Paras ystäväni ja minä

Mua vähän jännittää käyttää termiä "paras ystävä".  Mä en tiedä olenko tälle tietylle henkilölle myös paras ystävä vai yksi monista, sillä en ole halunnut - ei ole ollut tarvetta - käydä sellaista keskustelua.

Hän on ihana ihminen, lämmin kaikin tavoin. (No niin, aloin heti hempeillä ja sanoa "hän", vaikka blogissani yleensä viittaan ihmisiinkin pronominilla "se.") Okei. Se on hyvä kuuntelija ja aina kun pyydän sitä tapaamaan, se pohtii, sopiiko nimenomaiselle päivälle. Aina saadaan kompromissi aikaan, asiasta kuin asiasta.

Sitten me mennään syömään. Kyllä, useimmiten meillä molemmilla on kova nälkä, ja yritetään siinä nälkähopussa saada päätetyksi, minne mennään. Keskustelu saattaa mennä näin:
- Mitä sun tekis mieli?
- Ööh kiinalainen ois hyvää.
- Äh, mä söin kiinalaista ihan vasta. Oisko muuta?
- Noo nepalilainen maistuu aina.
- Se vois olla hyvä. Mut joku pikaruokapaikka ois kyl halvempi. Onko sulla joku budjetti tän päiväselle herkuttelulle?"
- Ei kai. Se on kyl totta, että nepalilainen maksaa jos on hyvää. Pitäskö kuitenki jotain halvempaa.
- Ei hitto, mennäänkö Silvopleehen, niin saadan lapata lautaselle sitä, mikä näyttää hyvältä?"
- Joo, mennään vaan.

Mä tulin ajatelleeksi tätä ystävääni lukiessani Riikka Pulkkisen uusinta kirjaa nimeltään Lasten planeetta. Laitankin otteen siitä kohtaa:

"--- Veera kestää minun etäisiä kausiani, ja kun me tapaamme, minä ahnehdin hänen läsnäoloaan, viisauttaan, rakkauttaan. Olen hivenen mustasukkainen hänen miehelleen siitä, että tämä saa useimmat Veeran tarkkanäköiset analyysit maailmasta, koska jakaa kaikki päivänsä Veeran kanssa ---"

Mun ystävä ei ole parisuhteessa, mutta jos se löytäisi itselleen miehen, sen tulisi jumankauta olla kunnollinen. Oispa mukavaa kuulla miesuutisia...

"--- Kuluu viikko ja toinen, kolmas. En laita Veeralle viestiä eikä hän minulle. Miksi? Me olemme parhaita ystäviä, mutta jostain syystä meidän on pidettävä tämä väli. Me välitämme toisistamme pitämällä välin, me välitämme maailmaa toisillemme niin ---"

Mä ja mun ystävä ei nähdä mielettömän usein, mutta mä en oo koskaan hermostunut siitä tai kysynyt, miksei ystävä halua tavata. Me ymmärretään toistemme kiireet ja elämän rytmi. Se tykkää myös omasta rauhasta ja suunnittelemattomuudesta, ihan niin kuin mäkin.
Ja kun me nähdään taas, avataan sylimme ja halataan, nauretaan paljon ja puhutaan ihan koko ajan. Hiljaiset hetket on ihan mahdollisia, mutta ei ikinä painostavia. Täytyyhän meidänkin pureskella ruokaamme se kymmenen kertaa ja huuhtoa juomaa päälle ja välillä pohtia, minne mennään jälkkärille.