Iskä ja Olli Lindholm

Huom: Kirjoitettu isäni muistoa kunnioittaen. Sisältää herkkiä ajatuksia.


12.2.2019

Kun mä olin ala-asteella, mulla oli huoneen seinällä rukous. Mä hoin sitä joskus, ihan niin kuin koulussa opetettiin - niin vain kuului tehdä. Uni tuli aina sikiöasennossa, kämmenet toisiaan vasten. Se oli mulle turvallisin nukahtamisasento.
Eräänä aamuna mä heräsin tuon rukouksen alta. Ensimmäinen ajatus oli: missähän iskä on? En tiedä mistä ajatus putkahti päähäni, mutta muutaman minuutin päästä kuulin, etten näkisi isääni enää koskaan.

Mä kirjoitan tästä, koska oon kirjoittaja. Mä oon käynyt samat ajatukset ja muistot läpi monta kertaa ja nyt musta tuntuu, että päästämällä ne ulos mun ei tarvitse miettiä niitä niin paljon.
Mä näen myös, että koska oon aikuinen, haluan kehittää itseäni entistä enemmän, ja yksi tapa on päättää olla vahvempi kuin koskaan. Mun täytyy olla vahva, koska isäni lähti tästä maailmasta 20 vuotta sitten, ja äitini menetin muutama vuosi sitten.

Iskän poismenon jälkeen mua kadutti se, etten ottanut talteen sen Kaija Koo- cd:tä. Tietyistä Kaijan biiseistä kun tulee aina isä mieleen, esim. siitä, missä lauletaan "Minä tiedän sinun aina olevan siellä..."
Isästä muistuttaa myös Eppu Normaalin Tahroja paperilla, mutta se biisi ei sureta.

Tänään iltapäivällä sain kuulla, että Yön keulakuva Olli Lindholm on kuollut. Kävelin vaimon kanssa kotiin kauppareissulta, kun se kysyi, oonko nähnyt uutiset somessa. Tiesin, että se tarkoitti jonkun julkisuuden henkilön kuolleen - välillä tuntuu, että sitä tapahtuu viikoittain. "Toivottavasti syy oli luonnollinen", tuumin.
Nimen kuullessani mulle tuli paha mieli, vaikka en oo kuunnellut Yötä tai tavannut Ollia henkilökohtaisesti. Mutta koin, että yksi isästä muistuttava biisi oli poissa. Siinä lauletaan: "...niin paljon nähtävää maailmaa jää".
Lauleskeliko isä biisiä kotona? Ehkä, en muista, koska olin vielä pieni. Silloin sitä oli niin ymmällään maailmasta sekä siitä, että toinen vanhempi on poissa. Muistan puhuneeni keittiössä ääneen: "Miten isä voi lähteä ennen mummua, kun mummu on kaikkein vanhin?" Äiti piti mua kainalossa ja sanoi, ettei tiedä.

Iskä oli vasta vähän päälle 40.
On hurjaa ajatella, miten paljon maailma on muuttunut tässä ajassa. Iskä ei nähnyt älypuhelimia, ei Fox-tv- kanavaa, Bumtsibumin Marco Bjurströmin kaapista tuloa, Spede Pasasen kuolinuutista, saati Lindholmin Ollin.

En tiedä miten isä olis suhtautunut mun tyttöystäviin tai koulumenestykseen, Suomen ensimmäiseen naispresidenttiin tai kauppojen vegehyllyihin. Oisko se juonut smoothieta aamulla tai kokannut avokadopastaa perheelle?

En muista meidän isästä paljoakaan. Mun työpöydän laatikossa mötköttävä rei´tin kertoo, että isä käytti sitä hoitaessaan firmansa asioita. Se oli nuohooja. Melkein ainut nokikolari, jonka oon nähnyt. Sillä oli likaiset kasvot ja sininen haalari. Se ajoi sinisellä pikku pakulla, jonka kyydissä piti työvälineitä.

