Apua nukahtamiseen

Kuuntelin Oma huone -podcastia nukkumaan mennessä. Se auttoi nukahtamisessa, koska podcastin toimittajilla Anniina Nirhamolla ja Ulla Lehtisellä on hyvin rauhallinen ääni. Se vähensi stressiäni nukahtamattomuudesta; sängyssä pyöriminen kun on surullisen kuuluisa ilmiö.
Olin alkanut havaita itsessäni ärtymisen merkkejä väsymyksen vuoksi. Tunnetta lisäsi ajatus siitä, että väsymys on osaksi omaa syytä. Kesälomalla on ihanaa valvoa ja muistaa uudelleen, miksi yöt ovat rauhallisuudessaan kauniita. Aamujen kauneus häviää, ja ensimmäinen ruoka syödään kello 12 jälkeen, kun jatketaan sitä peiton alla pyörimistä mahdollisimman pitkään. Unirytmi heittää häränpyllyä.
Kuumimpina öinä päällä on pelkkä pussilakana.

Oma huone -podcastissa käydään dialogeja kirjoista ja kirjoittamisesta. Löysin sen Instagramin kautta, käyttäessäni nimimerkkiä hukka_lukee, joka on mun kirjagram-alter ego.
Kuuntele ja lue:
https://www.omahuone.com/

Ituhippi ja eläinten Helsinki

Mellunmäki / Mellunkylä

Bongasin viime viikolla pienen kotkan. Se lennähti alavalla paikalla puun oksalle, ja erotin sen harmaan muodon ja tummemman harmaansävyisen siiven.
Samaisella viikolla sain todistaa myös näkyä pienen, ohutjalkaisen kauriin käyskentelystä Mellunmäessä. Näin sen lenkkipolun päässä, ja se kuuli mun askeleet jo kaukaa. Säikkyen kipitti metsään. Olin niin iloinen kauriista, että aloin itkeä.

Vaakkuvat sorsat ilostuttaa purossa lähellä koirapuistoa. Ne on niin söpöjä, kun räpyttävät räpylöitään veden alla ja niiden perässä muodostuu levenevä vana.

Kesäilta Mellunkylässä.

Myllypuro

Asuessani Myllypurossa, opin tunnistamaan pulun eli kesykyyhkyn laulun. Se ei tosin kuulosta laululta vaan hassulta ääneltä, jonka muistaa sittemmin helposti. (Tulee muuten väkisin mieleen Ismo Alangon albumi Pulu.)

Myllypurossa sain nähdä varsinkin varhain aamulla näyttäviä rusakoita, ja päivisin kirkon ja puiston välillä hyppeli tupsukorvaiset oravat. Saatoin seurata niitä kotona parvekkeelta, josta oli näkymä havumetsään. Olohuoneessa oravien seuraaminen oli yhteinen aktiviteetti kissojen kanssa.

Viime kesänä oli todellisia hellepäiviä, jolloin vein pikku eläimille vettä takapihan pusikon juureen ja kirkon takana olevalle ruokintapaikalle.

Roihuvuori

Roihikasta tulee aina ekana mieleen heinäsirkkojen sirritys. Voi sitä tunnetta, kun kävelin kaverilta kotiin illan hämärtyessä, ja pusikosta tai tiheästä ruohikosta kuului voimakasta sirkkojen soittoa. Sääli että niitä on niin vaikea erottaa paljain silmin.

Joutsen teki pesän ihan lenkkeilyalueen viereen. Pesärauhan säilymisestä oltiin tosi huolissaan.

Kallio

Kalliossa puolestaan kuljin kämpältä pysäkille hitain askelin, jos näin kaneja. Pyöreitä, ruohoa mutustavia kaneja, jotka saivat muun muassa Metro-lehdessä aikaan suuren haloon. Ehkä mä oon höpsö ituhippi, mutta tuolloin mulle tuli tavaksi kuiskia pupuille, että olkaa varovaisia pupuja. Se toi mulle jonkinlaisen mielenrauhan pienten luontokappaleiden puolesta.

Vappua helluntaina

Löysin itseni Ympyrätalon jäätelöaltaalta klo 15. En valehtele jos kerron, että altaassa oli vain pari uutuuspuikkoa sekä muutama proteiinipikari. Ostin pikarin, ja sehän olikin yllättävän hyvää ollaakseen niin "terveellinen".
Ihan kiva juttu siis, mutta jäätelön mukana ei tullutkaan lusikkaa. Katsahdin ympärilleni, ja revin pikarin kannesta palan. Sain sen avulla pieniä paloja suklaajäätelöä suuhun. Tällä kerralla jäden olisi suonut sulavan nopeasti, koska pahvinpalalla ei saanut leikattua kovempia, karamellinmakuisia kohtia keskeltä.
Heitin osittain syödyn jäätelöpikarin roskikseen, ja kiersin toiselle laidalle. Istahdin penkille, jolla istui takkiin sonnustautunut mummeli. Avatessani kirjani, Annett Gröchnerin Vappuaaton, mun ois tehnyt mieli kysäistä mummelilta, mitä se oli lukemassa. En osannut tehdä sitä. Pohdin, miksi se oli ihan ylitsepääsemättömän vaikeaa.
Tokoinrannassa tuuli, mutta pääsin kahden luvun verran eteenpäin 500-sivuisessa kirjassa.

Kirpputori Aarteet kiertoon, Porthaninkatu 6

Porthaninkadulla oli kirpputori auki. Pistin pääni sisään ja huikkasin: "Onkohan täällä kirjoja?" Kirpparinpitäjä kehotti iloisesti tutkimaan peräseinän kirjahyllyä.
Kävin kaiken läpi, hyllyn ja sen edessä olevan korin. Pidin kädessäni milloin Anna-Leena Härköstä (sitä kirjaa, jonka olin jo kertaalleen ostanut kirpputorilta kovakantisena, mutta jättänyt kesken, koska siinä puhuttiin kissanpentujen hukuttamisesta) milloin Katja Kallion Sooloilua -hömppistä, josta tehdyn elokuvan oon nähnyt useaan kertaan.
Päädyin Tuija Lehtisen Sara ja levottomat jalat -nuortenkirjaan. Löytö oli mulle todellinen onnenkantamoinen, koska mulla on kesän tavoitteena lukea teini-iän suosikkikirjoja, ja nimen omaan tätä Saraa en oo löytänyt kirjastoista.
Kirpparin nainen kertoi toiselle asiakkaalle, ettei tänään ollut tarkoitus pitää putiikkia auki ollenkaan, "Mutta samapa tuo on pitää sen aikaa, kun haen täältä joitakin tavaroita."
Ajattelin miten kivaa ois sanoa, että mulla on vakkarikirppis. Sellainen jopa, josta tekee kirjalöytöjä.

