Naapuridraamaa

Kirjoitin aiemmin siitä, miten naapurit meluavat myöhään ulkona ja miksi se häiritsee. Melu on vähentynyt huomattavasti, ja olen nukahtanut normaalisti, ikkuna auki.

Sen jälkeen on ilmennyt uusi outo juttu, joka koskee meidän taloyhtiön asukkaita. Nimittäin: tultiin vaimon kanssa huomanneiksi portaiden alla roskasäkki. Se oli visusti kiinni, joten näytti siltä kuin siivooja ois sen unohtanut.
Seuraavana aamuna painoin meidän oven kiinni töihin lähtiessä ja kuulin kerrosta alempana rapinaa. "Ole pliis tuttu kasvo", ajattelin, enkä tullut laittaneeksi valoja. No, mua tuijotti mies erään oven edessä. Menin äkkiä ohi, ei ollut aikaa selvitellä henkilöllisyyttä. Kun palasin iltapäivällä, näin rappujen alla saman jätesäkin, tällä kertaa pengottuna. Mulle tuli fiilis, että tää mies on heitetty himasta ja se on yöpynyt portaiden alla.
Se säkki on ollut nyt ehkä kolme päivää samassa kohtaa, ja sen vieressä on joitakin tavaroita, kuten vähän likainen peitto.
Mikä lie perheriita. Sitten mies on ehkä yöpynyt muualla jonkun aikaa..? Aamulla on ollut aika kuumottava fiilis hypellä kyseisiä rappusia alas, kun oon miettinyt, herätänkö nyt miehen vai onko se edes alhaalla vastassa.

Lähtölaskenta kouluun

Oli hassua saada opistolta maili jossa kysyttiin, mihin osoitteeseen voi lähettää hyväksymiskirjeen. Siitähän mä sain tietää saaneeni opiskelupaikan kirjoittajalinjalla. Olin kahden viikon ajan jokaisena päivänä pälyillyt sähköpostikansiota saadakseni kuulla tuloksista, ja kun viimein kyseinen maili saapui, koko kropan täytti suuri jännitys. Joka kerta sen jälkeen asiasta puhuessani, oon tuntenut samaa jännitystä ja innostusta. En tiedä milloin olisin viimeksi hyppinyt tasajalkaa, ehkä viime vuonna, kun oltiin lyöty lukkoon vihkimispäivä.

Kävin viemässä papereita Kelaan. Argh! Papereita!
Jännittää,
1) miten nopeaa sieltä tulee tuomio mun opintotuesta,
2) miten paljon puolison tulot ja yhdessä asuminen vaikuttaa mun tukiin,
3) miten tulee toimeen ilman säännöllisiä palkkatuloja.

Raha-asiat ei oo tällä hetkellä kovin mielekäs puheenaihe.

Mä oon nähnyt vuosien ajan unia koulusta. Ne on kertoneet yleensä siitä, että olen joko valmistautumassa koulupäivään ja mietin, joko bussi tulee. Usein huomaan bussin jo viilettävän ohi ja kysyn joltain tutulta kyytiä.
Saatan myös istua luokassa ja huomata, etten oo tehnyt läksyjäni, tai etsin asuntolassa huonettani.

Toivoisin todella uneksivani jostain muusta. Ainiin, pari kertaa oon keksinyt nasevat sanat mun koulukiusaajalle. Se on hyvä.

Äänekkäät naapurit

Musiikki peittää tällä hetkellä ulkoa kantautuvat lasten äänet. Jos kuuntelen kuulokkeilla, en kuule mitään muuta.

Syvä huokaus.

Mä en voi kuunnella musiikkia ruvetessani nukkumaan. Joskus teininä jopa opettelin siihen jostain syystä, ja muistan opiskeluaikoina ottaneeni päikkäreitä nappikuulokkeet korvissa. Mutta nyt... Ei.