Sen tiedän, että mä oon joutunut antamaan maailmalle anteeksi isäni pois ottamisen kerta toisensa jälkeen. Ja itselleni oon antanut anteeksi sen, että oon surrut niin paljon.
Viime vuonna olin töistä poissa yhden päivän, koska en vaan osannut mennä sinne. Koitti tietty aamu ja sen myötä tietyt ajatukset sekä tuska, jonka voi vain toivoa vähentyvän vuosien myötä.

Jos uskoisin taivaaseen, sanoisin, että ehkä tällä hetkellä meidän iskä paiskaa kättä Olli Lindholmin kanssa. Mutta mulla ei ole kaikkivaltiasta jumalaa. Mä uskon ihmisten hyvään tahtoon, siitä mulla on esimerkki omasta perheestä. Sen turvin kasvatan itse itseäni.

Esiintyjänä open micissa

Ennen kirjoittajalinjalla opiskelua en ollut juuri kuullut puhuttavan open micistä. Sanan täytyi olla jostakin tuttu, mutta etäisesti.
Mitä ajatuksia sana herätti? No tietenkin kuvittelin open micissä esiintymisen vaativan todellista rohkeutta. Mennä sillä tavalla ihmisten eteen lausumaan omia runojaan - itsevarmana ja ylpeänä omista hengentuotoksistaan.

Luokassa joku mainitsi kyseisen sanan. Suomensin sen mielessäni: avomikki, avonainen mikki.

Meille käytiin kertomassa millaisia tekstejä lavarunotapahtumassa kuullaan. Käsitin, että tekstien tulee olla pidempiä runoja kuin mitä itse kirjoitan. Tarinallisuutta pitää olla. "Muistakaa rytmi ja rauhallinen lausuminen." Kirjoitin asioita vihkooni, vaikka tuskin tulisin tarvitsemaan vinkkejä myöhemmin.

Olin väärässä.

Mua alkoi kiinnostaa esiintyminen. Ajattelin: "Jos mä haluan kirjoittaa, haluan tulla kuulluksi, tarvitsen yleisöä, siispä luolliseen jatkumoon kuuluu ottaa avoin mikki käteen."

Kävin yhden kerran Sörkan ruusu- nimisessä baarissa kuuntelemassa, kun muut esintyivät. Valitsin huonon paikan, sillä siitä ei nähnyt mikrofonia. Menin lähemmäs ihmisten joukkoon, kurkottelin. Alkoi hymyilyttää ja koin, että olisin ollut valmis menemään mikin luo, jos mulla ois ollut joku tekstinpätkä mukana. Puhelimessa olleita räpellyksiä en kehdannut esittää kenellekään.

Seuraavalla kerralla eli kuukauden päästä menin takaisin Sörkan ruusuun. Olin hyvään aikaan paikalla tilaamassa lasin viiniä ja valitsemassa paikan mikrofonin läheisyydestä. Salakuuntelin vierustoverien keskustelua, ja kirjoitin siitä inspiroituneena jotakin muistikirjaan.
Luin äänettä omaa runoa ja hengitin rauhallisesti.
Illan aikana ehdin kerätä rohkeuteni monta kertaa. Mun vuoro tuli vasta kolmanneksi viimeisenä. Mutta se meni ihan hyvin. Tunne oli samanlainen kuin tullessani kaapista läheisille - MÄ pystyn tähän!

Seuraavalla kerralla sain luokkakaverin mukaan Ruusuun. Kävikin niin, että kaveri esitti runonsa mutta mä jänistin. Pidin kuultuja runoja paljon omaani parempina. Lähdin pois ja olin palasina. Petin itseni.

Vierähti jälleen kuukausi. Mulla oli Sörkan ruusussa mukana ne edelliselle kerralle tarkoitetut rakkausrunot sekä vielä yksi niiden lisäksi. Ne olivat yhdessä pieni rakkausrunosarja nimeltään Sinulle.
Ja sen mä esitin. Mulla oli rakkaudenpunainen Mikki Hiiri- paita päällä ja luultavasti kasvotkin heijastivat samaa sävyä, koska niin äkkiä odottava fiilis vaihtui iloiseksi jännitykseksi. Mä luin rauhallisesti, muistin annetut ohjeet koululta. Olin jälleen tyytyväinen itseeni.
"Mä olen hitsi vie runoilija. Muakin pitää kuulla", ajattelin lähtiessäni paikalta. Hymyilin, vaikka Kurvissa tuuli lujaa ja kylmästi.

