Paras ystäväni ja minä

Mua vähän jännittää käyttää termiä "paras ystävä".  Mä en tiedä olenko tälle tietylle henkilölle myös paras ystävä vai yksi monista, sillä en ole halunnut - ei ole ollut tarvetta - käydä sellaista keskustelua.

Hän on ihana ihminen, lämmin kaikin tavoin. (No niin, aloin heti hempeillä ja sanoa "hän", vaikka blogissani yleensä viittaan ihmisiinkin pronominilla "se.") Okei. Se on hyvä kuuntelija ja aina kun pyydän sitä tapaamaan, se pohtii, sopiiko nimenomaiselle päivälle. Aina saadaan kompromissi aikaan, asiasta kuin asiasta.

Sitten me mennään syömään. Kyllä, useimmiten meillä molemmilla on kova nälkä, ja yritetään siinä nälkähopussa saada päätetyksi, minne mennään. Keskustelu saattaa mennä näin:
- Mitä sun tekis mieli?
- Ööh kiinalainen ois hyvää.
- Äh, mä söin kiinalaista ihan vasta. Oisko muuta?
- Noo nepalilainen maistuu aina.
- Se vois olla hyvä. Mut joku pikaruokapaikka ois kyl halvempi. Onko sulla joku budjetti tän päiväselle herkuttelulle?"
- Ei kai. Se on kyl totta, että nepalilainen maksaa jos on hyvää. Pitäskö kuitenki jotain halvempaa.
- Ei hitto, mennäänkö Silvopleehen, niin saadan lapata lautaselle sitä, mikä näyttää hyvältä?"
- Joo, mennään vaan.

Mä tulin ajatelleeksi tätä ystävääni lukiessani Riikka Pulkkisen uusinta kirjaa nimeltään Lasten planeetta. Laitankin otteen siitä kohtaa:

"--- Veera kestää minun etäisiä kausiani, ja kun me tapaamme, minä ahnehdin hänen läsnäoloaan, viisauttaan, rakkauttaan. Olen hivenen mustasukkainen hänen miehelleen siitä, että tämä saa useimmat Veeran tarkkanäköiset analyysit maailmasta, koska jakaa kaikki päivänsä Veeran kanssa ---"

Mun ystävä ei ole parisuhteessa, mutta jos se löytäisi itselleen miehen, sen tulisi jumankauta olla kunnollinen. Oispa mukavaa kuulla miesuutisia...

"--- Kuluu viikko ja toinen, kolmas. En laita Veeralle viestiä eikä hän minulle. Miksi? Me olemme parhaita ystäviä, mutta jostain syystä meidän on pidettävä tämä väli. Me välitämme toisistamme pitämällä välin, me välitämme maailmaa toisillemme niin ---"

Mä ja mun ystävä ei nähdä mielettömän usein, mutta mä en oo koskaan hermostunut siitä tai kysynyt, miksei ystävä halua tavata. Me ymmärretään toistemme kiireet ja elämän rytmi. Se tykkää myös omasta rauhasta ja suunnittelemattomuudesta, ihan niin kuin mäkin.
Ja kun me nähdään taas, avataan sylimme ja halataan, nauretaan paljon ja puhutaan ihan koko ajan. Hiljaiset hetket on ihan mahdollisia, mutta ei ikinä painostavia. Täytyyhän meidänkin pureskella ruokaamme se kymmenen kertaa ja huuhtoa juomaa päälle ja välillä pohtia, minne mennään jälkkärille.

Millainen on Oodi?

Kävin tutustumassa Helsingin uuteen kirjastoon Oodiin viime viikolla. Ystäväni halusi näyttää paikan samalla, kun vaihdettiin kuulumisia ja naurettiin tuttuun tapaamme. Erityisherkän ihmisen näkökulmasta itsenäinen vierailu Oodissa olisi ollut vieraannuttava, koska kuvittelin sen hyvin massiiviseksi.

