Hae tästä blogista

21.1.2019

"Kirja, jota en koskaan muuten lukisi"

Meidän luokka sai tehtäväksi pitää lukupäiväkirjaa. Sen säännöt menee niin, että jäljellä oleville viidelle opintokuukaudelle valitaan aina yksi kirja opettajien laatimasta listasta, ja lukemisen jälkeen laaditaan lyhyt raportti.

Mä lainasin Oodista Samettiyö-nimisen kirjan (Kiba Lumberg), jolla kuittaan listan kohdan "Kirja, jota en koskaan muuten lukisi".

Oodissa on pieni sateenkaarihylly. Samettiyö löytyi sieltä, ja se oli ensimmäinen ratkaiseva tekijä kirjan lainaamisessa.



Miksi kirja vaikutti siltä, etten tahtoisi lukea sitä?
Takakansi kertoo, että teos käsittelee romanikulttuuria romaninaisen näkökulmasta. Kulttuuri on minulle vieras ja siksi teos vaikuttaa vieraalta.
Kirjan alussa päähenkilö Memesa menee vanhaan vankilaan. Ajattelin, että lukukokemuksesta voisi tulla todella haastava. Varauduin jopa jättämään sen kesken.

Mikä sai jatkamaan kirjan lukemista?
Päähenkilö Memesa on päättäväinen hahmo, joka ei pelkää sanoa ääneen, mitä ajattelee. Hänellä on omia, tarkkoja mielipiteitä kasvuympäristöstä, johon hänet on totutettu. Hän haluaa kyseenalaistaa romanikulttuurin normit ja elää elämäänsä sen mukaan, mitä hänen sydämensä sanoo.

Jotakin juonesta:
Memesa kokee läheisyyden miesten kanssa vähintäänkin epämukavaksi ja yrittää löytää samaa sukupuolta olevan henkilön, joka pitäisi hänestä.
Memesasta tulee taiteilija ja sen vuoksi tunnettu. Hän saa niskaansa hylkäämänsä yhteisön vihan ja vieroksunnan.

Oliko kirja lukemisen arvoinen?
Oli. Aloitin lukemisen jokseenkin varovasti, muutama sivu kerrallaan, mutta n. sivun 40 kohdalla lukemiseni tiheni, ja loput kirjasta ahmaisin kahdella isolla haukulla. Tarina vei mennessään, sillä kiinnostuin päähenkilön ajatuksista ja noudattamistaan toimintatavoista, joilla hän pysyi uskollisena itselleen.

19.1.2019

Mieletöntä!

Meidän kirjoittajalinjalla oli torstaina erikoinen ja erityinen päivä. Se oli pyhitetty omien projektien jatkamiselle, esim. minä kirjoitin omaa romaanikäsikirjoitusta (ja kirosin ääneen että äänettä kirjoitusohjelman temppuilua).

Klo 16 käynnistyi missio nimeltään grillaustarvikkeiden osto. Minä ja koulukaverini lähdettiin Herttoniemen Lidliin toteuttamaan sitä. Tummansininen ostoskori rullaili perässäni pyörillä sitä mukaa, kun me pälyiltiin hyllyltä toiselle ja lapattiin siihen herkkuja.
Mun osuus oli lähinnä nauraa ja sanoa aina tasaisin väliajoin, että "Aha, vai tällaistakin otetaan", ja koulukaveri vastaili: "Joo joo, tää on hyvä."
Suuri yllätys muuten oli se, että kyseisessä Lidlissä ei ollut vegaanista makkaraa. Tämän vuoksi koulukaveri lähti etsimään sellaisia vielä Hertasta, ja minä pingoin koululle ensimmäisen, suht painavan herkkusatsin kanssa.
Mua huvitti katsoa, miten muut pistivät vuoron perään päänsä ruokakassiin: "Vau!" "Nam! "Oho!"

Naiset menivät opiston saunaan, joka sijaitsee sen takapihalla. Minä tyhjensin nuotion edustalla ostoskassia, jotta kaikki olisi näkyvillä ja helposti saatavissa. Siis makkarat kaikkine lisukkeineen plus monenmoinset herkut ja juotavat. Opettaja oli juuri saapunut paikalle ja pohti, että onneksi "valkoinen kostaja" ei saapunutkaan.
Joku heitti kysymyksen: mikä oli teidän lempilelu lapsena? Mä sanoin vuorollani, että oma lemppari oli varmaankin valkoinen prätkähiiri. Kuulin sen nimen olevan Vinski, olinkin täysin unohtanut sen.

