Karvalapset

Kissani on saaneet tänään toiset nimet:

Oscar Onni ja Eelis Aukusti

Kun Eelis on vaativalla tuulella, se sanoo "au au!" Rupesin kutsumaan sitä välillä Aukustiksi.

Toiselle sitten rimmaa Onni, joka sattuu lukemaan käsivarressani.

Hupsua päivänjatkoa!

Baking dreams, eli ravintolapäivä

"Mutta mitä sil on väliä, on satumainen lauantai"
Zen Café - Lauantai


Tähtityttö pyysi mua avukseen viime lauantain Ravintolapäivään. Kyse on muutaman kerran Helsingissä järjestettävästä jutusta, johon kuka tahansa voi osallistua kokkauksineen.

Perjantaina autoin ystävääni ruokakaupassa, kun etsittävänä oli pitkä lista aihesosia. Kävipä niin, että suunnattuamme kämpille päin, huolettoman pakkaamisen vuoksi kassiin alimmaiseksi nostettu maitopurkki hieman räjähti. Ystävällinen kanssakulkija huomautti tästä ystävällisesti. Havaitsimme taakse katsoessamme, että pitkin katua menee pitkä, valkoinen vana. Rupesimme nostelemaan ostoksia kadulle, ja muutamaa pakkausta piti kuivata. No, perille päästyämme Tähtityttö sanoo unohtaneensa ostaa jotakin. Minä kipaisin lähimarkettiin. Taisinpa naurahdella, että tokihan sitä pitää jotakin kommellusta sattua, kun on niin paljon muistettavaa yhdellä kertaa.

Tähtitytön maalaamassa paperikyltissä luki Baking dreams.

Leipomista ja ruoanlaittoa rakastava Tähtis aloitti noin sadan kuppikakun leipomisen aikaisin lauantaiaamuna. Niitä oli yhteensä viittä eri makua, ja makeisiin tuli tuorejuustokuorrutus. Minä laahustin Punavuoreen puoli kymmeneksi, ja aloin askarrella apuna lattialla ja pinota rasioita kasseihin.
Myyntipöytien ja aputuolien roudaaminen lähipuistoon oli ihan kiinnostavan näköistä, sillä niin pyörä kuin kädet oli täynnä kantamuksia. Löysimme mestan aurinkoisimman kohdan (lapsilleen herkkuja ostaneen asiakkaan mukaan). Ihmisten oli helppo bongata meidät siitä polun vierestä, jonka toisessa päässä oli kuulemma toinen leivospiste.

Tee lämmitti koko kehoa päivän päätteeksi. Kyllä tuolla alkoi palella parin tunnin seisomisen jälkeen, ja pohdin ääneen, että jalassa oli väärät kengät kosteaa maata ajatellen.

Mua on aina vähän ahdistanut rahankäsittely, koulun luokkaretkikassan kerryttämisestä lähtien. Lähinnä siksi, että matikkapään pitää toimia nopeaa, ja osata antaa oikea summa takaisin. Mielestäni pärjäsin ihan hyvin, ei ainakaan tullut mitään paniikkia. Silloinkin kun Tähtis oli hakemassa lisää myytävää ja meille käsineitä, seisoin siinä hymyilevänä. Englanninkieli takkusi vähän, enkä edelleenkään hoksaa, mitä on tuorejuusto enkuksi. Hauskin asiakas kysyi, että mikä niistä leivoksista on paras, ja kävi sen nautittuaan ostamassa toisen samanlaisen. Huikkasi leivos ilmassa, että "hyvää on!"
Kun saatoin pitää tauon, jonotin vegekojulla mehevää hampurilaista. Lopulta siinä olikin niin reilusti kastiketta, että kourassa ollut loppu oli levetä naamalle. Mutta maukasta oli, ja kiinnostaa nähdä tulevienkin ravintolapäivien tarjontaa.

Lopetimme noin kolmelta. Kamppeet kasattiin, vietiin takaisin kämpille ja purettiin kasseista. Totesimme, että saimme uuden kokemuksen lisäksi hyvän saldon, ja siitä inspiroituneina haimme noutoruokaa, karkkikaupasta suklaata, ja Alkosta punaviiniä yhteistä hengailua varten. Makuunista vuokrattiin vielä joku vanhempi elokuva kolmella eurolla. Johan siinä olo muuttui raukeaksi; aikainen herätys plus täydelliset herkuttelut. Hyvä päivä.
Kiitos muuten kuvista!