Olin kuullut Oodista sekä hämmentäviä kommentteja (kuitenkin vähemmän kuin kauppakeskus Redistä), että hyvää palautetta. Hämmentävyys johtui kirjojen sijoittelusta sekä siitä faktasta, että kirjastosta löytyy niin paljon muitakin aktiviteetteja. Hyvä palaute sen sijaan koski kiehtovaa ilmapiiriä uutuudenviehätyksineen sekä kaunista nimeä.

Astuessani sisään näin ensiksi paljon lastenrattaita, ja paikalla olikin hyvin paljon eri ikäisiä lapsia. Kirjoja tuli vastaan kyllä, lainaus- ja palautuspisteitä oli useita, mutta aika pian sain todeta omin silmin, miten keskelle kerrosta oli tuotu ompelukoneita, joista olin kuullut. Okei, tietokoneita, jaha, kahvila. "Tämähän on varsinainen monitoimitalo, miksi tätä kutsutaan kirjastoksi?" supisin ystävälleni.

Leveät portaat johtivat toiseen kerrokseen ja vielä kolmanteen. Mulla oli rauhaton olo, hypistelin satunnaisesti jotakin tutun näköistä kirjaa. En olisi osannut hälinän puolesta istua alas ja alkaa kirjoittaa tai lukea mitään itsekseni. En sillä ensimmäisellä kerralla. Se oli täysin pyhitetty tutustumiseen ja Instagram-kuvien ottamiseen. Näköalapaikalla vilisi innokkaita selfien ottajia, ja minä otin ystävän kanssa kaverikuvan, jossa me molemmat illistetään kameralle.

Olihan siellä hienon näköistä ja kai sekin on plussaa, että on tuollainen paikka, missä voi kokea olevansa muiden joukossa ja hengata kavereiden kanssa. Olinkohan turhan kriittinen?

Tänään poikkesin Oodiin luokan kanssa. Toivoin mielessäni, ettei siellä olisi niin rauhatonta, kuin mitä olin viimeksi ajatellut. Jospa siellä olisikin hauska kierrellä ja tutkia, kuten karkkikaupassa.
Seurasin luokkaa suoraan kolmanteen kerrokseen, missä opettaja muistutti aiemmin koululla antamastaan lukupäiväkirjatehtävästä.

Luokka hajaantui. Kiinnitin huomiota siihen, että halutessaan nähdä hyllyjen sisällön, on mentävä ihan lähelle katsomaan. Kuinka ollakaan, sielläkin oli sateenkaarihylly. Lainasin saman tien kaksi kirjaa: Samettiyö ja Homoseksuaalisuus tieteen näkökulmasta ja miesten kertomana. Samettiyö vaikutti kirjalta, jonka voisin kuitata lukupäiväkirjaan kohtaan "teos, jota en muuten lukisi", ja homoseksuaalisuutta käsittelevä teos puolestaan kiinnostaa mua nimensä perusteella.
Tungin kirjat reppuuni, istuin pehmeälle sohvalle, otin kaulahuivin pois ja aloin lukea Samettityttöä. Ajatukseni oli herpaantua parin toisilleen juttelevan tyypin pyrähtäessä viereeni, mutta muuten fiilikseni oli hyvä. Nähdäkseni kirjastossa ei ollut tungosta eikä liikaa puheensorinaa, ja lainauspisteillä sai ottaa oman aikansa.
Olisin mielellään lukenut useampiakin takakansitekstejä, mutta siitä olisi seurannut hullaantuminen. Mulla on ihan vasta jäänyt pari romaania kesken ajanpuutteen vuoksi, ja sekin harmittaa.
Edellisessä postauksessani listasin viime vuonna kokonaan lukemani teokset.

Miksi tarvitsen sosiaalista mediaa?

Moni on luvannut vuodenvaihteen kunniaksi vähentää kännykän näpräämistä ja somessa pyörimistä. Tässä syitä, miksi minä tarvitsen Facebookia.