Miesten nauttiessa hyvistä löylyistä me muut aloitettiin grillaaminen. En muista syömäni vegaanimakkaran merkkiä, mutta olin bongannut niitä K-kaupoista. Makkara kärysi toisesta päästä lähes mustaksi, mutta se oli hyvää, ja Lidlin perunasalaatti créme fraichella maistui kylmyydestään huolimatta myös.
Hetken kuluttua siitä alkoi lunta leijailla hiljalleen olkapäille. Se oli pehmeää ja haurasta, vitivalkoista lunta, jonka sai kevyellä pyyhkäisyllä pois ruokien päältä.

Illan mittaan lunta ehti sataa niin paljon, että ruuat oli peittyä täysin. Aloittaessamme runonlausuntakierroksen, mulla oli pokassa pitelemistä: mua huvitti ihan hirveästi ajatus siitä, että niin me suomalaiset vaan kökötettiin ulkona silläkin uhalla, että varpaat jäätyy ja runon lukeminen kännykän sumealta näytöltä on vaikeaa. Lämmittelin kuumalla teellä muita kuunnellessani.
Omalla vuorollani lausuin vanhan runoni, joka kertoi kuusta ja auringosta. Se oli varsinkin muutama vuosi sitten tosi tärkeä aihe mulle, kirjoittaessa tapa käsitellä vastakohtaisuuksia.

Lähetin tän viestin perjantaina luokan yhteiseen viestiketjuun.

Nautin meidän porukan seurasta ja tulin ajatelleeksi, miten mieletöntä on ylipäänsä olla osa porukkaa. Varsinkin niin kannustavaa, jossa varmaan jokainen (opettajia myöten) kutsuu mua lempinimellä.
Kun meille tultiin sanomaan että tuli olisi pikkuhiljaa hyvä sammuttaa, keräsimme eväät saunarakennukseen, avasimme kaiken muun alla piilotelleet suklaalevyt ja joimme kuumaa mehua. (Itse asiassa mun kieli on edelleen kipeä noiden kuumien juomien hörppimisen takia.)
Toinen opettajista kysyi jokaiselta vuorollaan, miten joululoma oli mennyt. Mä kerroin etten ollut juuri kirjoittanut, mutta oon lukenut jo kolme kokonaista kirjaa tälle vuodelle.

"Jatkot" pidettiin Hertsikan Treffi pubissa. Muut joivat jotakin vettä sakeampaa ja mä päätin kerrankin uskaltautua olemaan se, joka ei juokaan mitään. Se oli ihan mielenkiintoinen koe itse asiassa, jonka tuloksena huomasin, että kykenen kieltäytymään ryhmäpaineesta.
Naurunsekainen ääni totesi fiiliksen tuntuvan siltä, kuin me oltaisiin juuri oltu eräretkellä tai jotain, sen verran kaikilla oli päällä.
Pubissa puolestaan kiersi kysymys "Mitä teidän kännykän muistioissa on?" Mun vuoron tullessa kaivelin muistiosta kolme erilaista runoa. Niiden aiheiden pohjalta kehkeytyi kiinnostavaa keskustelua, ja voisinpa kirjoittaa niistä oman postauksen seuraavalla kerralla.


18.1.2019

Kirjoittajalinja: Aamutehtävä

"Etsi runon viimeinen lause ja luo teksti, joka alkaa tuolla lauseella.
Aikaa on 15 min, älä nosta kynää paperista."


Suljin ja hävitin

Sydämeni suureen rautaiseen lippaaseen,
jotta et saisi löytää sitä enää uudelleen.

Avain on portinvartijalla,
ja portinvartija on korpinkasvoinen ihminen,

Hänellä on terävä nokka,
musta kuin sinun sisuksissasi kohisevat aamut,
päivät ja illat

joita minä pakenin
ihan omaan Mikä Mikä- maahani.

