Moi, päiväkirja.
Mua vaivaa unettomuus. Ainakin tän viikon ajan oon käännellyt kylkeä toisen tuhistessa vieressä sikeässä unessa. Miksi Nukkumatti on hylännyt mut?
Okei. Lähipäivinä musta on tuntunut, etten osaa mitään. En pääse eteenpäin asioissa, joissa haluaisin päästä, ja jotka tois mulle paljon iloa. Oon jumissa.
Sen lisäksi naapuri pölöttää alemmassa kerroksessa, ja tuun pohtineeksi yhä useampaa mietityttävää asiaa. Kuten...
Ekat kirjamessut
Tänään oli jännittävä päivä, koska mentiin kirjoittajaporukalla kirjamessuille Messukeskukseen. En oikein tiennyt mitä odottaa. Lähinnä odotin kaaosta ja että lopulta menis hermot, ja antaisin periksi. Mutta musta oli kivaa nähdä ns. aloitusnumero kimpassa, seota kahden euron kirjalaareista ja kiertää aluetta ristiin rastiin.
Ostin viisi kirjaa, postikortteja sekä -merkkejä. Ja vähän ruokaa silloin, kun alkoi ihan heikottaa.
Kunnes aloin ärtyä tavaroiden kantamisesta ja jalkapohjien kipeytymisestä ja pelätä, että kulutan liikaa rahaa.
Extempore muutos
Sillä raha on ajankohtainen asia. Me muutetaan ens kuussa ja se tarkoittaa, että on maksettava päällekkäin kahden asunnon vuokrasta.
Me saatiin helpotusta: päästään maalaamaan uuden kämpän seiniä viikkoa ennen, kuin varsinainen vuokrasopimus astuu voimaan. Käytännössä se tarkoittaa, että meidän tarvitsee maksaa uudesta asunnosta ens kuun ajalta vain kahden viikon vuokra.
Tässä muutossa jännää on se, että me ei varsinaisesti suunniteltu sitä, vaan vaimo katseli välillä vuokrakaksioita ja yhtenä iltana mäkin innostuin. Siitä laskien kahden vuorokauden päästä me oltiinkin jo pälyilemässä toisen asunnon säilytysratkaisuja ja tiivistä pihaa.
Ex-episodi
Kolmas asia mitä oon miettinyt paljon on välien katkaiseminen lopullisesti eksän kanssa.
Mä en puhunut siitä koskaan eksänä mutta joo, suhdehan meillä oli. Me vaan ei sovittu, että nyt ollaan pari.
Joka tapauksessa. Mä otin kyseiseen tyyppiin yhteyttä vajaa vuosi sitten ja se vastasi mulle tosi iloiseen sävyyn. Sanoin, että onpa mukava huomata että pystytään näin juttelemaan keskenämme.
Kesällä tyyppi sanoi, että meidän pitää pitää taukoa asioidemme selvittelyssä. En ihan ymmärtänyt, mutta ei kai siinä sitten. Kun palattiin keskusteluun, sanoin, että kyllä mä tunnen sen edelleen, että ihan sama ihminen se tuntuu olevan. Mä toivoin sen aattelevan musta samoin, siis muistavan, miksi alunperin tutustuttiin nelisen vuotta sitten.
Noh. Mua alkoi risoa, kun se ei aina vastannut mun viesteihin. Sen selityksen mukaan mulle piti olla omat säännöt, olenhan ex-tyttöystävä. Ööh. Se soitti mulle kännissä baarista, kuljetti luuriaan kaverilta toiselle ja nää kaverit kummasteli, miks se soittelee mulle. Kännipuheluja oli vain yksi, mutta petyin ihan valtavasti.
Munkaan kaverit ei suositelleet kaveeraamaan entisen kanssa.
Tuli perjantai-ilta, jolloin viestitin tälle tyypille, että "Olin just elämäni ensimmäisissä opiskelijabileissä". En saanut kommenttia hilpeään, ei-känniseen viestiini. Noin viikon kuluttua viestitin, "Mitä kuuluu?" Ei reaktiota siihenkään.
Muutaman päivän päästä tyyppi tekstasi mulle jonkun absurdin jutun, ja mun pää vaan...räjähti. Ketutti enemmän kuin koskaan ennen. Sen päivän aikana mä tein selväksi, etten mä jaksa sen outoja sääntöjä saati outoja "kavereita" mun elämässä.
Oon katunut. Mulle ei ollut helppoa lopettaa yhteydenpitoa kokonaan, koska oletin sen olevan yksi parhaista. Sen piti olla ns. "mun ihminen", eli sellainen tosi tuttu, jolle voi aina sanoa kaiken mitä ajattelee.
Miksi ratkaisun täytyy tuntua näin perseestä olevalta, vaikka mun mielestä oli sen aika? Kun mä itse kerrankin sanoin jollekin ääliölle suorat sanat. Mun kuuluis olla tyytyväinen.
