Raskas käännekohta

Noin kuukausi sitten elämässäni tapahtui merkittävä muutos. Käänekohta, jota ei tällainen ihmismieli meinannut käsittää. Minun oli aloitettava surutyö. En ole mielestäni rohkea, mutta moni muu on sanonut pitävänsä mua nyt sellaisena, koska olen käsitellyt tunteitani puhumalla paljon ja avoimesti. (Olin jo menettää ääneni.)
Olin sairaslomalla parisen viikkoa. Ruokahalu oli olematon, koti tuntui turvapaikalta. Pelkäsin ruveta nukkumaan, jos vaikka näkisin painajaisia. Teimme murun kanssa pedin olkkariin; nukahdan kun nukahdan. Suihkussa käyminen ja ulkoilu olivat iso asia, samoin päivävaatteiden vaihtaminen. Musta tuntui, että nämä asiat tekemällä vältän totaalisen masentuneisuuden ja huolehdin itsestäni.

Henkinen parantuminen jatkuu. Minua ovat auttaneet sukulaiset ja ystävät, sekä avovaimoni, joka pelkällä läsnäolollaan on tehnyt niin paljon hyvää. Ilman H:ta olisin murtunut täysin, on se niin merkittävää, kun asutaan yhdessä.
Psykologin luona tuli käytyä kolme kertaa, mutta nyt olen päättänyt lopettaa vastaanotolla käymisen. Tänään siellä istuessani lähinnä mietin, mitä oikeastaan teen siellä. Minähän osaan itse auttaa itseäni. Se mitä psykologi on tehnyt, niin vahvistanut, että parantumisprosessi on edennyt hyvin, ja että minusta on enempään kuin olen kuvitellut. Aika auttaa tähänkin parhaiten, läheisen poismenoon.

Toivon, että läheiseni eivät pelkäisi ottaa muhun yhteyttä, vaikka olisinkin mieleltäni hauras. Vastaan kyllä puhelimeen ja viesteihin, viimeistään pikku viiveellä. Lojaaliutta voi osoittaa juttelemalla muistakin asioista. En pelkästään sure ja ikävöi, vaan koen suurta onnellisuutta samaan aikaan. Sitä on elämä, ja sellaista se saa ollakin.

Ihan snadisti yksinäinen avovaimo

Tuntuu oudolta olla yksin kotona. Avovaimoni on ollut nyt pari päivää perheensä luona (n. 5h junamatkan päässä), ja minä jo ikävoin täällä. Ollaan soiteltu joka päivä, ihan kuten suhteen alussa taisi olla tapana, mutta en ole siltikään tottunut tähän odottamiseen. Tiedän missä toinen menee ja että hänen on kiva jutella kuulumisiaan. Tietysti olen iloinen siitä. Mutta musta on tullut olen tällainen ruikuttaja. Kuin uskollinen vahtikoira, joka häntää heiluttaen kuuntelee naapurien ovien pamahduksia ja kuvittelee, että seuraavat äänet tuottaa omistaja.

Ei mulla toki täysin tylsää ole ollut, koska nautin myös omasta ajasta. Menin tosi mielellään yksin leffateatteriin, ja osaan putsata kissanvessat ja kastella kasvit kotona. Olen tehnyt ruokaa, joka ei maistu puoliskolleni, pessyt ahkerasti pyykkiä jotta sukat eivät taas heti loppuisi kesken. Olen saanut kaikki neljä kissaa mukaan samaan piilotusleikkiin, katsonut kaapista löytyviä leffoja. Mikä parhainta, olen hieman aloittanut erästä omaa projektia. Siitä en kuitenkaan halua kertoa enempää, koska olen sen verran taikauskoinen, että luulen suunnitelmani menevän siten myttyyn.
Miksikö en ole käynyt enempää ulkona? Koska mua vaivaa edelleen nuha: jatkuva niistäminen ja aivastelu vaivaannuttaa. Käteni on sentään juuri ja juuri parantunut.

Minä kun joskus epäilin, etten ymmärrä romantiikasta. Nykyään en vaivaannu hellyydenosoituksista julkisillakaan paikoilla. Oikeasti voisin vaikka pitää luennon aiheesta "Kuinka hemmotella kumppaniasi" tai "Älä pelkää suhteen arkipäiviä".