Täällä Aamun Antaja heiluttaa helmojaan,
avaa verhoina vaappuneet pilvet,

Päivän Piirtäjä nojailee kävelykeppiinsä
nauraen saumattomia säkeitä,

ja Illan Istuttaja viljelee, varjelee
muistojeni kultaisia reunuksia

Minun Sydämeni on kirkkaana koliseva soittorasia

Saa ruostetta kantensa pintaan

16.1.2019

Kilisee kilisee kassissa


Kävelen kotiin päin selkä kyyryssä kantaen kauppakassia ja vessapaperia, ja päässä olleista kuulokkeista alkaa soida Kotiteollisuus. No niin, huokaisen välittömästi, piti tämänkin biisin tulla juuri nyt kotimaisen musiikin soittolistalla.
Alkaa ihan tehdä mieli baariin, sellaiseen vähän hämyiseen, missä savu haisee vieläkin seinissä, vaikka sisätiloissa ei ole saanut vuosiin polttaa. Missä kattolamput palavat keltaista valoa paksuissa, pyöreämallisissa kuvuissa, ja joku rapsuttaa partaansa ja siitä räiskyy pöydälle olutta.

Nostelen kassia kädestä toiseen, mutta en viitsi laskea sitä sohjoiseen maahan vaihtaakseni biisiä. Auon suutani sanojen mukaan enkä välitä ohi ajavista autoista.

Laulaisin karaokessa Viikatteen Pohjoista viljaa. Pöydissä humalluttaisiin kolpakoita kilistelemällä, niin että olutta olisi joka puolella, viimein kengänpohjassa, ja siitä lähtisi ylävireinen nits nats- ääni.
Minun jälkeeni lauluvuoroon astelisi pariskunta, ja he ottaisivat mikrofonit käteen innokkaina, aloittaisivat kappaleen liian aikaisin. Kappaleen nimi olisi Ukkometso.
Siinä kohtaa, missä laulettaisiin suuresta povesta, mies osoittaisi sormellaan vaimonsa kaula-aukkoa. Nainen kihertäisi mikrofoniinsa niin että olisi unohtaa, mitä on parhaillaan tekemässä.
Joku tulisi sillä hetkellä sisälle baariin, kopsuttelisi kenkiään ovella, avaisi takkinsa ja heittäisi povitaskustaan hiluja peiliautomaattiin. Hän painelisi värikkäitä nappuloita, arvaisi kruunaa ja klaavaa, ja välillä katsahtaisi ohjelmanumeroa. Musiikki tarttuisi hänen korviinsa, hän taputtelisi kämmentään reisitaskuihin ja olisi osa illan menoa.

Sen temppeleinä toimivat kapakat, ilotalot, markkinat, marketit, kaupunkien värivalot....”

Mikä voisikaan olla suomalaisempi sana kuin kapakka. Nuoret puhuvat baarista tai ”rälläämään lähtemisestä”. Tämäkin termi toki uusiutuu aina kunkin sukupolven suuhun sopivaksi, esimerkiksi ”kaikki pämppää”, mutta tämä sana vie meidän täysin eri musiikkigenren piiriin.
Juottola ei kuulosta kovin mairittelevalta, mutta kiteyttää yhteen sanaan asian, mitä paikassa tehdään. Pubi on niin sanotusti nuorekkaan kuuloinen, ja se voi ääntyä niin, että pehmeä b vaihtuu kovaan p:hen.
Rakkaalla lapsella on monta nimeä, eihän siihen voi muuta todeta.

On keskiviikko, pikkulauantai, mutta Pirkka-kassissani on juomaksi vain Mehukattia.

15.1.2019

Paras ystäväni ja minä

Mua vähän jännittää käyttää termiä "paras ystävä".  Mä en tiedä olenko tälle tietylle henkilölle myös paras ystävä vai yksi monista, sillä en ole halunnut - ei ole ollut tarvetta - käydä sellaista keskustelua.

Hän on ihana ihminen, lämmin kaikin tavoin. (No niin, aloin heti hempeillä ja sanoa "hän", vaikka blogissani yleensä viittaan ihmisiinkin pronominilla "se.") Okei. Se on hyvä kuuntelija ja aina kun pyydän sitä tapaamaan, se pohtii, sopiiko nimenomaiselle päivälle. Aina saadaan kompromissi aikaan, asiasta kuin asiasta.