Mun opiskelukaverit lähetteli luokan yhteiseen WhatsApp-ryhmään FB-linkkejä, joita en joko saanut ollenkaan auki, tai näin vain joitakin tietoja. Tarkoitus oli saada vinkkejä meitä ehkä yhteisesti kiinnostavista tapahtumista Helsingissä, kuten open mic- illoista. Tuntui kurjalta jäädä ulkopuolelle jutuista, joista muut ehkä juttelivat keskenään.
Nyt haen tapahtumia itsekin, seuraan ja saatan suunnitella ottavani osaa. Koska oon pyytänyt koulukavereita FB-kavereiksi, näen, mistä ne on kiinnostuneita.

Toinen syy miksi tarvitsen Facebookia on se, että siellä on mulle tuttu HSP-ryhmä. Mulle on ollut helppoa jutella siellä muiden erityisherkkien ihmisten kanssa, jakaa kokemuksia ja olla vertaistukena. Mulla ei ole siellä kavereita tai kenenkään kasvoista ei ole tullut niin tuttuja, että viestittelisin privaatimmin, mutta niinkin voisi käydä. Ajattelen, että joistakin vaikeista sattumuksista voisi olla helpompaa puhua tuntemattoman kanssa, koska silloin toisella osapuolella ei olisi ennakkokäsitystä minusta tai kyseessä olevasta tilanteesta, mahdollisista muista osapuolista.

Olen pyrkinyt sisään suljettuun HSP ystävähuhuilu- ryhmään, mutta viestiini ei olla vielä reagoitu.

PS. Blogini ulkoasu uudistui viime yönä. Se on nyt nimeltään Cyanide Sun (eli versio 3.0).
Aiemmat nimet: Sunny side of the street ja Emilian uusi maailma.

Lukemani kirjat vuonna 2018

Lukuinto heräsi minussa uudestaan pitkän tauon jälkeen, joten listaan nyt kaikki kokonaan lukemani kirjat sekä e-kirjat, jotka merkitsin muistikirjaani 4.5.-31.12.2018.

1. Veera Vaahtera - Kevyesti kipsissä
2. Anna-Leena Härkönen - Kaikki oikein
3. Marja Björk - Poika
4. Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt
5. Kristiina Lähde - Joku on nukkunut vuoteessani
6. Erlend Loen - Supernaiivi
7. Sarri Nironen - Tähdenpeitto
8. Pelle Miljoona - Roudari
9. Sinikka Nopola - Miksi emme totu pystyasentoon
10. Pajtim Statovci - Kissani Jugoslavia
11. Anna-Leena Härkönen - Terveisiä pallomerestä
12. Tuomas Kyrö - Miniä
13. Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä!
14. Venla Hiidensalo - Mediahuora
15. Anna-Leena Härkönen - Palele, porvari!
16. Jatkuu! Toimittanut Erkka Mykkänen
17. Joni Pyysalo - Alaska
18. Elizabeth Gilbert - Eat pray love
19. Julio Cortázar - Tuli on kaikki tulet
20. Tuomas Kyrö - Mielensäpahoittaja
21. Helena Linna - Kirjoittamisen suuri seikkailu
22. A.W. Yrjänä - Arcana
23. Mari Krappala, Tarja Pääjoki - Taide & toiseus
24. Riku Korhonen - Nuku lähelläni
25. Anu Kaaja - Muodonmuuttoilmoitus
26. Saara Turunen - Sivuhenkilö
27. Miika Nousiainen - Juurihoito
28. Sam Pink - Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen
29. C. Collodi - Pinocchion seikkailut
30. Maria Jotuni - Kun on tunteet
31. Henriikka Rönkkönen - Mielikuvituspoikaystävä
32. Erkka Mykkänen - Something not good
33. Anna-Leena Härkönen - Ihan ystävänä sanon
34. Kati Tervo - Rapsuta minua ja muita kirjoituksia
35. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
36. Jenni Pääskysaari - Tyttö sinä olet
37. Anna-Leena Härkönen - Valomerkki
38. Juri Joensuu - Valohuppu
39. Bo Carpelan - Diktamina
40. Tuuve Aro - Lihanleikkaaja
41. Mark Manson - Kuinka olla piittaamatta paskaakaan
42. Miranda July - Uimakoulu
43. Janette Hannukainen - Lennä vahingossa
44. Jani Nieminen - Kodittomille koirille
45. Ismo Alanko - Rakkaus on ruma sana

Hyvä minä! Erittäin hieno saavutus!