Mun lempipaikka

"Rainy days are yours to keep"
The Rasmus - Sail away

Helsingissä vietetään pitkää syksyä, kun jossain muualla Suomessa höpötellään jo lumesta. Oon ollut mielissäni lumettomuudesta, mutta joka päiväinen vesisade toisaalta latistaa fiilistä. Ja joka paikassa täällä tuntuu tuulevan. Anoin muuten palkatonta joululomapäivää, että saisin silloin rauhoittua valkoisella Pohjanmaalla. Peukkuja sille!

Kun pääsin tänään töistä, päätin harrastaa hyötyliikuntaa kävelemällä himaan. Koska olin muistanut ottaa kameran laukkuun, sain kuvattua Ravintola Sipulin edessä olevan pikku Rakkauden sillan, sekä sydänkuvion yhdestä seinästä.
Muistutus: Helsingissä on toinenkin lukkosilta, siellä "vanhassa osassa."

Kirjoitin Tytille tekstarin: "Mun lempipaikkoja on venesatamat. Istun Halkolaiturilla ja huomaan, miten mieli rauhoittuu, vaikka selän takana menee liikennettä. Tästä katsottuna kaikki talot on eri värisiä, ja veneillä on kivoja nimiä, esim. Uitto ja Päivänsäde. Mukavaa päivää tänäänkin :)". Tytillä oli eilen synttäripäivä, lämpimät onnittelut tätäkin kautta!
Joka kerta kulkiessani kyseisen alueen läpi ajattelen kokevani onnea ja tyyneyttä. Tuijotan, kun vesi keinuttaa pieniä veneitä ja kuuntelen, kun miehiä astelee isompien kansilla.

Etummaisen veneen nimi on Päivänsäde. Mainitsen sen runossani Halkolaiturilla poika.

> Iltalaulu

Syystuuli piirtää tytöksi tunnistettavat ääriviivat Eiran rantaan. Kasvoissa räpsähtää auki hieman uupuneet silmät. Ne silmät ovat heijastaneet valoa luoden uusia polkuja jalkojen juureen, mutta nyt on aika seisahtua. Puhdas ilma tyynnyttää sisällä kyteneen murheen, jota vastaan on käyty useita taisteluja. Tähän saakka mieli ja sydän ovat liittoutuneina uskaltaneet niin kovin paljon, nuoreen ikään katsottuna.Hänellä on yllään huolellisella neuloksella valmistettu paita, jonka hieman liian pitkät hihat ovat jo likaantuneet. Samaa märkää hiekkaa on otsassa sekä leuan päässä. Olkoon huolimattomuus sallittua nyt, kun tyttö etsii päättäväisyyttä jokaisen kannon ja suuren kiven alta.

Itse asiassa etsinnät voikin lopettaa nyt, sillä kyynelkanavat alkavat juuri umpeutua. On keskityttävä hengittämään puhdasta ilmaa, ja luotava kiintopiste merenpinnalle, josta laivaliikenne on jo vähentynyt. Syksynpunaiset huulet tapailevat sävelmää, jonka isä opetti joskus varjoleikkien ohessa.
Milla muistaa edelleen selvästi, kuinka varjolinnut irtautuivat seinästä ja kantoivat nokassaan nuotteja tummuvassa huoneessa. Isä keksi sävelmään joka kerta uudet sanat, mutta pieni tyttö osasi aika hyvin arvata niitä ennalta. Millan saatua muutaman sentin lisää pituutta niin tutkiviin jalkohinsa kuin luonnonvaaleisiin hiuksiinsa, isä vaelsi rajan taakse. Linnut pysyivät omenapuun oksilla ja katonharjalla, eivät enää karanneet sisälle. Lapsuuden sävel muutti asumaan tytön muistilokeroon, mutta ei tohtinut tulla sieltä ulos. Sen sijaan suihkussa kyllä laulatti, omat runot kun eivät juuri erottuneet muiden korviin tiheän solinan lomasta.