Sitten me mennään syömään. Kyllä, useimmiten meillä molemmilla on kova nälkä, ja yritetään siinä nälkähopussa saada päätetyksi, minne mennään. Keskustelu saattaa mennä näin:
- Mitä sun tekis mieli?
- Ööh kiinalainen ois hyvää.
- Äh, mä söin kiinalaista ihan vasta. Oisko muuta?
- Noo nepalilainen maistuu aina.
- Se vois olla hyvä. Mut joku pikaruokapaikka ois kyl halvempi. Onko sulla joku budjetti tän päiväselle herkuttelulle?"
- Ei kai. Se on kyl totta, että nepalilainen maksaa jos on hyvää. Pitäskö kuitenki jotain halvempaa.
- Ei hitto, mennäänkö Silvopleehen, niin saadan lapata lautaselle sitä, mikä näyttää hyvältä?"
- Joo, mennään vaan.

Mä tulin ajatelleeksi tätä ystävääni lukiessani Riikka Pulkkisen uusinta kirjaa nimeltään Lasten planeetta. Laitankin otteen siitä kohtaa:

"--- Veera kestää minun etäisiä kausiani, ja kun me tapaamme, minä ahnehdin hänen läsnäoloaan, viisauttaan, rakkauttaan. Olen hivenen mustasukkainen hänen miehelleen siitä, että tämä saa useimmat Veeran tarkkanäköiset analyysit maailmasta, koska jakaa kaikki päivänsä Veeran kanssa ---"

Mun ystävä ei ole parisuhteessa, mutta jos se löytäisi itselleen miehen, sen tulisi jumankauta olla kunnollinen. Oispa mukavaa kuulla miesuutisia...

"--- Kuluu viikko ja toinen, kolmas. En laita Veeralle viestiä eikä hän minulle. Miksi? Me olemme parhaita ystäviä, mutta jostain syystä meidän on pidettävä tämä väli. Me välitämme toisistamme pitämällä välin, me välitämme maailmaa toisillemme niin ---"

Mä ja mun ystävä ei nähdä mielettömän usein, mutta mä en oo koskaan hermostunut siitä tai kysynyt, miksei ystävä halua tavata. Me ymmärretään toistemme kiireet ja elämän rytmi. Se tykkää myös omasta rauhasta ja suunnittelemattomuudesta, ihan niin kuin mäkin.
Ja kun me nähdään taas, avataan sylimme ja halataan, nauretaan paljon ja puhutaan ihan koko ajan. Hiljaiset hetket on ihan mahdollisia, mutta ei ikinä painostavia. Täytyyhän meidänkin pureskella ruokaamme se kymmenen kertaa ja huuhtoa juomaa päälle ja välillä pohtia, minne mennään jälkkärille.

7.1.2019

Millainen on Oodi?

Kävin tutustumassa Helsingin uuteen kirjastoon Oodiin viime viikolla. Ystäväni halusi näyttää paikan samalla, kun vaihdettiin kuulumisia ja naurettiin tuttuun tapaamme. Erityisherkän ihmisen näkökulmasta itsenäinen vierailu Oodissa olisi ollut vieraannuttava, koska kuvittelin sen hyvin massiiviseksi.

Olin kuullut Oodista sekä hämmentäviä kommentteja (kuitenkin vähemmän kuin kauppakeskus Redistä), että hyvää palautetta. Hämmentävyys johtui kirjojen sijoittelusta sekä siitä faktasta, että kirjastosta löytyy niin paljon muitakin aktiviteetteja. Hyvä palaute sen sijaan koski kiehtovaa ilmapiiriä uutuudenviehätyksineen sekä kaunista nimeä.

Astuessani sisään näin ensiksi paljon lastenrattaita, ja paikalla olikin hyvin paljon eri ikäisiä lapsia. Kirjoja tuli vastaan kyllä, lainaus- ja palautuspisteitä oli useita, mutta aika pian sain todeta omin silmin, miten keskelle kerrosta oli tuotu ompelukoneita, joista olin kuullut. Okei, tietokoneita, jaha, kahvila. "Tämähän on varsinainen monitoimitalo, miksi tätä kutsutaan kirjastoksi?" supisin ystävälleni.

Leveät portaat johtivat toiseen kerrokseen ja vielä kolmanteen. Mulla oli rauhaton olo, hypistelin satunnaisesti jotakin tutun näköistä kirjaa. En olisi osannut hälinän puolesta istua alas ja alkaa kirjoittaa tai lukea mitään itsekseni. En sillä ensimmäisellä kerralla. Se oli täysin pyhitetty tutustumiseen ja Instagram-kuvien ottamiseen. Näköalapaikalla vilisi innokkaita selfien ottajia, ja minä otin ystävän kanssa kaverikuvan, jossa me molemmat illistetään kameralle.