Karhupuisto

Kallion kirjasto ei ollut auki. Ei näin sunnuntaina. Sitä paitsi: Miten kännykkää tasatunnein näpräävänä en ollut huomannut, että on helluntai?
Kirjaston edessä kävin lyhyen dialogin erään naisoletetun kanssa: todettiin yhteen ääneen, että kirjastolla ei ole palautusluukkua. Olin turhaan kantanut repussani kolmea luettua romaania.

Luin Vappuaattoa Alli Tryggin puistossa varjopaikalla siihen asti, että jonkun miesoletetun polttama pilvi alkoi haista nenään. Olin vasta iloinnut siitä, että alakerran naapurin pilvenkäry oli vähentynyt.
Siinä välissä kuuntelin toiselta penkiltä kantautuvaa musiikkia ja naisen heleää laulua. Nainen huomasi mut: "Hei kuule, poltatko sä?" "Mulla ei oo tulta eikä tupakkaa", vastasin. "Okein, no oisko sulla pahvia?" Pahvia? Olihan mulla hetki sitten jäätelöpikarin roskia, mutta mistä minä tiedän, jos "pahvi" tarkoittaa katukielellä aivan jotain muuta.

Helmet lukuhaaste 2019: tammi-kesä

Lukuhaasteeni voi hyvin, sillä olen täyttänyt siitä jo 35 kohtaa. Ne ovat:

1. Kirjan kannessa on kasvot:
Maria Veitola - Veitola

2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä:
Kalle Lähde - Happotesti

3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue:
Rafael Donner - Ihminen on herkkä eläin

4. Kirjailijan ainoa teos:
Aura Nurmi - Villieläimiä

5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi:
Susinukke Kosola - Varisto

6. Rakkausromaani:
Lena Andersson - Omavaltaista menettelyä

7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt:
Laura Manninen - Kaikki anteeksi

11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa:
Saara Turunen - Rakkaudenhirviö

12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan:
Enni Vanhatapio - Absentia

13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja:
Heidi Silvan - Tytti Seckelinin elämä ja esikoisteos

14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi:
Paavo Haavikko - Puut, kaikki heidän vihreytensä

Pasilan kirjaston runo-osasto

15. Kirjassa käsitellään jotain tabua:
Henriikka Rönkkönen - Bikinirajatapaus

16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla:
Henriikka Tavi - Esim. Esa

17. Kirjassa on kaksoset:
Grégoire Delacourt - Onnen koukkuja

18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja:
Bo Carpelan - Lapsuus

20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria:
Kiba Lumberg - Samettiyö

21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja:
Paperi T - Post alfa

25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin:
Hai Zi - Näkymä valtamerelle

26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan:
Thomas Erikson - Idiootit ympärilläni

28. Kirjan kannessa on kuu:
Rabindranath Tagore - Kuukeinu

29. Kirjassa nähdään unia:
Hannu Mäkelä - Musta on meri

30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema:
Mikko Rimminen - 2xRimminen

31. Kirjassa kuljetaan metrolla:
Lena Andersson - Vailla henkilökohtaista vastuuta

33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan:
Anna-Leena Härkönen - Ei kiitos

34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia:
Juhani E. Lehto & Camilla Kovero - Homoseksuaalisuus tieteen näkökulmasta ja miesten kertomana

35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä:
Miina Supinen - Liha tottelee kuria

36. Kirjassa ollaan yksin:
Sisko Savonlahti - Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

37. Pienkustantamon julkaisu:
Hannu Mäkelä - Viimeiset runot

39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja:
Silene Lehto - Hän lähti valaiden matkaan

40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia:
Riikka Pulkkinen - Lasten planeetta

42. Kirjailijan nimi viehättää sinua:
Saila Susiluoto - Siivekkäät ja hännäkkäät

44. Kirja kertoo Berliinistä:
Annett Gröschner - Vappuaatto

Sain apua kirjan löytämiseen toisesta blogista!

45. Kirjan nimessä on kieltosana:
Riku Korhonen - Emme enää usko pahaan

46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö:
Annamari Marttinen - Korsetti

47. Kirjassa on alle 100 sivua:
Jenni Haukio - Paitasi on pujahtanut ylleni

Helsingin keskustan kirjasto Oodi

Puhukko nää murteella?

Mä asun Itä-Helsingissä, mutta olen kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta. Meidän perheellä oli omakotitalo Haapavedellä, pienellä paikkakunnalla, josta nähtynä ja kuultuna muut suomalaiset murteet kuulostivat tosi hassuilta ja erikoisilta.

Tapasin silloin tällöin isän puolen serkkuja, jotka tulivat Tampereelta käymään, ja puhuivat sie ja mie. Muistan ajatelleeni joka kerta, että serkkujen puhetapaan on totuteltava aina uudestaan.
Myöhemmin meillä oli perhetuttuja Kuopion suunnalta, ja nekin käyttivät samoja pronomineja, sie ja mie. Nauroin tuttaville, koska niiden puhe kuulosti vitsikkäältä. Eivät tykänneet kyttyrää.

Noin 20-vuotiaana tutustuin netissä saman ikäisiin tyyppeihin, joita kävin moikkaamassa Helsingissä ja Espoossa. Nää kaverit ei välttämättä puhuneet stadin slangilla, mutta niillä oli kavereita, jotka puhui. Mua nolotti, kun en ymmärtänyt, mitä ne oikein tarkotti sillä dallaamisellaan sporalle. Tai miksi joku oli joka välissä vailla stögistä tai brenkkua.

Pk-seudun kavereista mä olin jokseenkin eksoottinen, kun lykkäsin konsonantteja joka väliin. En ymmärtänyt, miksi mun piti toistaa jotain sanomaani, kun omasta mielestä puhuin selkokielellä.
Varsinkin eräs kaverin kaveri, jonka kanssa sittemmin tapailin, hiljeni aina kuuntelemaan mun puhetta. Tämä jamppa luuli Oulun olevan Lapissa.

Viimeisin kerta, kun kävin keskustelua murteista, oli parisen viikkoa sitten lukulähettiläs-tapahtumassa. Mä tiedustelin, mitä moisessa tapahtumassa yleensä tehdään. Sain vastauksen, ja sen perään kysyttiin: Ootkos sinä Karjalasta, kun puhut tuolla tavalla? Vastasin, että en mie oo, vaan miun Karjalasta kotoisin olevan puolison puhetapa on tarttunut. Juttukaveri oli juuri muuttanut puolisonsa kanssa Rovaniemeltä Helsinkiin ja se oli kovasti sitä mieltä, että murteet on hieno juttu. "Ethän vaan unohda omaa murrettasi ja vaihda sitä stadin slangiin!" se sanoi mulle. Sanoin: En, en. Älä sinäkään."

Niin ne murteet vaan lisää persoonallista mielikuvaa. Mun normi puheessa kuulee aika usein sanoja, kuten steissi tai systeri siellä konsonanttipitoisen murteen välissä. Toisaalta: saatan käyttää sanoja aliska (= alikulkukäytävä) tai pyskä (=pysäkki), jotka saattaa olla ihan itse keksittyjä sanoja.