30 neuvoa 30-vuotiaalta

1) Kuuntele, kun sinua kehutaan. Kehuja ei saa joka päivä.
2) Opettele pahoittelemaan ja pyytämään anteeksi tilanteissa,
jossa edes epäilet tehneesi väärin.
3) Hyvä käsiala antaa hyvän vaikutelman.
4) Et voi miellyttyttää aivan kaikkia.
5) Sinun ei tarvitse selittää kaikkia valintojasi muille.
6) Kaverien määrä ei määritä sinua ihmisenä.
7) Kerro, jos koet jonkun loukanneen sinua. Pidä puoliasi.
8) Et ole outo, jos tykkäät olla enimmäkseen kotona omassa seurassa.
Hyvä, jos oma seura on hyvää seuraa.
9) Kirjoita asioita muistiin, vaikka kännykän kalenteriin.
10) Vietä syntymäpäivääsi. Saat hyvän syyn syödä kokonaisen kakun.
11) Kun sinulla on huono päivä, kuuntele musiikkia. Laita soimaan lempibiisi
tai -albumi, makaa sohvalla ja anna aikaa itsellesi.
12) Osoita kumppanillesi hellyyttä joka päivä. Parisuhde ei saa tuntua itsestäänselvältä asialta.
13) Opettele nauramaan itsellesi.
14) Yritä suhtautua jokaiseen vuodenaikaan jokseenkin positiivisesti.
Talvi on pitkä, mutta kevennät omaa oloasi, jos et valita siitä jatkuvasti.
15) Negatiivinen asenteesi saattaa vaikuttaa toisen ihmisen mielialaan.
16) Kehu itseäsi.
17) Itkeminen on terveen merkki, tunteiden patoaminen sisimpään taas on
huono vaihtoehto.
18) Älä jää yksin murheidesi kanssa. Jaa taakkasi.
19) Kyllä, ihmiset ovat joskus typeriä ja ajattelemattomia. Älä sorru samalle tasolle, vaan
käyttäydy hyvin.
20) Syö hedelmiä ja vihanneksia voidaksesi hyvin.
21) Herkuttele voidaksesi hyvin.
22) Anna tilaa muille.
23) Mene nukkumaan, kun tuntuu siltä. Älä pitkitä karvastelevin silmin.
24) Frendit ja Gilmoren tytöt eivät lakkaa olemasta hyviä sarjoja.
25) Silitä kissaa. Saat rakkautta kehräyksen muodossa.
26) Lue rauhoittuaksesi tai matkataksesi sohvalla erilaiseen maailmaan.
27) Arvosta vanhempiasi.
28) Kun et saa unta, muistele lapsuuden leluja ja leikkejä,
tai mitä lastenohjelmaa katselit tv:stä.
29) Unelmoi. Osa unelmistasi käy toteen.
30) Ole rehellinen itsellesi.

Papaseulonnassa

Täytin sunnuntaina 30 vuotta. Sen kunniaksi sain kutsun papaseulontaan Myllypuron labraan. Oi aikuisuus, ajattelin, nyt on suuri kynnys ylitetty, ja tästä lähtien ymmärrän Kelan paperit ja muun byrokratian, ja huolehdin hyvin kaikesta, mukaan lukien alapäästäni.

Jännitti ihan sairaasti.

Kiireessä oli tulla hiki ja se lisäsi hermoilua. Odotustilassa kuului radion pulputus siihen malliin, että olin huolissani, kuulisinko nimeäni huudettaessa. Olin varma, että kaikki siinä tilassa näkivät mun nykivät liikkeet ja kellon tiirailun, siitäkin huolimatta, että osa seurasi vilkkuvia, punaisia vuoronumeroita.