Mulla on oikeus pitää ikkunaluukkua auki omassa asunnossani, josta maksan vuokraa. Saatan haluta avata ikkunaluukun illalla, jotta makkari viilenee hieman, ja mielellään pitäisin sitä auki yön. Mutta illalla alkaa kuulua lasten mekastus, juuri niihin aikoihin, kun oon painamassa päätä tyynyyn. Pitäisi saada unta, jotta jaksaisin nousta arkena töihin kello 4.00. Se on pirun aikaisin. Näin kesähelteellä suorastaan tuskistun moisesta mekastuksesta, kun oon jo vaihtanut peiton pelkkään lakanaan, vetänyt silmälaput silmille, ja yrittänyt tyhjentää mieleni. Vielä kun saisi hiljennettyä nuo naapurit. Mutta minkäs teet? Hermot palaa, uni ei tule sitten millään. Oon usein valitellut sitä, etten saa kesän kirkkaina öinä unta, mutta nyt mulla ja meillä on tällainen uusi ongelma.
Mä en voi puuttua kenenkään asioihin sanomalla, ettei heidän lasten tarvitsisi heilua pihalla myöhään. Mä en voi huutaa ikkunasta vanhemmille, että menkää muualle touhuamaan. Enhän mä vaikka metrossakaan mene ojentamaan ketään, että hei teidän muksut on liian äänekkäitä. Vanhempien pitäisi itse hoksata asia, ja sanoa pihalle meneville jälkeläisilleen, ettei tarvitse ihan huutaa, kun kaikki kaikuu ylempiin kerroksiin saakka.

Kuinka paloin jälleen auringossa

Tiedättekö sen tunteen perjantaina, kun olette mielestänne tehneet hyvää duunia ja kaikki on ihan alright, mutta sitten jostain ihmeestä saatte aikaan stressiä ja huonon fiiliksen. Tiedätte ettei se olotila johdu itsestä, sille on ulkoinen syy. Mietitte koko päivän sitä syytä, vaikka ettet mahda sille mitään, kunpa mahtaisitte.

Oh well. Lauantaiaamuna ajattelin nukkuneeni ihan hyvin, mutta. En voinut hyvin. Mulla oli tosi kummallinen tunne, sellainen, mitä en osannut selittää puolisolle. Vaimo kysyi mua mukaan rannalle, ja olin alunperin suostunut, mutta nyt makasin sängyssä peiton (tai siis lakanan) alla, unimaski silmillä. Toivoin voivani pitää ikkunaluukkua auki, mutta koskaan ei tiedä, jos naapurin muksu päättää hyppiä tasajalkaa keskellä pihaa juuri silloin. Anyway. Päätä jomotti ihan kunnolla. Kaikki äänet kuulosti isoimmilta kuin tavallisesti. Todellinen HSP-hetki, joka kesti muutaman tunnin. Tavallaan itketti, mutta kyyneleet ei tulleet. Vaimo lähti kotoa. Kömmin ylös, kun tuli nälkä, jomotus katosi joksikin aikaa. Uuden äänen kuullessani pää reagoi taas. Ikkunasta näkyi huima mittarilukema: pitäisi tehdä jotain ulkona.
Syötyäni päätin lähteä käymään ostarilla, oisinpahan edes vähän ihmisten ilmoilla. Jos jokin alkaisi ärsyttää, olisi helppo kääntyä takaisin. Ostin irtokarkkia, ja istahdin penkille syömään niitä ja lukemaan kirjaa. Kirja kertoo takakannen mukaan rakkaudesta, mutta sitä puidaan kahden aikuisviihdemaailman ihmisen kautta. Se ei ole roskakirja, vaan esikoisteos, jossa pohditaan hyvin paljon tunteita ja miksi niitä koetaan. Elämän valintoja ja miten niihin päädytään.

Kohta istuin toisessa puistossa kirjoittamassa muistiinpanoja, jotka koskivat mun tähän asti pisintä tekstiä. (Luovan ihmisen kannattaa pitää muistkikirja aina mukana.) Kirjoitettuani ohuella tussilla viimeisen lauseen ja sille pisteen, palasin kotiin. Istahdin läppärin ääreen ja jatkoin tarinani juonta, kunnes tulin siihen kohtaan, mihin äsken ideoimani lisäys sopisi. Kirjoitin sen hieman eri tavalla, mutta olin tyytyväinen. Naputtelin ehkä pari tuntia. Päänsärky oli poissa. Olin itse auttanut itseäni kuuntelemalla kehoani ja tekemällä jotain mielekästä.