Eiran rannassa laulu irtautuu hellävaraisen rantatuulen kannateltavaksi. Selän takana koiranulkoiluttajat keskittyvät rauhoittamaan omaa alkuiltaansa takinkauluksia nostellen. Millan mieli tuntuu keventyvän, ja sydänkin voi sitä mukaa hyvin. On kyse oman tilan ja ajan ottamisesta. Vain harva ystävä on kuullut Millan elämän kipeimmästä käännekohdasta, eikä sen purkaminen uudelleen olekaan samanlaista muiden kesken.
Siinä missä silmien kiintopisteeksi tavoitettu majakka on ajoittain yksinäinen, niin myös ihminen on, mutta vain ajoittain.

Luuranko

"Laulaa laulujansa hän"
Herra Ylppö & Ihmiset - Nokkostähti

Soundi on arvioinut levyn neljällä tähdellä, ja kirjoittaa lempparibiisistäni näin: "Ylpön lyriikoista esimerkiksi Tulipäähippiäinen pitää yllä elämänmakuista suhdekerrontaa, mutta tällä kerralla myös runollisempi teksti irtoaa."

Kiitos tästä levystä. Suomalainen rock (ja melankolia) voi hyvin.

Lainakuva: soundi.fi

Harjoitus 7

Tunnista minut

Se alkoi lokakuun ensimmäisenä. Jotenkin se onnistui yllättämään, ihan niin kuin aina edellisinäkin kertoina. Kylmä saartoi minut ja halusi kyteä minussa, luissani. Mieleni muuttui äkkiä haikeaksi siinä sateen alla. Mutta siltä ei voinut välttyäkään. Ei surulta, eikä lumisateelta.
Talvi oli koittanut jo kukkuloiden toisella puolella, ja sitten joku vain päätti, että nyt hän haluaa sen meidän kaupunkiimme. Ensimmäiset merkit havaittiin keskustorilla. Naapurini eläkeläisrouva luuli silmiensä valehtelevan, kun havaitsi laukustaan pilkistävien ruusujen muuttavan väriään punaisesta siniseen. Hän nosti vahvasankaiset silmälasit nenälleen katsoakseen uudelleen. Terälehdet saivat siinä silmänräpäyksessä kohmeiset reunat, ja rouvan sormet alkoivat palella. Hänelle tuli kiire kavuta kotiin.
Minun piti kiittää, mutta unohdin. Rouva piti minulle ovea auki, kun hakeuduin myös sisätiloihin lämmittelemään. Hän näki tyhjenevän katseeni oven sulkeutuessa, mutta ei sanonut mitään. Hän vain hymyili, mitä suupieliensä kankeudelta vain kykeni. Hänen laukkunsa vetoketju oli jäänyt auki, ja sinisten ruusujen kimallus osui verkkokalvoilleni. Rouva katosi asuntoonsa. Osasin kuvitella, kuinka hän sitten nosti ruusukimpun syliinsä ja piti sitä aarteenaan, vaikka kukinnot eivät olleet enää lämpimiä ja syvänpunaisia.

Minä olisin halunnut hymyillä. Katsoin ikkunasta, kun pienet linnut painelivat jaloillaan kuvioita hankeen. Kellotornin viisarit liikkuivat samaan tahtiin, kuin aina ennenkin. Aikaa oli kulunut jo, mutta minä vain odotin. Ei se viima, joka koetteli arpiani, vaan ne muistot, jotka yhä uudelleen herättivät minut keskellä aamuyötä. Yritys olla ihminen ihmisenvaistoineen, mutta toisaalta tarve luoda nahka uudelleen.