Sain stipendin ja olin niin onnellinen

Mä oon niin kiitollinen. Voisin jättää tän vaan tähän ja se kertois oleellisen.

Tänä aamuna, koulun kevätjuhlan jatkoilta selvittyäni, tuli se kunnon onnen ja haikeuden itku, jota pidättelin koko päivän. Pato aukesi vähän kun kuulin koulun salissa saavani stipendin ja sitten kun puhuin siitä, ja kolmannen kerran kyynelehdin baarissa selittäessäni, miten ihanalta tuntuu tulla hyväksytyksi kaikkine tunteineen ja ajatuksineen ja kuulua porukkaan.

Oon kuullut kouluissa jaettavista stipendeistä, mutta mulle tuli täytenä yllätyksenä, että mä voisin saada sellaisen. Stipendi on kiitos hyvän ilmapiirin ylläpitämisestä ja esimerkillisestä läsnäolosta. Mulle se merkitsee mielettömästi.
Joskus oli ajanjakso jolloin jokainen uupui ja mullakin vaan tuuli humisi päässä. Silti menin kouluun, sillä läsnäolo on tosi tärkeä asia. Kun edes yrittää tehdä sitä mitä pyydetään ja päästä eteenpäin, voi sanoa tehneensä osuutensa.

On kannustettava itseään ja muita. Kun itsellä on hyvä fiilis, haluaa, että muillakin on. Ympäröivä ilmapiiri vaikuttaa omaan tekemiseeni tosi vahvasti. Kun saadaan aikaan positiivista energiaa, siitä tulee yhteinen asia, yhdistävä tekijä. Me-henki.
Haluan kuulua porukkaan, jossa hihkutaan: hyvä me! Ja haluan, että mua kannustetaan päivinä, jolloin luotto itseeni on heikossa hapessa. Haluan, että me kaikki onnistutaan.

Kevätjuhlassa lausuin muutaman oman runon, joita työstin kirjoittajalinjalla. Kyllä, nyt puhutaan kuluneesta lukuvuodesta menneessä muodossa. Haikeaa. Oli ihanaa kuulla luokkalaisilta, että lausuminen meni hyvin. Jännitin kovasti, tärisin. Sain kahdet aplodit.

Kirjoittajalinjalla oli omat jatkot. Meille oli varattu pöytä ravintolasta, jossa oli tosi hyvää ja täyttävää pizzaa. Mozzarella oli todella pehmeää. Lounaan yhteydessä jaettiin todistukset. Oli sääli ettei ihan kaikki päässeet paikalle, mutta tunnelma oli mainio. Opettajille annettiin museolahjakortit.
Lautta vei meidät Suomenlinnaan, jossa istahdettiin ruohikolle rinkiin. Juteltiin paljon ja naurettiin vielä enemmän. Kerroin aamuisesta kömmähdyksestäni: avasin vahingossa naistenvessassa suihkuhanan, niin että koko koppi kastui ihan märäksi. Tässä porukassa kaikki keskustelu tuntui super luonnolliselta.
Voitin arvasta 10 euroa, ja ostin sillä eväitä paluulauttaa odotellessa.
Keskustan baarissa tilasin jäätelöä ja löysin meidän pöydästä lasinalusen, jolla sain ilmaisen juoman. Tarjosin sen luokkakaverille. Luokkakaveri ihmetteli hyvää onneani, ja mäkin vaan kohottelin käsiä ja olkapäitä.
Jos sanon, että ilta (tai siis aamu) päättyi toisten huolehtimiseen, se antaisi ehkä väärän kuvan, mutta sitähän se porukalla heiluminen on, huolen pitämistä. Luottamusta ja ihailua voi osoittaa monella tavalla, ja parhaiten se ilmenee toteamalla: tykkään teistä, pitäkää lippu korkealla.

Ongelmallinen kehonkuva

Sain tämän kertaisen postauksen aiheen PS. Olen vegaani- duon Pajulta. Pajun Instagram storiesissa oli kuva, jossa luki: "Reminder. There is no such thing as ideal beauty."

Mä heitin Pajulle viestin, jossa kerroin olevani L-kokoisia vaatteita käyttävä nainen, joka kuvittelee joidenkin ihmisten katselevan itseään arvioivasti ja miettivän, miksi sillä on vatsamakkaroita ja leveät jalat. "Olen niiden mielestä varmaan laiska ja ajattelematon."
PS. Olen vegaani- kanava on mulle hyvin tuttu ja seurauksessa, joten siksi kai oli helppoa avautua. En odota mitään vastausta tai kahdenkeskistä keskustelua aiheesta, halusin vain sanoa mitä ajattelen, koska unohdin yhtäkkiä kaiken muun ympäriltäni.

Pohdin, dissataanko isokokoisia ihmisiä ja varsinkin naisia siksi, että ne on isompia kuin arvostelijat itse, vai siksi, että on sitä vatsamakkaraa ja appelsiini-ihoa? Olisinko minä viehättävämpi, jos mä olisin saman kokoinen kuin nyt, mutta olisin kiinteämmässä kunnossa?

Tämä on pohdiskelua, ei kenenkään osoittelua sormella.

Koska tiedän, että s-kokoisiin vaatteisiin mahtuvat naiset ei myöskään pidä itseään automaattisesti viehättävinä.
Nyt seuraa tunnustus. Oon yllättynyt siitä, että hoikat naiset saattavat inhota kroppaansa tai jotakin kohtaa siinä. Luulen yllätyksen ja kieron ajatteluni johtuvan siitä, että nähdäkseni kukaan minua kevyempi nainen ei ole tehnyt kanavaa tarkoituksenaan puhua siitä.

Mä en tiedä, miksi olen valppaana puolustelemaan elämäntapojani ja kehoni rakennetta. En itse koe tarvetta mennä pyytämään raporttia keneltäkään.
Saatan ajatella leveitä jalkojani vaikkapa allergialääkärin vastaanotolla kun huomaan, miten kapeat allergialääkärin reidet on.

Olen alttiimpi vertailulle kuin luulin olevani.

Olin nuori ja nolo

Lähetin äsken viestin runoilija Aura Nurmelle. Se menee näin: "Pakko sanoa, että sun ja Susinukke Kosolan ansiosta mä en enää häpeile mun lapsuutta ja nuoruutta ´nolona nobodyna´. Viesti viittasi Auran Insta storyyn, mutta pitää paikkaansa.

Musta tuntui aina nuorempana, että "kukaan ei halua olla mun kaveri, koska en tunne erikoisia bändejä ja mulla on ihan normivaatteet." Toisaalta kukaan ei havitellut mun seuraa siistien sisarusten takia tai siksi, että äiti toi kaupasta oman karkkipussin vieraana olijalle.