Kävin hakemassa viikko sitten prepaid-netin Ärrältä, mutta sattuneesta syystä en saanut sitä toimimaan omalla pöytäkoneella. Hanna etsi piuhan läppärille, jota ei ollut käyttänyt pitkään aikaan, ja antoi sen käyttööni. Saimme yhdistettyä wlanin läppärille, jota pidän eri huoneessa kuin netin lähdettä. Wlan tarvittiin alunperin android-tv:tä varten. Nyt saan kirjoitella näppäimistöllä ja lisätä runoja suoraan runoblogiini Let me read a poem for you, sekä postata tänne paljon helpommin. Riemuvoitto.

Sunnuntaina lähdin Rastilan uimarannalle mukaan. Metro viiletti about rannan vierestä, joten huomasin sinne hakeutuneen useampia perheitä ja muita rantaleijonia. Olin laittanut uimapuvun päälle, ja oli ilo huomata, ettei se kiristänyt ollenkaan. Itse asiassa, pyysin Hannaa kiristämään olkaimia. Luin uikkarissa ison pyyhkeen päällä Eat pray love- kirjaa (kirja ilmestynyt ennen elokuvaa, koska se on tositarina). Makasin sitten suht pitkän aikaa mahallani silmät kiinni, ja tunsin selvästi, miten hikoilin otsasta ja naamasta, ja hili kirveli silmissä. Kohta kävin suihkun alla viilentymässä. En hoksannut lisätä aurinkorasvaa siinä vaiheessa, joten onnistuin tällekin kesälle polttamaan osan ihosta. Yläselkä oli aika punainen, olkapäät myös, ja mahtavat olkainten raidat oli piirtyneet muuten vaaleaan ihoon. Tänään iho on tuosta kohtaa hellä, Hanna saa hoitaa sitä aloe veralla. Olisin jäänyt työpäivän jälkeen ulos lukemaan, mutta en tohtinut ottaa uutta riskiä palaneen ihon kanssa. Siispä tulin kaupan kautta kotiin, söin Magnum Praline- pikarijäätelön ja ihastuin täysin sen pähkinäiseen makuun. Päivän elokuva oli Safe Haven, ja monday male crush Josh Duhamel. Leffa kuuluu kategoriaan draama/trilleri, joten kokeilin jotakin uutta.

Hullu!

Annan yhden esimerkin aiheesta Kyllä mä pärjään.
Anna-Leena Härkösen eräässä kirjoituskokoelmassa todetaan, että kannattaa olla "hullumpi kuin hullu itse". Tämä tarkoittaa, että jos joku tulee yhtäkkiä öykkäröimään, vastaa samalla mitalla.

Tapauksesta on muutama viikko aikaa. Olin lapannut K-Kaupan kassahihnalle juuresleipäpussin sekä kissan liharuokaa ja raksuja. Takaani kuului: Ostat sitte kissalle enemmän ruokaa kuin itelles. Ajattelin olla reagoimatta mitenkään, sillä kaikesta ei kannata provosoitua. Kysessä oli mulle tuntematon ihminen. Sitten tämä mieshenkilö höpisi: Kuuletko sä? Hä, mitä? Katsahdin mieheen. Se sanoi: Taidat olla hullu, kun sun silmät pyörii tuolla tavalla. Vastaukseni keksin samalla sekunnilla: Sovitaan niin, jos se tekee sut iloiseksi. Katsoin kassatyttöä, mutta ei se näyttänyt mitenkään säikähtäneeltä. Maksoin ja aloin lappaa ostoksiani reppuun. Mies höpötti jotakin itsekseen koskien juuresleipää. Kun mies oli melkein ovella, se käännähti vielä katsomaan ja huusi, että "Taidat olla hullu ämmä! Hullu! Mene hoitoon!" Mä katsoin sitä takaisin, oikeasta kädestä nousi keskisormi pystyyn ja suustani kuului "Kuule mene itse."
Okei, sekunnin verran musta tuntui että tyyppi saattaisi tulla mun eteen puhisemaan lisää, mutta se hävisi näkyvistä. Mulle tuli tarve soittaa kaverille ja kertoa tapahtuneesta. Olin hieman ylpeä itsestäni, koska yleensä en keksi mitään nasevaa sanottavaa oikealla hetkellä, vaan jotakin saattaa tulla mieleen seuraavana päivänä. En koskaan ole näyttänyt keskisormea kellekään tuntemattomalle, ainakaan noin näyttävästi. Kerran näytin keskaria kotona ja senkin tyhmän tapauksen muistan hyvin edelleen.

