelsiinimehua. Istahdin pienen pöydän ääreen ja luin samalla vasta lainaamaani kirjaa, joka koskee kirjoittamista ja sitä, miksi sitä tehdään ja mitä siitä voi itselle saada. Todella kiinnostavaa.
Yritän saada Helmet-kirjastojen lukubingon täyteen. Enää puuttuu mun syntymävuonna julkaistun teoksen lukeminen. Valitsin alkuperäisen Pinokkion eli Pinocchion.

Palasin kotiin, kun alkoi tuulla enemmän. Alkuillasta vietiin pulloja kauppaan ja kuka arvaa, paljonko niitä oli kertynyt? Todettiin molemmat ääneen, että voi vitsi kun hävettää mennä seitsemän kilisevän kassin kanssa kauppaan, mutta lopulta saatiin siitä hyvästä yli 20 euroa. Sillä maksettiin ostokset. Mainitsin pulloasiasta veljille messengerissä ja nekin sanoivat, että "Kyllä niitä pääsee kertymään". Minusta näytti ihan siltä, että oltaisiin  juuri vietetty meidän häitä ja isommalla porukalla. Hyvä tuuri oli tietty siinä, ettei pullonpalautus piipannut kertaakaan, niin kuin se on ruukannut meidän käydessä tehdä...

Tälle päivää luvattiin ukkosta. Voihan piru. Mä oon odotellut hellepäivinä ukkosmyrskyjä, ja onneksi sellaisilta on vältytty. Mulle tulee taivaan jyristessä tosi turvaton olo, en helpolla pääse siitä pelosta. Kun iltapäivällä alkoi sataa oikein tiheään ja jyrisi muutaman minuutin ajan, otin töpselit irti seinästä ja suljin ikkunat. Kun sitten hiljeni, odotin oikein kovaa jyrinää, johon säikähtäisin. Mutta se olikin siinä. Taivas selkeni, sisällä alkoi kummasti hiostaa. Tuli mieleen, miten lapsuudessa joku naapurin ukko kertoi pallosamaloista eräässä sittemin autioituneessa talossa, ja miten pallosalamat voivat olla arvaamattomia. Voi vaan kuvitella, miten pelkäsin sen tarinan jälkeen, niin pallosalamoita joita en koskaan itse nähnyt, kuin sitä taloa, joka sijaitsi melkein lapsuudenkodin naapurissa.

Kävin hakemassa "pikku kaupasta" kaksi erilaista suklaalevyä, koska en osannut valita, kumpaa himoitsen enemmän. Kun kääreet on aukaistu, kaiken muun tekeminen hidastuu: joko nappaan seuraavan palan, jotta saan jostakin toisesta ajatuksesta kiinni. Olen suklaaholisti. Myönnän. Taas. Mutta nythän sitä voi syödä, kun ei koko levy sula hetkessä mössöksi. Eikö vain?
Tätä teen ollessani yksin kotona ekaa päivää. Tässä kohtaa kesäbloggailua mainitsen puolison lähteneen viettämään kesälomaa toiselle paikkakunnalle. Aloitin aamuni lukemalla Mielensäpahoittajaa ja nauramalla sille ääneen. Saatoin myös lukea ääneen, se auttoi heräämään kunnolla. Nukkumaanmeno oli viivästynyt, koska jotenkin jännitin tätä yksinoloa. Tiedättehän, jännittäjäluonne. Kun tiedän päivämäärät ennakkoon, alan jo suunnitella, mitä mun kannattaisi itsekseni toteuttaa. Aika tuntuu pitkältä ja on vähän outoa, kun ei keskustele kenenkään kanssa kotona, mutta samalla nautin omasta tilasta, jolloin ei tarvitse hötkyillä kotiinpaluun kanssa. Eikä tarvitse nolostua, jos tulee puhuneeksi paljon itsekseen, kuten tapana on. Tai lauleskeltua, kunnes kyllästyy kuuntelemaan omaa ääntään, joka ei osu nuottiin.

Naapuridraamaa

Kirjoitin aiemmin siitä, miten naapurit meluavat myöhään ulkona ja miksi se häiritsee. Melu on vähentynyt huomattavasti, ja olen nukahtanut normaalisti, ikkuna auki.

Sen jälkeen on ilmennyt uusi outo juttu, joka koskee meidän taloyhtiön asukkaita. Nimittäin: tultiin vaimon kanssa huomanneiksi portaiden alla roskasäkki. Se oli visusti kiinni, joten näytti siltä kuin siivooja ois sen unohtanut.
Seuraavana aamuna painoin meidän oven kiinni töihin lähtiessä ja kuulin kerrosta alempana rapinaa. "Ole pliis tuttu kasvo", ajattelin, enkä tullut laittaneeksi valoja. No, mua tuijotti mies erään oven edessä. Menin äkkiä ohi, ei ollut aikaa selvitellä henkilöllisyyttä. Kun palasin iltapäivällä, näin rappujen alla saman jätesäkin, tällä kertaa pengottuna. Mulle tuli fiilis, että tää mies on heitetty himasta ja se on yöpynyt portaiden alla.
Se säkki on ollut nyt ehkä kolme päivää samassa kohtaa, ja sen vieressä on joitakin tavaroita, kuten vähän likainen peitto.
Mikä lie perheriita. Sitten mies on ehkä yöpynyt muualla jonkun aikaa..? Aamulla on ollut aika kuumottava fiilis hypellä kyseisiä rappusia alas, kun oon miettinyt, herätänkö nyt miehen vai onko se edes alhaalla vastassa.