Ihan helkutin karmivaa ajatella näin jälkeen päin, miten paljon on pitänyt nähdä vaivaa saadakseen seuraa välitunnille. Tai jos joku katseli muiden leikkejä sivusta, oli noloa mennä kysymään, haluaisiko sekin tulla mukaan. Huh huh.

Sekin oli noloa, jos oli yksin jonkun mielipiteen kanssa. Jos piti jotakin juttua tärkeänä ja ajatteli, että se voisi olla jollekin muullekin tärkeää, mutta kukaan ei reagoinut. Sen jälkeen itsetunto laski jälleen.

Mä palaan muistoissani aina uudestaan ja uudestaan samankaltaisiin ajatuksiin, jotka koskee epäsuosiota ja itsensä ihmettelyä. Mut hei maailma, mä oon ihan fine. Musta tuli fiksu ihminen, joka välittää muista. Ajatelkaapa sitä. Mua dissattiin välillä ihan helvetisti, harvoin kyseltiin itsetunnon perään. Mun piti itse keräillä itseni kasaan ja mennä kouluun taas seuraavana päivänä, niin kuin en jännittäisi ennakkoon mahdollista alaspäin katsomista.

Valitettavasti muistan nuoruuden kouluajoista lähinnä negatiivisia juttuja. Ihan varmasti mulle puhuttiin kivastikin enkä mä täysin kavereitta jäänyt, mutta niinhän sitä sanotaan, että huonot asiat jää päällimmäisiksi mieleen.

Ois ihanaa muistaa jokin yksittäinen ihaileva lause.

Miksi jännitän?

Esimerkki 1

Otin eilen vastaan vieraita. Tiesin appiukon olevan hyvä tyyppi ja että sitä mun ei tarvitse jännittää, mutta onnekseni ja ilokseni en jännittänyt apen naisystävääkään.
Pohdin: miksi en jännittänyt?
Johtuiko se siitä, että mulla oli ollut kiva päivä luokan kanssa museossa ja ravintolassa? Vai siitä, että olin nähnyt naisystävän kuvan ennen tapaamista? Vai olinko alitajuntaisesti järkeillyt naisen olevan hyvä tyyppi, kun appikin on?
Olin kotona ihan normaalisti. Juttelin ystävällisesti, kysyin kuulumisia ja mussutin sipsejä yhtä antoisasti kuin muutenkin.

Esimerkki 2

Tänä aamuna kävin juttelemassa opon kanssa. Tiesin mistä haluan puhua, mutta sitä en osannut aavistaa, millä tavalla se tulisi ulos mun suusta. Oli mennä jaaritteluksi. Sitten sanoin: "No mutta", ja alettiin yhdessä pohtia mun asiaa ja selvittää, mitä sille pitäisi tehdä.
En ollut harjoitellut mielessäni, miten selittäisin asiani. Joskus harjoittelu auttaa, joskus lisää hermostuneisuutta entisestään. Mistä senkin voi tietää, kummin kannattaa menetellä?

Opon huoneessa kävin yhden puhelinkeskustelunkin, ja sen aikana mietin välillä pitkään ja vähän takeltelin, kun muistelin jotakin.
Muistutin itseäni siitä, että langan toisessa päässä on toinen ihminen, yhtä lailla inhimillinen tyyppi. Opo sanoi, että tämän tyypin työtä on auttaa muita, siksi se siellä vastaa.

Mä sanoin, että jos hakisin vielä kesätöitä, se ei ois sama firma, missä olin ennen koulua. Sen jälkeen mua alkoi itkettää. Muistin ikävän pomoni. Totesin ääneen, että pomon takia mulla on varmaan traumoja ihmisten kohtaamisessa: mä jännitän, että vastassa saattaa olla yhtä vaativaan äänensävyyn puhuva henkilö.
Opo ojensi paperia johon kuivasin silmäni ja sanoi, että sitä ei haittaa, jos joku itkee sen huoneessa. "Eikös ole parempi antaa itkun tulla? Sen jälkeen on parempi olo." Hymyilin. "Sitä paitsi, ei ole sen tunteidensa näyttäjän ongelma, miten toiset siihen suhtautuu. Jos joku suhtautuu kummaksuvasti ja sille tulee epämiellyttävä olo, niin sen pitää kysyä itseltään, miksi on niin."
Oi voi. Tämän jälkeen mun itku meinasi jatkua siksi, että opo oli niin kiva mulle.

Erityisherkkyyden piirre

Mä oon erityisherkkä ja mun kohdalla se tarkoittaa mm. sitä, että jänitän asioita etukäteen.
Mitä jos menee huonosti, mitä jos mua pidetään typeränä ja mua hävettää?

On vaikeaa kun jotakin asiaa ei saa tehtyä siksi, että jännittää itsensä ja tavallaan muidenkin puolesta.

Soimaan itseäni: "OLen hölmö kun mietin liikaa" Olen hölmö kun en mieti tarpeeksi."

Kyse ei ole siitä, ettenkö rakastaisi itseäni tai arvostaisi muita.

Hyvinä päivinä jännitän vähemmän, ja mun ääni on normaali.
Huonoina päivinä tunnen, miten kainalo hikoaa pelkästä ajattelemisesta.

Täytyisi olla armollinen itselleen. Tarkottaisiko se, että hyväksyisin ns. huonotkin päiväni?

Tiedän, että täytyy olla pyytämättä anteeksi silloin, kun silmä alkaa kostua.
Tiedän, että monilla on suojakuori, mutta ne haluaisivat osata näyttää tunteensa.

Tiedän, että jokainen jännittää.
Kunpa olisin varma siitäkin, että mun jännityksen hetkellä mustakin ajateltaisiin, että "siinäpä on inhimillinen piirre."

Kun olin helposti lähestyttävä

Lukeminen yhdistää. Tai no... hei, pitäiskö mun aloittaa jollain muulla lauseella? Etten vaan kuulostaisi ihan kuivalta jo alkuun?

Lukeminen yhdisti minua ja erästa randomia tyyppiä viime viikolla. Odotin metroa Mellunmäessä ja luin seisaaltaan Aaro Hellaakosken runoja. Näin sivusilmällä, kuinka naishenkilö lähti kävelemään lähemmäksi minua, ja miten se vilkuili varovasti suuntaani. Se pysähtyi eteeni, parin askelen päähän, katsoi vielä oikealle ja vasemmalle ja aloitti dialogin:
- Moi. Mitä sä luet? Runojako?.
Mua hieman huvitti tyypin norkoilu, mutta pidättelin liiallista hymyilyä vaikuttaakseni helposti lähestyttävältä. Sellainen mä haluaisin olla. Anyway.
- Joo, Hellaakosken runoja.
- Se onkin aika iso kirja. Näyttää ihan divarin aarteelta tai joltain, sen verran kuluneet kannet.
- Joo, sieltä mä oon tän bongannu. Hieno löytö kyllä. Harvemmin tulee divareissa käytyä, itse asiassa.
Tässä kohtaa metro saapui laiturille. Keskustelu jatkui, sillä nainen avasi suunsa taas sisään pujahtaessaan. Seurasin sitä penkille ja istahdin vastapäätä.

