Hae tästä blogista

7.1.2019

Millainen on Oodi?

Kävin tutustumassa Helsingin uuteen kirjastoon Oodiin viime viikolla. Ystäväni halusi näyttää paikan samalla, kun vaihdettiin kuulumisia ja naurettiin tuttuun tapaamme. Erityisherkän ihmisen näkökulmasta itsenäinen vierailu Oodissa olisi ollut vieraannuttava, koska kuvittelin sen hyvin massiiviseksi.

Olin kuullut Oodista sekä hämmentäviä kommentteja (kuitenkin vähemmän kuin kauppakeskus Redistä), että hyvää palautetta. Hämmentävyys johtui kirjojen sijoittelusta sekä siitä faktasta, että kirjastosta löytyy niin paljon muitakin aktiviteetteja. Hyvä palaute sen sijaan koski kiehtovaa ilmapiiriä uutuudenviehätyksineen sekä kaunista nimeä.

Astuessani sisään näin ensiksi paljon lastenrattaita, ja paikalla olikin hyvin paljon eri ikäisiä lapsia. Kirjoja tuli vastaan kyllä, lainaus- ja palautuspisteitä oli useita, mutta aika pian sain todeta omin silmin, miten keskelle kerrosta oli tuotu ompelukoneita, joista olin kuullut. Okei, tietokoneita, jaha, kahvila. "Tämähän on varsinainen monitoimitalo, miksi tätä kutsutaan kirjastoksi?" supisin ystävälleni.

Leveät portaat johtivat toiseen kerrokseen ja vielä kolmanteen. Mulla oli rauhaton olo, hypistelin satunnaisesti jotakin tutun näköistä kirjaa. En olisi osannut hälinän puolesta istua alas ja alkaa kirjoittaa tai lukea mitään itsekseni. En sillä ensimmäisellä kerralla. Se oli täysin pyhitetty tutustumiseen ja Instagram-kuvien ottamiseen. Näköalapaikalla vilisi innokkaita selfien ottajia, ja minä otin ystävän kanssa kaverikuvan, jossa me molemmat illistetään kameralle.

Olihan siellä hienon näköistä ja kai sekin on plussaa, että on tuollainen paikka, missä voi kokea olevansa muiden joukossa ja hengata kavereiden kanssa. Olinkohan turhan kriittinen?


Tänään poikkesin Oodiin luokan kanssa. Toivoin mielessäni, ettei siellä olisi niin rauhatonta, kuin mitä olin viimeksi ajatellut. Jospa siellä olisikin hauska kierrellä ja tutkia, kuten karkkikaupassa.
Seurasin luokkaa suoraan kolmanteen kerrokseen, missä opettaja muistutti aiemmin koululla antamastaan lukupäiväkirjatehtävästä.

Luokka hajaantui. Kiinnitin huomiota siihen, että halutessaan nähdä hyllyjen sisällön, on mentävä ihan lähelle katsomaan. Kuinka ollakaan, sielläkin oli sateenkaarihylly. Lainasin saman tien kaksi kirjaa: Samettiyö ja Homoseksuaalisuus tieteen näkökulmasta ja miesten kertomana. Samettiyö vaikutti kirjalta, jonka voisin kuitata lukupäiväkirjaan kohtaan "teos, jota en muuten lukisi", ja homoseksuaalisuutta käsittelevä teos puolestaan kiinnostaa mua nimensä perusteella.
Tungin kirjat reppuuni, istuin pehmeälle sohvalle, otin kaulahuivin pois ja aloin lukea Samettityttöä. Ajatukseni oli herpaantua parin toisilleen juttelevan tyypin pyrähtäessä viereeni, mutta muuten fiilikseni oli hyvä. Nähdäkseni kirjastossa ei ollut tungosta eikä liikaa puheensorinaa, ja lainauspisteillä sai ottaa oman aikansa.
Olisin mielellään lukenut useampiakin takakansitekstejä, mutta siitä olisi seurannut hullaantuminen. Mulla on ihan vasta jäänyt pari romaania kesken ajanpuutteen vuoksi, ja sekin harmittaa.
Edellisessä postauksessani listasin viime vuonna kokonaan lukemani teokset.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!