Olihan siellä hienon näköistä ja kai sekin on plussaa, että on tuollainen paikka, missä voi kokea olevansa muiden joukossa ja hengata kavereiden kanssa. Olinkohan turhan kriittinen?


Tänään poikkesin Oodiin luokan kanssa. Toivoin mielessäni, ettei siellä olisi niin rauhatonta, kuin mitä olin viimeksi ajatellut. Jospa siellä olisikin hauska kierrellä ja tutkia, kuten karkkikaupassa.
Seurasin luokkaa suoraan kolmanteen kerrokseen, missä opettaja muistutti aiemmin koululla antamastaan lukupäiväkirjatehtävästä.

Luokka hajaantui. Kiinnitin huomiota siihen, että halutessaan nähdä hyllyjen sisällön, on mentävä ihan lähelle katsomaan. Kuinka ollakaan, sielläkin oli sateenkaarihylly. Lainasin saman tien kaksi kirjaa: Samettiyö ja Homoseksuaalisuus tieteen näkökulmasta ja miesten kertomana. Samettiyö vaikutti kirjalta, jonka voisin kuitata lukupäiväkirjaan kohtaan "teos, jota en muuten lukisi", ja homoseksuaalisuutta käsittelevä teos puolestaan kiinnostaa mua nimensä perusteella.
Tungin kirjat reppuuni, istuin pehmeälle sohvalle, otin kaulahuivin pois ja aloin lukea Samettityttöä. Ajatukseni oli herpaantua parin toisilleen juttelevan tyypin pyrähtäessä viereeni, mutta muuten fiilikseni oli hyvä. Nähdäkseni kirjastossa ei ollut tungosta eikä liikaa puheensorinaa, ja lainauspisteillä sai ottaa oman aikansa.
Olisin mielellään lukenut useampiakin takakansitekstejä, mutta siitä olisi seurannut hullaantuminen. Mulla on ihan vasta jäänyt pari romaania kesken ajanpuutteen vuoksi, ja sekin harmittaa.
Edellisessä postauksessani listasin viime vuonna kokonaan lukemani teokset.



6.1.2019

Miksi tarvitsen sosiaalista mediaa?


Moni on luvannut vuodenvaihteen kunniaksi vähentää kännykän näpräämistä ja somessa pyörimistä. Tässä syitä, miksi minä tarvitsen Facebookia.

Mun opiskelukaverit lähetteli luokan yhteiseen WhatsApp-ryhmään FB-linkkejä, joita en joko saanut ollenkaan auki, tai näin vain joitakin tietoja. Tarkoitus oli saada vinkkejä meitä ehkä yhteisesti kiinnostavista tapahtumista Helsingissä, kuten open mic- illoista. Tuntui kurjalta jäädä ulkopuolelle jutuista, joista muut ehkä juttelivat keskenään.
Nyt haen tapahtumia itsekin, seuraan ja saatan suunnitella ottavani osaa. Koska oon pyytänyt koulukavereita FB-kavereiksi, näen, mistä ne on kiinnostuneita.

Toinen syy miksi tarvitsen Facebookia on se, että siellä on mulle tuttu HSP-ryhmä. Mulle on ollut helppoa jutella siellä muiden erityisherkkien ihmisten kanssa, jakaa kokemuksia ja olla vertaistukena. Mulla ei ole siellä kavereita tai kenenkään kasvoista ei ole tullut niin tuttuja, että viestittelisin privaatimmin, mutta niinkin voisi käydä. Ajattelen, että joistakin vaikeista sattumuksista voisi olla helpompaa puhua tuntemattoman kanssa, koska silloin toisella osapuolella ei olisi ennakkokäsitystä minusta tai kyseessä olevasta tilanteesta, mahdollisista muista osapuolista.

Olen pyrkinyt sisään suljettuun HSP ystävähuhuilu- ryhmään, mutta viestiini ei olla vielä reagoitu.

PS. Blogini ulkoasu uudistui viime yönä. Se on nyt nimeltään Cyanide Sun (eli versio 3.0).
Aiemmat nimet: Sunny side of the street ja Emilian uusi maailma.