Päiväni Kalliossa

Mä näin yöllä unta, että hukkasin lompakkoni. Olin siitä tosi huolissani ja hätääntynyt. Tämä skenaario olisi voinut ihan hyvin käydä tänään toteen...

Aamu alkoi lenkillä lähimaastossa. Tunsin, miten aurinko alkoi toden teolla lämmittää.

Parin tunnin päästä: Mulla oli repussa odottamassa 10 postikorttia, joita varten kävin hakemassa postimerkkejä. Postitoimiston tyyppi avasi eteensä kansion esitelläkseen kokoelmaa. Ääni muuttui nyrpeäksi mun todetessa, että terveiseni menevät ulkomaille. Se lätkäisi 10:n merkin setin pöytään ja ilmoitti hinnan kysymättä, olisiko kyseinen mulle mieluinen. Maksoin ja kiitin. Asiakaspalvelunhan ei pitäisi olla niin vastahakoista sitä tekevälle, mutta en sano mitään.
Bussikuskit saattaa kyllä jättää tervehtimättä, vaikka yleisönosastoilla maristaan, että niitä pitäisi työtään tekevinä moikata.

Astuessani sisään Silvopleehen näin buffetpöydän ääressä pisimmän jonon kuin koskaan. Mahassa taisi tuntua jotain, niin innoissaan katselin päivän tarjontaa. Bataattiranskalaisia, kikhernesalaattia, hieman tulista tofupaistosta... Niillä maha tuli täyteen. Onneksi oli istumapaikka ystävällistä naista vastapäätä: se totesi, että ympärillä olevia tuoleja on merkattu varatuiksi takeilla.
Himoitsin raakakakkua jälkkäriksi. Se palanen ei tullutkaan suosiolla lautaselle, vaan vähäsen mureni alapuolella rivissä olevien pullojen päälle. Sori.

Kapusin Porthaninkatua pitkin Kallion kirjastoon. Kaivelin Härkösen ja Statovcin repustani ja laitoin ne palautushihnalle. Samassa innokas kirjaston tyyppi tuli viereen puhumaan, että "Ei siinä hihnalla saa olla muita kirjoja, kato ota tuo yks pois ja sitten piippaat tuon toisen ensin. Se on helppoa." Minä mutisin että joo, tiedän, se vaan sattui olemaan siinä...
Kirjahyllyjen välissä heilutin kättä kuin helleviuhkaa. Nappasin pakostakin yhden Anna-Leena Härkösen kirjoituskokoelman, pyörähdin ympäri ja valitsin yhden ohuen Tuomas Kyrön romaanin.

Astellessani loivaa alamäkeä Viidennellä linjalla näin sumean ikkunan, jonka yläpuolella luki Femma. Osuva nimi, mietin. Menin kyseiseen pieneen baariin ja pyysin 12 senttiä punaviiniä. Istuin tummalle nahkapenkille. Mun oikealla puolella istui mua vähän vanhempi nainen läppäri edessään, vasemmalla kolme vanhukseksi luokiteltavaa, jotka juorusivat keskenään ja selasivat iltalehtiä. Edessä seinään kiinnitetty tv, josta näkyi Kummeleita ilman ääntä; hiljainen musiikki soi taustalla. Luin kolme lukua Kyröstä.
Postasin Instagramiin kuvan viinilasista ja kirjasta. Onhan se eräänlainen saavutus käydä baarissa keskellä päivää. Sen jälkeen huomasin saaneeni jännän mailin. Mua rupesi jännittämään niin paljon, että katsoin parhaaksi poistua kadulle.