Gynekologi oli tosi ystävällinen, juuri sellainen, kuin mulla pitääkin olla. Joku voisi kuvailla sitä lässyttäväksi.
Silti mun jännitys kiiri huippuunsa, ja suuret kyynelet alkoi valua silmistä. Ai että hävetti. "Sori, mä oon erityisherkkä ja reagoin tällä tavalla taas..." sanoin. "Saa itkeä", gyne vastasi, kun pyyhin silmiäni.

"Tää pitää tehdä. Ei sinne muuten näe", gyne sanoi, kun asetuin makaamaan. Mua huvitti tuo jälkimmäinen lause, "ei sinne muuten näe." Siitä tuli erinäisiä mielikuvia. Tajuan siitä, että homma on parempi hoitaa asiantuntijalla.

Lopuksi gyne neuvoi kuivaamaan silmäni ojentamaansa paperiin ja totesi silmästä silmään: "Nyt sun pitää hemmotella itteäs". Niin että se oli todella ihan paras gynekologi. Kas kun ei ollut suklaapatukkaa antaa työpöydän laatikosta.

Tulihan mulle nälkä, kummasti uppoaisi ihana hampurilainen just nyt. Haukkaisin sitä ja hymyilisin hassulle lauseelle, nostaisin Coca-cola- maljan naiseudelle.

Kerro se ääneen

Mun Samsung Galaxy J5 meni mäsäksi siltä osin, että sillä ei voi soittaa: mä kuulen soittajan äänen mut se ei kuule mua.
Ihan kamala vaiva. Ajattelin: Mitä jos nyt sopivasti pitäisi hoitaa tärkeitä asioita puhelimitse? Esim. kissa sairastuu, ja vaimo on poissa kotoa oman luurinsa kanssa. Tai jos jäänkin lukkojen taakse viedessäni roskia ulos, enkä voi pyytää talonmiestä avaamaan kotiovea.

Isoveljen tyttöystävä kuuli kännykkätuskailuni ja kertoi, että se tietää jonkun, jolla ois ylimääräinen kännykkä. Kännykkävaraus tehtiin heti. Mikä parasta, lompakko kevenee pienellä summalla. Vau! Kannatti voivotella ääneen.
Hetkinen. Mähän myin mun pelikuulokkeet juuri, joten sillä rahalla saan sen puhelimen. Jes!

Parisen viikkoa sitten kerroin koulukaverille, etten tykkää juoksemisesta. Kävely on hyvä liikuntamuoto ja välillä saatan hölkätä, mutta juokseminen ei ole mukavaa. Koulukaveri hymyili isosti vastatessaan: "Mä voin vapauttaa sut nyt kokonaan juoksemisen tuskasta. Muista, että sun ei tartte enää juosta". :D Huvittavaa. Kaveri itse on aktiivinen ulkoilija, mutta tiukan "Jokaisen täytyisi harrastaa liikuntaa"- tyyppisen luennon sijaan helpotti tulevaisuuttani.
Eli jälleen: on hyvä hämmästellä ja kummastella ääneen, sillä ei voi tietää, jos joku osaa auttaa tai olla iloksi.

Kissan reviiri

Kissa hyrisee sohvannurkassa. Näyttää aivan siltä, kuin se olisi pultattu siihen kiinni.

Ei saa sanoa hyristä, se on kehräämistä ja kehrääminen on kaunista ääntä, jota kissa tuottaa tuntiessaan mielihyvää esimerkiksi ihanaa, pehmeää sohvaa kohtaan.

Eikä kissaa ole pultattu kiinni, näethän itsekin, kuinka se vaihtaa asentoa kellahtamalla kyljeltä toiselle, tai paljastaa mahansa. Kissa antaa ihmisen koskea mahaansa siinä tapauksessa, että se luottaa häneen, ja sillä on turvallinen olo hänen kanssaan.

Niin että sohvannurkka on kissalle turva. Se hankaa siihen omaa, tuttua hajuaan, merkitsee paikan omakseen. Omistajansa kiusaksi pudottelee valkeaa karvaansa tummaan sohvaan, ja tämän jälkeen omistajan vaatteet ovat karvan peitossa, mikäli hän erehtyy istumaan samalle paikalle.