Se halusi tietää, oonko matkalla kouluun, satunko opiskelemaan kirjallisuutta. Kerroin Laajasalon opistosta ja sen kirjoittajalinjasta, joka on auttanut mua tosi paljon.
Mulle tuli vähän tukala fiilis, koska tyyppi silmäili mua puolelta toiselle enkä oikein tiennyt, haluaako se puhua vielä kirjoista vai jostakin muusta.
- Sä taidat olla kissaihminen, kun sulla on noita kuvia, se sanoi tarkoittaen mun mulkosilmäisiä kissatatuointeja.
- Oon mä kissaihminen. Pitäähän sen näkyä.
- "Onni". Onko sulla sen niminen kissa?
- Niin joo toi... no mun toisessa kädessä lukee "ilo". Ne on ihan tommosia positiivisia sanoja, hyviä asioita elämässä.
Nainen katsahti ikkunasta ulos, näytti vähän ujolta ollakseen silti utelias. Samastuin ja siksi varmaan jaksoin käydä keskustelua. Toisaalta, miksi mua ei kiinnostais se, miksi ihan tuntematon tyyppi haluaa jututtaa just mua?

Onneksi nainen palasi takaisin kirjoihin.
- Mä luen parhaillaan tätä, se vetäisi laukustaan jonkun romaanin. Jatkoi:
- Mä en oo hirveesti runoja lukenu, vaikka ehkä pitäis. Enemmänki tätä proosaa.
Halusin esitellä tyypille proosarunoutta, ja nostin repustani Silene Lehdon teoksen Hän lähti valaiden matkaan. Kerroin, että itse tykkäsin siitä kovasti. Nainen kertoi haaveestaan opiskella kirjallisuutta tai kirjoittamista.
- Valitettavasti mulla on niin paljon töitä, et en ehtis opiskelemaan, se huokaisi. Muisti sitten Kriittisen korkeakorkeakoulun, ja minä osasin sanoa, että Kriittisessä opiskellaan vain viikonloppuisin. Tyyppi paljasti osallistuneensa johonkin kansainväliseen kirjoituskilpailuun usemman kerran, ja voittaneensa sen ekalla kerralla. Toivon, että se tulevaisuudessa hakisi johonkin kiehtovaan kouluun.
Saapuessani asemalleni sain vielä nopsan vinkin hakeutua Facebookissa Kirjoittajanloput-nimiseen ryhmään, jossa kirjailijoiksi haaveilevat sekä kirjoittamisesta yleensä ottaen kiinnostuneet voivat keskustella keskenään.

Tänään (jälleen aamumetrossa) tapahtunutta

Luin runoja, tällä kertaa Pentti Saaritsaa. Mun oli tarkoitus saada kirja luettua, jotta voisin palauttaa sen koulun jälkeen. Vastapäiselle penkille istahti nuorimies, joka saman tien huomasi puuhani:

- Hei anteeks. Hei, mikä kirja toi on?

Kun kuulin sanan kirja, tajusin sen puhuvan juuri mulle. Mä menin ihan ujoksi. Tyyppi vaan pelmahti siihen ison reppunsa kanssa ja se näytti äkkiseltään siltä, kuin olisi ollut tulossa vaellusretkeltä tai vastaavalta, missä tarvitaan niin isoa rinkkaa. Taisi sillä olla pesemätön naamakin.

- Tällanen, sain sanotuksi. Tyyppi kumartui lähemmäs nähdäkseen, luki nimen ääneen.

- Julkiset salasanat. Ai, jotain koodausta. Okei.

- Nää on runoja, yritin oikaista, mutta se tuskin kuuli varovaista ääntäni.

- Mä luen tätä, se sanoi ylpeällä äänellä. Kirjan kannessa luki isoilla punaisilla kirjaimilla RAID.

- Ahaa. Näyttää ihan jännäriltä.

- Juu, sellanen tää on, se vastasi ja pisti kirjan reppuunsa.

Tämä keskustelu ei jatkunut sen pidemmälle, onneksi. Tyyppi jutteli kaverinsa kanssa ja ne jäivät pian kyydistä. En ois osannut jutella dekkareista, koska se ei toistaiseksi kuulu omaan repertuaariin. Toisaalta, en ois jaksanut selittää sille tuntemattomalle, etten ole kiinnostunut koodauksesta vähimässäkään määrin.

Mä jäin pohtimaan ton jälkeen, että olisi aika siistiä keskustella vaikkapa Walt Whitmanin Valituista runoista. Pitäisköhän mun ottaa se huomenna kainaloon ja toivoa, että kohdalle osuu seuraava kirjaintoilija?

Iskä ja Olli Lindholm

Huom: Kirjoitettu isäni muistoa kunnioittaen. Sisältää herkkiä ajatuksia.


12.2.2019

Kun mä olin ala-asteella, mulla oli huoneen seinällä rukous. Mä hoin sitä joskus, ihan niin kuin koulussa opetettiin - niin vain kuului tehdä. Uni tuli aina sikiöasennossa, kämmenet toisiaan vasten. Se oli mulle turvallisin nukahtamisasento.
Eräänä aamuna mä heräsin tuon rukouksen alta. Ensimmäinen ajatus oli: missähän iskä on? En tiedä mistä ajatus putkahti päähäni, mutta muutaman minuutin päästä kuulin, etten näkisi isääni enää koskaan.

Mä kirjoitan tästä, koska oon kirjoittaja. Mä oon käynyt samat ajatukset ja muistot läpi monta kertaa ja nyt musta tuntuu, että päästämällä ne ulos mun ei tarvitse miettiä niitä niin paljon.
Mä näen myös, että koska oon aikuinen, haluan kehittää itseäni entistä enemmän, ja yksi tapa on päättää olla vahvempi kuin koskaan. Mun täytyy olla vahva, koska isäni lähti tästä maailmasta 20 vuotta sitten, ja äitini menetin muutama vuosi sitten.

Iskän poismenon jälkeen mua kadutti se, etten ottanut talteen sen Kaija Koo- cd:tä. Tietyistä Kaijan biiseistä kun tulee aina isä mieleen, esim. siitä, missä lauletaan "Minä tiedän sinun aina olevan siellä..."
Isästä muistuttaa myös Eppu Normaalin Tahroja paperilla, mutta se biisi ei sureta.