Itseäänhän täytyy aina kehua. Vaikkapa silloin, kun kukaan muu ei kehu, tai siksi, että siitä tulee hyvä mieli.

On myönnettävä, että muutama teos on jäänyt kesken. Esimerkkinä mainittakoon Härkösen Akvaariorakkautta, jossa vaan oli niin paljon... fyysistä läheisyyttä, etten jaksanut kahlata sitä loppuun.

Jos lukutahti pysyy hyvänä, voisi olla mukavaa kirjoitella kirja-arvosteluja. Sellaisen voisin saada aikaan jostakin näistä kesken olevista:
Thomas Erikson - Idiootit ympärilläni (e-kirja)
Saara Pulkkinen - Totta (kirjasto, uusittu laina)
Rupi Kaur - Aurinko ja hänen kukkansa (kirjasto, uusittu kahdesti)
Susinukke Kosola - Varisto (omana hyllyssä)

Parempaa uutta vuotta!

- Tervetuloa 2019 -

Tai kuten kirjailija Asta Honkamaa kirjoitti mulle signeerattuaan kirjansa: Ihanaa kaikkee!

Saanen jakaa muutaman palkinnon merkittäville asioille

Musta tuntuu, etten juuri tehnyt mitään. Haaveilin vain paljon. Mutta.

Vuoden Toteutus- palkinnon saaja: duunin lopettaminen. Menetin hermoni ja uskoni ihmisen hyvyyteen - melkein.

Parasta menneessä vuodessa- palkinto menee ehdottomasti koulun aloittamiselle. Uskoni ihmisyyteen palasi ennalleen ihanien opettajien ansiosta.

Vuoden uroteko- palkinnon saaja on ilman muuta kirjojen ahmiminen. Seuraavassa postauksessa listaan KAIKKI vuonna 2018 lukemani kirjat sekä e-kirjat.

Vuoden itsensäkehittämispalkinto kuuluu rohkaistumiselle. Olen ylpeä siitä, etten ole jättänyt lukematta yhtäkään tunneilla kirjoittamaani tekstiä silloin, kun on pyydetty. Ihan sama, what ever, muutkin mokaa. Jos en onnistu nyt, niin ensi kerralla sitten.
Oli kivaa lukea omia runoja koulun juhlissa ja nähdä elämäni ensimmäinen open mic- ilta. Kevätlukukautena aion osallistua open mic:iin itsekin, sillä tekstini on tarkoitettu luettaviksi ja kuultaviksi.

Harkitsin näitä asioita uudenvuoden lupauksiksi:

- kirjoita päivittäin vähintään 15 min
- kiroile vähemmän
- tee salaattia useammin
- venyttele useammin
- pese hampaat aina aamuin illoin
- harjaa hiukset nukkumaan mennessä
- tutustu eri blogipohjiin ja luo uusi blogi

Noh. Näin pitkän listan muistaminen on mulle haastavaa. Sitä paitsi jos olisin luvannut kirjoittaa tasan joka päivä, olisin failannut jo ensimmäisenä päivänä. Että niin.

Minulla on oikeastikin huonot hermot, joten kyllä ne kirosanatkin paikkansa löytävät.

Määrittele useammin? Jos se tarkoittaa enemmän viime vuoteen verrattuna, tavoitteeseen on helppo päästä. Liikunnallisia suorituksia en halunnut muuten listata, koska mähän en halua ulkoilla tuolla loskan, rännän, jään ja ainiin, lumen seassa.

Hiusten auki pitäminen yöllä on jo hyvä juttu, vaikka en tulisi harjanneeksi. Mun hiukset kun menevät helposti takkuun ja rasvoittuvat. Kampaajan neuvo.