Sohvannurkka on turva ihmisellekin, joka tuntee maailmaa laajemmin kuin lemmikkikissa. Ihmisellä on kodin ulkopuolisia suosikkipaikkoja, kuten kahvila kulman takana sekä kirjasto, josta puhutaan vielä uutena, ja jossa ihmiset pälyilevät uutuudenviehätyksissään.

Kissan oma paikka on nimeltään reviiri. Et voi nähdä sen tarkkoja ääriviivoja etkä edes haista niitä omalla nenälläsi, niin kuin kissa haistaa kirsullaan, vaaleanpunaisella, jonka sieraimet haistellessaan nykivät samaan aikaan kuin sen viikset.

Kissa omistaa koko feromonein merkitsemänsä asunnon ja ihminen alistuu tietämättään kissan tahtoon. Sinähän kuitenkin, ihminen, istuudut mieluummin tyhjälle ja puhtaalle, karvattomalle paikalle, eikö vain?

Nouset sängystä, kun kissasi mouruaa makuuhuoneen oven takana ja nousee takatassuilleen raapimaan sitä. Et voi aloittaa päivääsi sisäisen kellosi mukaan, vaan kissasi määrää alusta asti.

Jos oikein muistelet, sitähän valitsit kissasi siksi, että se oli ensimmäinen joka nousi pehmustetun korin laidalle tervehtimään. Jos muistelet vieläkin tarkemmin, huomaat, että kissasi valitsi sinut.

Kun sohva on iltaan mennessä täynnä vaaleaa karvaa etkä saa imuroitua sitä puhtaaksi, rojahdat siihen pitkin pituuttasi. Kissasi tuijottaa huomaamattasi huoneen ovenraossa, kunnes olet asettautunut mukavasti, tulee sitten sohvan viereen, ja hyppää valitsemastaan kulmasta vatsasi päälle. Näin sinä olet paljastanut sille vatsasi ja se ottaa sinutkin reviirikseen, kuuluthan yhteiseen kotiinne.

Kyllä vaimo tietää

Kissat mourusivat jaloissa tänäkin aamuna, vaikka vaimo ruokkii ne aina lähtiessään. "Sillon kun ne oli aamulla mun vastuulla, ruokin ne aivan ensimmäiseksi, jotta vältyin siltä perässä hiihtämiseltä", sanoin vaimolle. Se vastasi: "Mie ruokin vasta, kun oon laittanut itseni kuntoon ja syönyt. Ei ne mun perään samalla lailla katsele."

No johan on kumma, ettei katsele.

Kissaherrat hyppii pöydälle kun minä rouskutan muroja. Nostan ne takaisin lattialle, ja karvat pöllyävät murokulhon reunalle, olipa mikä vuodenaika tahansa. "Ei niitä pöydälle saa päästää, sehän on paha tapa," sanoo vaimo. Minä siihen: "Ei ne niin haittaa, aattelevat varmaan olevansa seuraksi."
Musta tuntuu, että oon täysin kajahtanut kissamuori, ja vaimo pitää tiukempia rajoja ihan syystä.

Eräänä päivänä kun lähdettiin vaimon kanssa kauppaan, oikein luisteltiin ja liukasteltiin paksulla jäällä. Kohta meidän eteen pyrähti pari nuorempaa naisoletettua, ja niillä paistoi paljaat nilkat. Sanoin isoon ääneen, että onneksi tuli laitettua villasukat jalkaan, eipähän palele. Vaimoa alkoi hävettää. Tämä oli mulle huumoria, sitä paitsi musta on epäreilua joutua liukastelemaan nastakengissä, kun nuoret painelee huoletta tennareissaan.

Apua. Mä oon muuten alkanut käyttää sanaa nuoriso.

Syytän nuorisoa monesta asiasta: äänekkyydestä, laiskasta puhetavasta ja huonosta kirjoittamisesta, pipotta, hanskoitta ja vailla hyviä sukkia kulkemisesta talvella.

Vaimo on kulkenut sileäpohjaisissa kengissä koko talven, mutta ei silti kyyristele kaksinkerroin kuten minä siinä vieressä. Noh, se onkin puoli vuotta mua nuorempi.