Ensi-iltaleffassa

Mulla on nuha, mutta siitä huolimatta kävin elokuvissa. Toivoin kovasti, ettei salissa aivastuttaisi tai niiskututtaisi yhtä paljon, kuin parina päivänä. Aurinkolasien takaa ei huomaa, että silmiä kirvelee. Tällainen olotila saa mut vähän hermostumaan: entä jos kaikki huomaa ja katsoo oudoksuen? Ei ole sinänsä erikoista sairastaa nuhaa, mutta nyt on lämmin kesäpäivä, suorastaan hiostaa. Kurkku on kuiva yhtenään.
Lasipalatsilla tehdään suurta remonttia. Avaan päättäväisesti oven; kai tästä voi mennä. Minua ennen lippujonossa on kaksi lasta, jotka juttelevat, että ovat saaneet vanhemmilta paljon rahaa. Täysien popparikulhojen kanssa lapset pomppivat tuonnemmaksi odottamaan elokuvaansa. Minä tokaisen haluavani yhden lipun seuraavaan Ollaan vapaita- näytökseen. Valitsen paikan takarivistä. Myyjä kysyy paikkanumeroa uudestaan. Ei varmaan kuule koska puhun vahingossa hiljaa, mulla on korvat ihan lukossa.
Olen säästämisen ilosta ostanut irtokarkkia päärautatieaseman karkkikaupasta. Pussi on suuri ja rapisee, olisipa voinut valita muovisen pienen. Kun salin ovi aukeaa, menen sinne heti ja olenkin vasta toinen istumassa. Edessäni istuu keski-ikäinen nainen. Ajattelin elokuvani olleen suunnattu nuoremmalle ikäpolvelle, mutta kuka sitä muka määrittää. Katselemme toistuvia mainoksia kahden kesken, kunnes saliin rymyää joukko nuorisoa, ja heidän jäljessään muutama suunnilleen saman ikäinen teini. Klo 12.50 leffanautinnon jakaa yhteensä ehkä 13 henkilöä. Mutta kukaan ei huuda tai kilju, vaikka hauskaa onkin. Ei rapistele, heilu.

Elokuva on mielestäni moniulotteinen. Siinä kohdataan pitkästä aikaa ja eletään vaihtoehtoista elämää, lauletaan ja soitetaan, nauretaan ja riidellään, ja tärkeintä on, että asiat tehdään yhdessä. Jos kyynel vierähtää silmäkulmaani niin syystä, että minäkin haluan elää tätä elämää, jota parhaillaan elän. Kuinka tärkeää on kohdata itsensä ja havahtua tunteeseen, että omistaa sen mitä tarvitseekin. Välillä ollaan kaukana jostakin rakkaasta, mutta sitten nähdään taas. Ollaan nuoria, itsepäisiä mutta rakastettavia. Suunnitellaan tulevaa ja annetaan romahtaa jos niikseen tulee, mutta mitään ei tarvitse tehdä ihan yksin. On rohkeutta päättää ja tehdä itse, rohkeutta on myös antaa toiselle osa omastaan.
Näitä tuntemuksia elokuva herätti minussa. Se oli minustakin hauska ja olisin naurahdellut ääneen, jos olisin ollut jonkun seurassa. Nyt suosittelen tätä mm. Maria Ylipään ja Riku Niemisen tähdittämää kotimaista uutuutta teille, jotka luette blogiani.

Kun menette leffateatteriin kyseisen elokuvan tai jonkun muun hyvän vuoksi, ostakaa poppareita paikan päältä, niin saatte kunnon kokemuksen. Nauttikaa ja puhukaa siitä jälkeen päin.

Lainakuva: yle.fi

Lehtijuttu yliherkkyydestä

Olen kiitollinen, että minullekin ominaisesta yliherkkyydestä puhutaan. En tosiaan uskonut sen olevan niin yleistä miltä nyt näyttää.
Me Naiset- lehti on haastatellut tästä Anne Kukkohovia, joka toivoo mieheltään ymmärrystä mielialanvaihteluihin. Yllätyin, että julkista työtä tekevä, rohkean oloinen nainen paljastaa kärsivänsä yliherkkyydestä. Mutta eipä se niin päällepäin näy, vaan ihmisen sisällä myllertää tunteita ja tuntemuksia, jotka ovat aina välillä mennä solmuun.

