Rakas päiväkirja.
Mulla oli tänään lääkärin vastaanotto klo 7.00. Paperissa lukee: akuutti stressireaktio.
En oikeasti tiedä, mitä masennus on. Eikä mulle sitä tullut, oon vain hämilläni ja on kova ikävä.
Oli mahtavaa jutella sen lääkärin kanssa, juuri sellaista kuuntelijaa tarvitsin. Mulla menee kuulemma hyvin kun haluan puhua, tarvitsee vain ymmärtää, että kuuntelijat eivät ehkä löydä oikeita sanoja mulle. En ole itsekään ollut kummoinen lohduttaja sikäli, että on tuntunut helpommalta ainoastaan kuunnella. Mutta kuunteleminenkin on tärkeää. Ettei surullinen koe olevansa yksin surtavan asian kanssa.
Suru ei ole sairaus. Minä en ole sairas. Mua ei tarvitse vältellä. Kaikkein pahinta on jättää puhumatta mitään; Annetaan sen olla kotona, tekee mitä tekee, en viestitä tai soita. Miksei voisi edes kysyä, haluaako toinen jutella?
Katsoin elokuvan I miss you, jossa 14-vuotiaat sisaret kutsuvat toisiaan "kultasiskoiksi". Sitten Cilla jää auton alle ja menehtyy. Tina näkee siskonsa peilistä, puhuu surustaan koulun rehtorin kanssa, ja kaipaa älyttömästi. Välillä Tina rakastuu väärään poikaan ja kuulee vanhempien riitelevän. Lopulta hän antaa anteeksi kaverille, joka ajoi sitä autoa.
Surun ja menetyksen käsittelyä, joihin jokaisella on erilainen näkemys on reagointitapa. Selviytymismalli. Sitä ei voi nopeuttaa.
-
Oikein makoisaa viikonloppua, toivottaa sohvalla rentoutuva Emppu. Ps. Mulla on jo tilaus tehtynä ensi kuussa ilmestyvälle Olavi-album... -
Silitimme ne vihreät verhot alakerran mankelilla sekä asensimme ainoat jouluvalomme samaan ikkunaan. On mukavaa, kun asunnossa on yht... -
Julkaisen omassa blogissani nyt toisenkin tekstin Anni-mummun kunniaksi. Hän on aikoinaan kirjoittanut tämän paikallislehteen. Joul...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!