Tänään iltapäivällä sain kuulla, että Yön keulakuva Olli Lindholm on kuollut. Kävelin vaimon kanssa kotiin kauppareissulta, kun se kysyi, oonko nähnyt uutiset somessa. Tiesin, että se tarkoitti jonkun julkisuuden henkilön kuolleen - välillä tuntuu, että sitä tapahtuu viikoittain. "Toivottavasti syy oli luonnollinen", tuumin.
Nimen kuullessani mulle tuli paha mieli, vaikka en oo kuunnellut Yötä tai tavannut Ollia henkilökohtaisesti. Mutta koin, että yksi isästä muistuttava biisi oli poissa. Siinä lauletaan: "...niin paljon nähtävää maailmaa jää".
Lauleskeliko isä biisiä kotona? Ehkä, en muista, koska olin vielä pieni. Silloin sitä oli niin ymmällään maailmasta sekä siitä, että toinen vanhempi on poissa. Muistan puhuneeni keittiössä ääneen: "Miten isä voi lähteä ennen mummua, kun mummu on kaikkein vanhin?" Äiti piti mua kainalossa ja sanoi, ettei tiedä.

Iskä oli vasta vähän päälle 40.
On hurjaa ajatella, miten paljon maailma on muuttunut tässä ajassa. Iskä ei nähnyt älypuhelimia, ei Fox-tv- kanavaa, Bumtsibumin Marco Bjurströmin kaapista tuloa, Spede Pasasen kuolinuutista, saati Lindholmin Ollin.

En tiedä miten isä olis suhtautunut mun tyttöystäviin tai koulumenestykseen, Suomen ensimmäiseen naispresidenttiin tai kauppojen vegehyllyihin. Oisko se juonut smoothieta aamulla tai kokannut avokadopastaa perheelle?

En muista meidän isästä paljoakaan. Mun työpöydän laatikossa mötköttävä rei´tin kertoo, että isä käytti sitä hoitaessaan firmansa asioita. Se oli nuohooja. Melkein ainut nokikolari, jonka oon nähnyt. Sillä oli likaiset kasvot ja sininen haalari. Se ajoi sinisellä pikku pakulla, jonka kyydissä piti työvälineitä.

Sen tiedän, että mä oon joutunut antamaan maailmalle anteeksi isäni pois ottamisen kerta toisensa jälkeen. Ja itselleni oon antanut anteeksi sen, että oon surrut niin paljon.
Viime vuonna olin töistä poissa yhden päivän, koska en vaan osannut mennä sinne. Koitti tietty aamu ja sen myötä tietyt ajatukset sekä tuska, jonka voi vain toivoa vähentyvän vuosien myötä.

Jos uskoisin taivaaseen, sanoisin, että ehkä tällä hetkellä meidän iskä paiskaa kättä Olli Lindholmin kanssa. Mutta mulla ei ole kaikkivaltiasta jumalaa. Mä uskon ihmisten hyvään tahtoon, siitä mulla on esimerkki omasta perheestä. Sen turvin kasvatan itse itseäni.

Esiintyjänä open micissa

Ennen kirjoittajalinjalla opiskelua en ollut juuri kuullut puhuttavan open micistä. Sanan täytyi olla jostakin tuttu, mutta etäisesti.
Mitä ajatuksia sana herätti? No tietenkin kuvittelin open micissä esiintymisen vaativan todellista rohkeutta. Mennä sillä tavalla ihmisten eteen lausumaan omia runojaan - itsevarmana ja ylpeänä omista hengentuotoksistaan.

Luokassa joku mainitsi kyseisen sanan. Suomensin sen mielessäni: avomikki, avonainen mikki.

Meille käytiin kertomassa millaisia tekstejä lavarunotapahtumassa kuullaan. Käsitin, että tekstien tulee olla pidempiä runoja kuin mitä itse kirjoitan. Tarinallisuutta pitää olla. "Muistakaa rytmi ja rauhallinen lausuminen." Kirjoitin asioita vihkooni, vaikka tuskin tulisin tarvitsemaan vinkkejä myöhemmin.

Olin väärässä.

Mua alkoi kiinnostaa esiintyminen. Ajattelin: "Jos mä haluan kirjoittaa, haluan tulla kuulluksi, tarvitsen yleisöä, siispä luolliseen jatkumoon kuuluu ottaa avoin mikki käteen."

Kävin yhden kerran Sörkan ruusu- nimisessä baarissa kuuntelemassa, kun muut esintyivät. Valitsin huonon paikan, sillä siitä ei nähnyt mikrofonia. Menin lähemmäs ihmisten joukkoon, kurkottelin. Alkoi hymyilyttää ja koin, että olisin ollut valmis menemään mikin luo, jos mulla ois ollut joku tekstinpätkä mukana. Puhelimessa olleita räpellyksiä en kehdannut esittää kenellekään.

Seuraavalla kerralla eli kuukauden päästä menin takaisin Sörkan ruusuun. Olin hyvään aikaan paikalla tilaamassa lasin viiniä ja valitsemassa paikan mikrofonin läheisyydestä. Salakuuntelin vierustoverien keskustelua, ja kirjoitin siitä inspiroituneena jotakin muistikirjaan.
Luin äänettä omaa runoa ja hengitin rauhallisesti.
Illan aikana ehdin kerätä rohkeuteni monta kertaa. Mun vuoro tuli vasta kolmanneksi viimeisenä. Mutta se meni ihan hyvin. Tunne oli samanlainen kuin tullessani kaapista läheisille - MÄ pystyn tähän!

Seuraavalla kerralla sain luokkakaverin mukaan Ruusuun. Kävikin niin, että kaveri esitti runonsa mutta mä jänistin. Pidin kuultuja runoja paljon omaani parempina. Lähdin pois ja olin palasina. Petin itseni.

Vierähti jälleen kuukausi. Mulla oli Sörkan ruusussa mukana ne edelliselle kerralle tarkoitetut rakkausrunot sekä vielä yksi niiden lisäksi. Ne olivat yhdessä pieni rakkausrunosarja nimeltään Sinulle.
Ja sen mä esitin. Mulla oli rakkaudenpunainen Mikki Hiiri- paita päällä ja luultavasti kasvotkin heijastivat samaa sävyä, koska niin äkkiä odottava fiilis vaihtui iloiseksi jännitykseksi. Mä luin rauhallisesti, muistin annetut ohjeet koululta. Olin jälleen tyytyväinen itseeni.
"Mä olen hitsi vie runoilija. Muakin pitää kuulla", ajattelin lähtiessäni paikalta. Hymyilin, vaikka Kurvissa tuuli lujaa ja kylmästi.