En saa unta

Mua harmittaa kaikki vuoden aikana katkenneet ystävyyssuhteet, mutta oon myös iloinen kasvatettuani viimein ne naisen pallit.

...sitten kuulette omia kuulumisiani

Olen ollut kaksi viikkoa sairaslomalla tulehtuneen ranteen takia. Minut käskettiin Burana-kuurille, ja voiteita Voltaren sekä Ice Power olen sivellyt aina uudestaan ja uudestaan. Ranne ei ole vieläkään täysin parantunut, vaan jomottaa jo kolmatta viikkoa. Onpa tuuri, että mulla on just nyt kaksi viikkoa lomaa. Lisäksi olen pitänyt rannetukea, mutta muutaman kerran olen jo hermostunut siihen. Olen niin oikeakätinen kuin vaan voi olla, vasemmalla kaikki on super kömpelöä.
Melkeinpä ikävintä on se, etten voi juuri kirjoittaa. Jo ostoslistan tai yhden postikortin kirjoittamisesta seuraa jomotusta tai säteilevää kipua. Huonolta tuntuu myös, kun en voi osallistua yhtä paljon kotitöihin kuin avovaimoni.
Fysioterapeutilla olen käynyt yhden kerran tänä mainittuna aikana, ja hän on tehnyt jo kuntoutusohjeet. Kuitenkaan en saa aloittaa sitä ennen kivun loppumista.

Tässä on mun viikonlopputukka. Ei sentään ihan vielä rastoittunut, mutta lakkaa oli niin paljon, että tuli elävästi teini-ikä mieleen. Kampaajalta bongaamani ruusuntuoksuinen BC Bonacure hairtherapy- öljy on auttanut minua hiusten selvittämisessä sekä päänahan hyvinvoinnissa.

Paljastan teille söpöilykuvia itsestäni. Olen ostanut muutaman topin itsetunnon kohentumisen kunniaksi, enkä morkkaa enää käsivarsianikaan. Tanssahtelin himassa, kun maisteltiin parit alkojuomat ennen DTM:ää. Helma heilui! Baarissa tanssiminen oli hauskempaa kuin koskaan.

Tänään teimme iltapalaa Lähikaupan herkkulätty- aineksista. Kaverini Tytti toi muun muassa tällaisen purkin meille lahjaksi, kun pitkästä aikaa tapasimme ja sain näyttää avovaimoni, josta olin puhunut jo paljon.
Tytin kanssa juteltiin päivän polttavista aiheista ja lööpeistä, ja yhteisiä Haapaveden lukioaikojakin tuli muisteltua. Täällä Helsingissä olen muuten tullut jutelleeksi aika monen Oulusta tai sen läheltä kotoisin olevan kanssa. Vahvan murteen kuuleminen on aika tosi hauskaa.

Minun kannanottoni

Olen jakanut Facebookissa uutislinkkejä aiheesta tasavertainen avioliittolaki. Viimeisin linkkini Helsingin Sanomien nettisivulta kulkee otsikolla "Uusi kansalaisaloite ei täytä lain vaatimuksia".
Käyn keskusteluja tästä avioliittolaista sekä vihapuheista henkilökohtaisessa elämässäni. Tulen jo huonolle tuulelle perustelemattomista väitteistä ja mielipiteistä, joita huudellaan kuin ne olisivat omia. Toivoisin muun muassa näiden kannanottojen olevan asiallisia ja vähemmän aggressiivisia; niitä on helpompi ja mukavampi lukea ilman kirosanoja ja huutomerkkejä. Mitään ei ole syytä jankuttaa, vaan riittää, kun toteaa kerran.

Omaksi kannanotokseni vihapuheelle liitän tähän runon, jonka olen kirjoittanut viime marraskuussa:

Olemme vain ihmisiä

Mitä jos olisimme ihminen ihmiselle,
vastaanottaisimme itsemme ja muut

Pitäisimme toisen käden vapaana,
valmiina ottamaan kiinni
Haavoittuvaisina, mutta sitkeinä

Mitä jos auttaisimme oven auki
ja kuuntelisimme silloinkin, kun sisimmässä huutaa

Antaisimme aikaa tässä valmiissa maailmassa

- 8.11.2014