Kirpeänä lauantaina naapurin rouva laahusti jälleen torin poikki. Minua vihloi alaselästä, mutta tällä kertaa en antanut sen näkyä. Rouva nyökkäsi minut nähdessään, oli kiireisen näköinen nytkin. Seurasin jäätyneeseen maahan muodostuneita kolhuja ja pohdin, mistä ne pienet linnut aina ilmestyvät. Ja mitä jos en koskaan enää voisi olla oma itseni tässä tutussa kaupungissa.
Lunta satoi lisää, vaikka sitä oli kertynyt jo kattojen täydeltä. Sitä oli olkapäillä ja kengänkärjissä, mustien lyhtypylväiden päällä. Häntäni oli kasvanut näkyvästi, mutta se pysyi piilossa pitkän takkini alla. Olin pistänyt merkille, ettei se pitänyt kylmästä. Talvi kuului minulle silti yhtä paljon, kuin muille kaupunkilaisille. Sopeuduin omalla tavallani asuntoni takkatulen ääressä.
Sinä iltana takkani todella loimusi. Tunnustelin suomujani, jotka olivat eri väriä ihoni kanssa. Mutta ne olivat pehmeitä, vaarattomiakin, vaikka ei minusta tuntunut vieläkään aivan omalta. En ollut enää moneen viikkoon tuntenut kyynelten kosteutta silmäkulmassani, mutta en myöskään lämmittävää iloa poskillani. Minusta oli tullut itselleni vieras.

Viikkoa myöhemmin kukkuloiden toisella puolella sijaisevassa kaupungissa vastaanotettiin minun kirjoituskoneellani allekirjoitettu kirje: "Rakas ystävä. Anna minulle voimia silloin, kun jalkani eivät jaksaisi kantaa minua. Luo minuun uskoa, että taivaan pumpuliset pilvet liikkuvat huomennakin, niin kuin kellotornin viisarit liikkuvat. Ennen kaikkea, suo minulle iloa ja kirjoita takaisin."

Lainakuva: weheartit.com

Harjoitus 6

Ojenna minulle kätesi

Löysin Olavin ullakon lattialta vanhojen vinyylien saartamana. Hän piteli kädessään yhtä ja katseli sitä tarkkaan. Poika oli saanut itsensä rauhoittumaan, hiljentämään kumman kaiun mielessään.
Jäin nojaamaan siihen ovelle ja pysyin aivan hiljaa. Tunsin syyllisyyttä toisen puuhien tarkkailusta, mutta olin ollut jo jonkin aikaa huolissani. Olavi oli pikkuveljeni, jonka päälle oli siroteltu ylimääräistä energiaa. Jotakin kimaltelevaa keijukaispölyä, jota meistä muista ei havainnut. Nyt sitä pölyä kimalteli ullakon täydeltä, niin että pimeä oli lakannut olemasta pimeää.
Koko talomme kuului olevan hiljainen. Vanhemmat olivat menneet jo nukkumaan aikaisten aamuvuorojensa vuoksi, ja uskoneet Olavinkin käpertyneen jo peiton alle. Isosisko Stella oli aiemmin päivällä tekstannut jäävänsä yöksi poikaystävänsä luo. Minä olisin nyt vastuussa pikkuveljestä, mutta en malttanut keskeyttää häntä vielä.

Vinyylejä oli paljon. Nyt ne järjestäytyivät aakkosten mukaan ullakon lattialle Olavin kontatessa edestakaisin. Hän luki kansitekstejä puoliääneen sormen osoittaessa jokaista kirjainta vuorotellen.
Hänellä oli ollut vaikeuksia oppia lukemaan, opettajan mukaan erityisluokan ovi oli jo avautumassa. Tämän kuultuani koulusta kotiutuessa, olin heti etsinyt kaikki värikkäät palikat syliini, pudotellut ne olohuoneeseen ja auttanut Olavia tavaamisessa. Sen aikaa, kun tämä oli malttanut pysyä aloillaan.
Äiti toppuutteli kotiin soittelevaa opettajaa, kun samaan aikaan kotiopetus oli käynnissä. Äiti tuhahteli lopettaessaan puheluja, ja kertoi sitten isälle kummastelevia terveisiä. Olavin sanottiin rikkovan luokan ilmapiiriä. Muu 3B oli kuulemma yllättävänkin rauhallinen, mutta "Yksi ylivilkas lapsi erottuu joukosta". Kotona koulureppu sai aina kyytiä, kun sitä heiteltiin nurkasta toiseen. Lopulta äiti tai isä nosti sen ja pyysi poikaa viemään huoneeseensa.
Äidin silmien alla oli nähty useammankin kerran tummat pussit. Hän keitti aamuisin vahvat kahvit ja meikkasi vasta matkalla töihin. Stellan mielestä isässä ei näkynyt väsymyksen merkkejä, mutta pari kertaa tämä oli polttanut tupakkaa takapihalla. Tumpit oli jätetty maahan kuin ajatellen, että ne vielä peittyisivät nurmen sekaan.