Mä en osaa etsiä Bloggerin blogeja, joten olisi jo aika säätää uuden blogin kanssa. Jos tämä tapahtuu, pistän linkin tänne, jos jotakuta kiinnostaa lukea mun tavallisesta elämästäni.

Sumppia

Muutamia päiviä sitten Ärrän myyjä kysyi multa, pyysinkö siltä juuri LM sinistä.
- Mitä? kysyin. - En, sanoin vaan, et neljän setti. Näitä suklaapatukoita.
- Aa sori sori! Mä oon myyny niin monta LM:n askia tänään, et jotenkin oletin, että säkin sanot sen.

Ärrän myyjät on persoonallisia tyyppejä.

Muistan, miten opiskeluaikoina Haapavedellä käppäiltiin koulun niin sanotun av-studion lähellä olevalle Ärrälle. Tasan kaikki muut mun luokalta asettui jonoon siihen oven viereen, ja valuttivat vuorollaan isosta termarista vastakeitettyä Kulta Katriinaa kuppiin (euro per kuppi). Mä pälyilin siinä pohtien, mitä itse joisin. Oli jostakin syystä ollut tarpeellista mennä letkan mukana kioskille, mutta enhän mä tykännyt kahvista ollenkaan.
Myyjä huikkasi mulle, että "Ootko sä se ernu, joka ottaa jotain muuta kuin kahvia?" Se ehdotti mulle limsaa ja osoitteli kylmäkaappia. No mä otin kaapista yhden raikastavan limun. En voinut lähteä tyhjin käsin, koska se vaan olis ollut tosi hölmöä.
Samana koulupäivänä menin muiden mukaan ruokalaan siihen aikaan, kun tarjottiin iltapäiväsumppia. Muut joi sitä mustana, maidolla, kukin tapansa mukaan, ja mä päätin opetella juomaan teetä. Oli vain juotava jotakin, kun halusi olla porukan mukana istumassa. En halunnut missata mitään jänniä keskusteluja, joihin muut saattais palata joskus myöhemmin. On tosi tylsää olla se ainut, joka ei tiedä meneillään olevan keskustelun aihetta, tai mistä koko juttu on saanut alkunsa.

Nykyään Ärrältä saa erilaista teetä. Saa sieltä kai lämmintä kaakaotakin, mutta sitä oon laskenut kuppiin vain kerran, jolloin oon lähtenyt kävelemään työpaikalta himaan päin vailla erityisiä suunnitelmia. Teellä tarkoitan jääteetä, jota myydään puolen litran muovipulloissa.

Join kahvia viimeksi viikko sitten perjantaina, kun olin valmistautumassa Mira Luotin keikalle Virgin Oiliin. Olin niin epätoivoisen väsyksissä kuluneesta viikosta, että omatoimisesti keitin kahvia kahden kupillisen verran. Ryystin ne tavallisen maidon kanssa.
En tiedä, oliko sumpin sisältämästä kofeiinista apua.
Sain palautetta vaimolta. Piti sitten naljailla siitä, että just minä olin juonut kahvia, ja käyttänyt tavallista "tummansinistä maitoa". Oh dear. Summa summarum, kahvi ei tuota iloa mulle.

Kun pää ei tyhjene

Moi, päiväkirja.

Mua vaivaa unettomuus. Ainakin tän viikon ajan oon käännellyt kylkeä toisen tuhistessa vieressä sikeässä unessa. Miksi Nukkumatti on hylännyt mut?

Okei. Lähipäivinä musta on tuntunut, etten osaa mitään. En pääse eteenpäin asioissa, joissa haluaisin päästä, ja jotka tois mulle paljon iloa. Oon jumissa.

Sen lisäksi naapuri pölöttää alemmassa kerroksessa, ja tuun pohtineeksi yhä useampaa mietityttävää asiaa. Kuten...

Ekat kirjamessut

Tänään oli jännittävä päivä, koska mentiin kirjoittajaporukalla kirjamessuille Messukeskukseen. En oikein tiennyt mitä odottaa. Lähinnä odotin kaaosta ja että lopulta menis hermot, ja antaisin periksi. Mutta musta oli kivaa nähdä ns. aloitusnumero kimpassa, seota kahden euron kirjalaareista ja kiertää aluetta ristiin rastiin.