30 neuvoa 30-vuotiaalta

1) Kuuntele, kun sinua kehutaan. Kehuja ei saa joka päivä.
2) Opettele pahoittelemaan ja pyytämään anteeksi tilanteissa,
jossa edes epäilet tehneesi väärin.
3) Hyvä käsiala antaa hyvän vaikutelman.
4) Et voi miellyttyttää aivan kaikkia.
5) Sinun ei tarvitse selittää kaikkia valintojasi muille.
6) Kaverien määrä ei määritä sinua ihmisenä.
7) Kerro, jos koet jonkun loukanneen sinua. Pidä puoliasi.
8) Et ole outo, jos tykkäät olla enimmäkseen kotona omassa seurassa.
Hyvä, jos oma seura on hyvää seuraa.
9) Kirjoita asioita muistiin, vaikka kännykän kalenteriin.
10) Vietä syntymäpäivääsi. Saat hyvän syyn syödä kokonaisen kakun.
11) Kun sinulla on huono päivä, kuuntele musiikkia. Laita soimaan lempibiisi
tai -albumi, makaa sohvalla ja anna aikaa itsellesi.
12) Osoita kumppanillesi hellyyttä joka päivä. Parisuhde ei saa tuntua itsestäänselvältä asialta.
13) Opettele nauramaan itsellesi.
14) Yritä suhtautua jokaiseen vuodenaikaan jokseenkin positiivisesti.
Talvi on pitkä, mutta kevennät omaa oloasi, jos et valita siitä jatkuvasti.
15) Negatiivinen asenteesi saattaa vaikuttaa toisen ihmisen mielialaan.
16) Kehu itseäsi.
17) Itkeminen on terveen merkki, tunteiden patoaminen sisimpään taas on
huono vaihtoehto.
18) Älä jää yksin murheidesi kanssa. Jaa taakkasi.
19) Kyllä, ihmiset ovat joskus typeriä ja ajattelemattomia. Älä sorru samalle tasolle, vaan
käyttäydy hyvin.
20) Syö hedelmiä ja vihanneksia voidaksesi hyvin.
21) Herkuttele voidaksesi hyvin.
22) Anna tilaa muille.
23) Mene nukkumaan, kun tuntuu siltä. Älä pitkitä karvastelevin silmin.
24) Frendit ja Gilmoren tytöt eivät lakkaa olemasta hyviä sarjoja.
25) Silitä kissaa. Saat rakkautta kehräyksen muodossa.
26) Lue rauhoittuaksesi tai matkataksesi sohvalla erilaiseen maailmaan.
27) Arvosta vanhempiasi.
28) Kun et saa unta, muistele lapsuuden leluja ja leikkejä,
tai mitä lastenohjelmaa katselit tv:stä.
29) Unelmoi. Osa unelmistasi käy toteen.
30) Ole rehellinen itsellesi.

Papaseulonnassa

Täytin sunnuntaina 30 vuotta. Sen kunniaksi sain kutsun papaseulontaan Myllypuron labraan. Oi aikuisuus, ajattelin, nyt on suuri kynnys ylitetty, ja tästä lähtien ymmärrän Kelan paperit ja muun byrokratian, ja huolehdin hyvin kaikesta, mukaan lukien alapäästäni.

Jännitti ihan sairaasti.

Kiireessä oli tulla hiki ja se lisäsi hermoilua. Odotustilassa kuului radion pulputus siihen malliin, että olin huolissani, kuulisinko nimeäni huudettaessa. Olin varma, että kaikki siinä tilassa näkivät mun nykivät liikkeet ja kellon tiirailun, siitäkin huolimatta, että osa seurasi vilkkuvia, punaisia vuoronumeroita.

Gynekologi oli tosi ystävällinen, juuri sellainen, kuin mulla pitääkin olla. Joku voisi kuvailla sitä lässyttäväksi.
Silti mun jännitys kiiri huippuunsa, ja suuret kyynelet alkoi valua silmistä. Ai että hävetti. "Sori, mä oon erityisherkkä ja reagoin tällä tavalla taas..." sanoin. "Saa itkeä", gyne vastasi, kun pyyhin silmiäni.

"Tää pitää tehdä. Ei sinne muuten näe", gyne sanoi, kun asetuin makaamaan. Mua huvitti tuo jälkimmäinen lause, "ei sinne muuten näe." Siitä tuli erinäisiä mielikuvia. Tajuan siitä, että homma on parempi hoitaa asiantuntijalla.

Lopuksi gyne neuvoi kuivaamaan silmäni ojentamaansa paperiin ja totesi silmästä silmään: "Nyt sun pitää hemmotella itteäs". Niin että se oli todella ihan paras gynekologi. Kas kun ei ollut suklaapatukkaa antaa työpöydän laatikosta.

Tulihan mulle nälkä, kummasti uppoaisi ihana hampurilainen just nyt. Haukkaisin sitä ja hymyilisin hassulle lauseelle, nostaisin Coca-cola- maljan naiseudelle.

Kerro se ääneen

Mun Samsung Galaxy J5 meni mäsäksi siltä osin, että sillä ei voi soittaa: mä kuulen soittajan äänen mut se ei kuule mua.
Ihan kamala vaiva. Ajattelin: Mitä jos nyt sopivasti pitäisi hoitaa tärkeitä asioita puhelimitse? Esim. kissa sairastuu, ja vaimo on poissa kotoa oman luurinsa kanssa. Tai jos jäänkin lukkojen taakse viedessäni roskia ulos, enkä voi pyytää talonmiestä avaamaan kotiovea.

Isoveljen tyttöystävä kuuli kännykkätuskailuni ja kertoi, että se tietää jonkun, jolla ois ylimääräinen kännykkä. Kännykkävaraus tehtiin heti. Mikä parasta, lompakko kevenee pienellä summalla. Vau! Kannatti voivotella ääneen.
Hetkinen. Mähän myin mun pelikuulokkeet juuri, joten sillä rahalla saan sen puhelimen. Jes!

Parisen viikkoa sitten kerroin koulukaverille, etten tykkää juoksemisesta. Kävely on hyvä liikuntamuoto ja välillä saatan hölkätä, mutta juokseminen ei ole mukavaa. Koulukaveri hymyili isosti vastatessaan: "Mä voin vapauttaa sut nyt kokonaan juoksemisen tuskasta. Muista, että sun ei tartte enää juosta". :D Huvittavaa. Kaveri itse on aktiivinen ulkoilija, mutta tiukan "Jokaisen täytyisi harrastaa liikuntaa"- tyyppisen luennon sijaan helpotti tulevaisuuttani.
Eli jälleen: on hyvä hämmästellä ja kummastella ääneen, sillä ei voi tietää, jos joku osaa auttaa tai olla iloksi.

Kissan reviiri

Kissa hyrisee sohvannurkassa. Näyttää aivan siltä, kuin se olisi pultattu siihen kiinni.

Ei saa sanoa hyristä, se on kehräämistä ja kehrääminen on kaunista ääntä, jota kissa tuottaa tuntiessaan mielihyvää esimerkiksi ihanaa, pehmeää sohvaa kohtaan.

Eikä kissaa ole pultattu kiinni, näethän itsekin, kuinka se vaihtaa asentoa kellahtamalla kyljeltä toiselle, tai paljastaa mahansa. Kissa antaa ihmisen koskea mahaansa siinä tapauksessa, että se luottaa häneen, ja sillä on turvallinen olo hänen kanssaan.

Niin että sohvannurkka on kissalle turva. Se hankaa siihen omaa, tuttua hajuaan, merkitsee paikan omakseen. Omistajansa kiusaksi pudottelee valkeaa karvaansa tummaan sohvaan, ja tämän jälkeen omistajan vaatteet ovat karvan peitossa, mikäli hän erehtyy istumaan samalle paikalle.