Siinä se istui edelleen sormenpäät pölyyntyneinä, pikkuinen iltatähti. Hän alkoi haukotella, ja näytti jo, kuin hän aikoisi oikaista siihen nukkumaan.
- "Kop kop", huhuilin ja koputin ovenpieleen. Olavi säpsähti katsomaan suuntaani.
- "Mitä sä täällä yksin valvot?"
- "Ei saa säikytellä", hän sanoi tiukkaan sävyyn. Astelin hänen viereensä ja kyykistyin.
- "Mennäänpä nukkumaan. Et saisi valvoa näin myöhään, vaikka huomenna ei olekaan koulua," pyysin rauhallisesti. Mutta poika ei ollut kuulevinaan, vaan alkoi kerätä vinyyleistä pinoa ilman kansia.
- "Äiti ja isi luuli sun olevan jo sängyssä. Kai sua väsyttää?"
Odottelin reaktiota. Mykkäkoulukin on eräänlainen suojautumiskeino. Aloin itse kerätä vinyylien kansia pöydälle, jonka päältä hämähäkki laskeutui polvelleni. Hypähdin taaksepäin ja huitaisin kahdeksanjalkaisen kauemmas.
- "Eikö sua yhtään pelota olla hämärässä?" kysyin.
- "Ei. Mutta jos sua pelottaa, niin sun pitää jättää mut rauhaan".
Yritin selittää, että vanhemmat kyllä huomaisivat, jos olisimme väsyneitä seuraavana päivänä.
- "Tuskin ne huomaa mitään, kun eihän ne oo koskaan kotona", totesi veli. Ahaa, pääsinköhän viimein ongelman ytimeen. Vanhemmat työskentelivät molemmat firmassa, josta oli juuri irtisanottu paljon työvoimaa. Siksi heillä oli nykyään enemmän kiire kuin aiemmin. Somaa, että isä oli kiinnittänyt äitiin huomiota tämän aloittaessa samalla työpaikalla, mutta sitten keskustelut ja ongelmat olivat siirtyneet sieltä kotiin.
Olavi potkaisi seinää mutta katui sitä samantien, kun varpaisiin alkoi koskea. Huomasinko tosiaan vasta nyt surumielisuuden hänen kasvoiltaan. Vedin veljen itseäni vasten ja halasin häntä. Tunsin hihani kostuvan pienistä kyynelistä, jotka olivat peräisin pettyneistä silmistä. Minun teki pahaa nähdä pikkuveli surullisena. Tällä kertaa se ei johtunut vanhempien määräyksestä vähentää television katselua, vaan jostain isommasta.
Se halaus oli pitkä, mutta toivottavasti turvallisen tuntuinen veljeni mielestä. Tiesin, että minun täytyisi jutella Stellan kanssa. Jospa hän kutsuisi poikaystävänsä vaihteeksi meille. Voisimme pitkästä aikaa pelata Muuttuvaa labyrinttiä, lämmittää kaakaota kattilassa ja herkutella vaahtokarkkien kera.
- "Mennäänkö nyt alas, niin peittelen sut?" kysyin Olavilta. Hän nyökkäsi vastaukseksi. Kädestäni pidellen hän laskeutui alas vintiltä. Ja niin avasin hänen peittonsa, ja hän kapusi mahdollisimman lähelle seinää.
- "Ootko sä huomenna kotona?" kuulin vielä kysyttävän vaimealla äänellä, kun hiivin sulkemaan ovea.
- "Joo, huomenna me leikitään koko päivä", sanoin ovesta tulvivassa himmeässä valossa.
- "Hyvää yötä".
- "Hyvää yötä". Viimeinen kyynel kuivui pojan otsakiharaan. Ovi sulkeutui, viimeinen valo sammui.


Lainakuvat: weheartit.com