Ostin viisi kirjaa, postikortteja sekä -merkkejä. Ja vähän ruokaa silloin, kun alkoi ihan heikottaa.

Kunnes aloin ärtyä tavaroiden kantamisesta ja jalkapohjien kipeytymisestä ja pelätä, että kulutan liikaa rahaa.

Extempore muutos

Sillä raha on ajankohtainen asia. Me muutetaan ens kuussa ja se tarkoittaa, että on maksettava päällekkäin kahden asunnon vuokrasta.
Me saatiin helpotusta: päästään maalaamaan uuden kämpän seiniä viikkoa ennen, kuin varsinainen vuokrasopimus astuu voimaan. Käytännössä se tarkoittaa, että meidän tarvitsee maksaa uudesta asunnosta ens kuun ajalta vain kahden viikon vuokra.

Tässä muutossa jännää on se, että me ei varsinaisesti suunniteltu sitä, vaan vaimo katseli välillä vuokrakaksioita ja yhtenä iltana mäkin innostuin. Siitä laskien kahden vuorokauden päästä me oltiinkin jo pälyilemässä toisen asunnon säilytysratkaisuja ja tiivistä pihaa.

Ex-episodi

Kolmas asia mitä oon miettinyt paljon on välien katkaiseminen lopullisesti eksän kanssa.

Mä en puhunut siitä koskaan eksänä mutta joo, suhdehan meillä oli. Me vaan ei sovittu, että nyt ollaan pari.
Joka tapauksessa. Mä otin kyseiseen tyyppiin yhteyttä vajaa vuosi sitten ja se vastasi mulle tosi iloiseen sävyyn. Sanoin, että onpa mukava huomata että pystytään näin juttelemaan keskenämme.

Kesällä tyyppi sanoi, että meidän pitää pitää taukoa asioidemme selvittelyssä. En ihan ymmärtänyt, mutta ei kai siinä sitten. Kun palattiin keskusteluun, sanoin, että kyllä mä tunnen sen edelleen, että ihan sama ihminen se tuntuu olevan. Mä toivoin sen aattelevan musta samoin, siis muistavan, miksi alunperin tutustuttiin nelisen vuotta sitten.

Noh. Mua alkoi risoa, kun se ei aina vastannut mun viesteihin. Sen selityksen mukaan mulle piti olla omat säännöt, olenhan ex-tyttöystävä. Ööh. Se soitti mulle kännissä baarista, kuljetti luuriaan kaverilta toiselle ja nää kaverit kummasteli, miks se soittelee mulle. Kännipuheluja oli vain yksi, mutta petyin ihan valtavasti.
Munkaan kaverit ei suositelleet kaveeraamaan entisen kanssa.

Tuli perjantai-ilta, jolloin viestitin tälle tyypille, että "Olin just elämäni ensimmäisissä opiskelijabileissä". En saanut kommenttia hilpeään, ei-känniseen viestiini. Noin viikon kuluttua viestitin, "Mitä kuuluu?" Ei reaktiota siihenkään.
Muutaman päivän päästä tyyppi tekstasi mulle jonkun absurdin jutun, ja mun pää vaan...räjähti. Ketutti enemmän kuin koskaan ennen. Sen päivän aikana mä tein selväksi, etten mä jaksa sen outoja sääntöjä saati outoja "kavereita" mun elämässä.

Oon katunut. Mulle ei ollut helppoa lopettaa yhteydenpitoa kokonaan, koska oletin sen olevan yksi parhaista. Sen piti olla ns. "mun ihminen", eli sellainen tosi tuttu, jolle voi aina sanoa kaiken mitä ajattelee.
Miksi ratkaisun täytyy tuntua näin perseestä olevalta, vaikka mun mielestä oli sen aika? Kun mä itse kerrankin sanoin jollekin ääliölle suorat sanat. Mun kuuluis olla tyytyväinen.