Poikkesin kirpparille mutten ostanut sieltä mitään. Vegekaupassa oli tukalan kuuma. Sieltä ostin kokeiluun ravintohiivahiutaleita ja karkkia.
Punaviinissä on se erityinen puoli, että sen jälkeen tekee mieli suklaata. Niinpä poikkesin vielä Kurvissa kaupassa. Suljin repun huolimattomasti mutta pian huomasin asetella ostoksiani paremmin, jolloin lompakko asettui hyvään kulmaan. Mä oon kerran hävittänyt passini siten, että se on päässyt luiskahtamaan lötkömmästä laukusta. Sitä en oo unohtanut.

Kesäloman alku

Heipä hei, päiväkirja. Mulla on ollut varsin tehokas kesäloman alku, ainakin rahan kulutuksen suhteen...

Lauantaina halusin shoppailemaan Itikseen. Mulla oli ihan lista, mitä pitäisi tai olisi kiva löytää, lyhyt mutta kuitenkin. Koska bussi kiiti sopivasti nenän edestä, päätin kävellä suht lyhyeksi arvioimani matkan (eihän pysäkille voi jäädä odottamaan seuraavaa bussia, jos penkillä istuva mies löyhkää kuin ei olisi käynyt viikkoon suihkussa.) Tunsin itseni reippaaksi, vaikka tulikin jano. Ehdin yli puolenvälin matkaa, kun bussi ohitti mut Itäkeskukseen mennessään.
Punakkuusastettani pähkäillen tilasin saman tien kahvilasta raikkaan ja ihanan kylmän smoothien.

Ensimmäisessä vaatekaupassa sovitin mama jeanseja. Kokoa 40 olevat farkut menivät jalkaan mahaa sisään vetäen, mutta niissä ei ois voinut nostaa jalkaa kunnolla. Siispä nappasin saman malliset, seuraavan koon farkut ja ostin ne sovittamatta.
Joissakin vaatekaupoissa oli esillä mulle ihan väärän mallisia vaatteita, joten ne kävelin hetkessä läpi. Sitten bongasin pitkän mallisen, oranssin topin hienolla mandalakuviolla. Toppi oli runsaamman oloinen ollakseen kokoa s, peilin edessä se näytti mulle sopivalta. Astelin topin sekä sukkapaketin kanssa kassalle.

Askartelukaupasta ostin muutaman postikortin, korvisten lukkoja ja tarroja. Juttelin myyjälle, että on kiva haalia värikkäitä kortteja kun kerran harrastan postcrossingia, mutta myyjä totesi vain: niin, ihan nättejä on. Tiedätkö sen tunteen, kun huvittaa avata suunsa jollekin tuntemattomalle kuten kassahenkilölle, ja sitten petyt, kun se ei vastaakaan? Tulee lähinnä mieleen että "Sori, kun yritän olla sosiaalinen. Minä, niin helposti omaan kuoreeni käpertyvä."

The Body Shopissa luki ALE siellä täällä: astuin sisään, tykästyin vadelmaiseen kausituoksuun, ja maksoin yhdestä voidepurkista.

Tulos: en ostanut shoppaillessani mitään, mitä laatimassani listassa luki. Pisteet hetkessä elämiselle.

Kotona vaihdoin heti uudet vaatteet päälle. Ai että kun ne sopivatkin hyvin. Menin vaimon eteen pyörimään, että kato nyt mua.
Kävin läpi mun kaksi korurasiaa. Asettelin korviksiin niitä juuri ostamiani lukko-osia. Heitin pois joitakin epämääräisiä korviksia. Sitten rasiat olivat järjestyksessä. Rasti seinään.

Kirjoittelin postikortteja. Tällä kertaa kirjoitin osoitteita mm. Britteihin, Puolaan ja Intiaan. Pakko käyttää heti uusia tarroja. Oon aika varma, että vielä 20 vuoden päästä liimailen samanlaisia iloisia tarroja, ja tunnen suurta mielihyvää.

Olin hankkinut vaimolle yllätyksiä, mukaan lukien vadelmaisen voiteen. Ojentaessani pussin vaimolle, sain suuren kiitoksen ja suuren hymyn.