Sohvannurkka on turva ihmisellekin, joka tuntee maailmaa laajemmin kuin lemmikkikissa. Ihmisellä on kodin ulkopuolisia suosikkipaikkoja, kuten kahvila kulman takana sekä kirjasto, josta puhutaan vielä uutena, ja jossa ihmiset pälyilevät uutuudenviehätyksissään.

Kissan oma paikka on nimeltään reviiri. Et voi nähdä sen tarkkoja ääriviivoja etkä edes haista niitä omalla nenälläsi, niin kuin kissa haistaa kirsullaan, vaaleanpunaisella, jonka sieraimet haistellessaan nykivät samaan aikaan kuin sen viikset.

Kissa omistaa koko feromonein merkitsemänsä asunnon ja ihminen alistuu tietämättään kissan tahtoon. Sinähän kuitenkin, ihminen, istuudut mieluummin tyhjälle ja puhtaalle, karvattomalle paikalle, eikö vain?

Nouset sängystä, kun kissasi mouruaa makuuhuoneen oven takana ja nousee takatassuilleen raapimaan sitä. Et voi aloittaa päivääsi sisäisen kellosi mukaan, vaan kissasi määrää alusta asti.

Jos oikein muistelet, sitähän valitsit kissasi siksi, että se oli ensimmäinen joka nousi pehmustetun korin laidalle tervehtimään. Jos muistelet vieläkin tarkemmin, huomaat, että kissasi valitsi sinut.

Kun sohva on iltaan mennessä täynnä vaaleaa karvaa etkä saa imuroitua sitä puhtaaksi, rojahdat siihen pitkin pituuttasi. Kissasi tuijottaa huomaamattasi huoneen ovenraossa, kunnes olet asettautunut mukavasti, tulee sitten sohvan viereen, ja hyppää valitsemastaan kulmasta vatsasi päälle. Näin sinä olet paljastanut sille vatsasi ja se ottaa sinutkin reviirikseen, kuuluthan yhteiseen kotiinne.

Kyllä vaimo tietää

Kissat mourusivat jaloissa tänäkin aamuna, vaikka vaimo ruokkii ne aina lähtiessään. "Sillon kun ne oli aamulla mun vastuulla, ruokin ne aivan ensimmäiseksi, jotta vältyin siltä perässä hiihtämiseltä", sanoin vaimolle. Se vastasi: "Mie ruokin vasta, kun oon laittanut itseni kuntoon ja syönyt. Ei ne mun perään samalla lailla katsele."

No johan on kumma, ettei katsele.

Kissaherrat hyppii pöydälle kun minä rouskutan muroja. Nostan ne takaisin lattialle, ja karvat pöllyävät murokulhon reunalle, olipa mikä vuodenaika tahansa. "Ei niitä pöydälle saa päästää, sehän on paha tapa," sanoo vaimo. Minä siihen: "Ei ne niin haittaa, aattelevat varmaan olevansa seuraksi."
Musta tuntuu, että oon täysin kajahtanut kissamuori, ja vaimo pitää tiukempia rajoja ihan syystä.

Eräänä päivänä kun lähdettiin vaimon kanssa kauppaan, oikein luisteltiin ja liukasteltiin paksulla jäällä. Kohta meidän eteen pyrähti pari nuorempaa naisoletettua, ja niillä paistoi paljaat nilkat. Sanoin isoon ääneen, että onneksi tuli laitettua villasukat jalkaan, eipähän palele. Vaimoa alkoi hävettää. Tämä oli mulle huumoria, sitä paitsi musta on epäreilua joutua liukastelemaan nastakengissä, kun nuoret painelee huoletta tennareissaan.

Apua. Mä oon muuten alkanut käyttää sanaa nuoriso.

Syytän nuorisoa monesta asiasta: äänekkyydestä, laiskasta puhetavasta ja huonosta kirjoittamisesta, pipotta, hanskoitta ja vailla hyviä sukkia kulkemisesta talvella.

Vaimo on kulkenut sileäpohjaisissa kengissä koko talven, mutta ei silti kyyristele kaksinkerroin kuten minä siinä vieressä. Noh, se onkin puoli vuotta mua nuorempi.

Kirjoittajalinja: esseeaihio

Mulla oli yläasteella kaveri nimeltään Lilli (nimi muutettu). Se oli Jehovan todistaja, siitä se aina puhui. Asia oli Lillille syy tai veruke monessa tilanteessa, kun sen piti jättäytyä pois jostakin koulun järkkäämästä tapahtumasta tai uskonnon tunneilta. Mä olin vähän kateellinen Lillille, koska en olisi itse halunnut osallistua ussaan. Vielä jälkeenkin päin ajateltuna olisin mieluummin opiskellut elämänkatsomusta, sillä olisin saanut siitä paljon enemmän irti.

Olin Lillille kateellinen myös siitä, että se oli koulun nätein tyttö. Mä en tiennyt vielä tuohon aikaan, että tulisin vielä joskus ihastumaan tyttöön, mutta Lillillä oli ihana, pitkä tukka ja se vaan oli luonnonkaunis. Ei sen uskonto ja äiti oiskaan varmaan sallinut kovin vahvaa meikkaamista, eihän se ois tiettyyn ikään asti saanut ajatellakaan poikia.

Me juteltiin Lillin kanssa pojista aika usein. Musta oli tärkeää raportoida Lillille, kenestä tykkäsin milloinkin. Se kuunteli aina ja oli kiinnostunut, varsinkin silloin, kun luettiin Girls-lehteä ja horoskooppeja, ja Lilli analysoi, mitä mulle vois tapahtua kenenkin pojan kanssa.
Kerran olin ihastunut meidän luokan Juusoon (nimi muutettu), joka asui lähellä Lilliä. Lilli sai idean, että mennään katsomaan Juuson ja sen perheen taloa, niin sittenpähän tiedän tarkemmin, missä se asuu. Ei me mitenkään salaa sitä tehty, kävelty tienviertä kumarassa toisillemme sipisten, vaan Lilli osoitti sormella: tuossa se on, sininen rivitalo. Mä kuvittelin tietysti ensin, osaisinko itse asua rivitalossa. Se oli kaukainen ajatus, sillä meidän talo oli isän rakentama L-kirjaimen muotoinen omakotitalo. Keltaista tiiltä. Seuraavana päivänä koulussa oli tunne kuin olisin ratkonut jonkin mysteerin, ja hihittelin sisäisesti katsellessani Juusoa pulpetissaan.
Juusolla oli rennot lökäpöksyt, huppari ja kauluksen alta pilkottavat puiset helmet. Mäkin halusin olla rento. Analysoin itseäni sillä sanalla, kun kirjoitin teksti-tv:n kirjekaveripalstalle.
Halusin olla myös hoppari, mutta en tiennyt, voiko tyttö olla sellainen. Googletin asiasta. Koska en saanut vastausta, kysyin asiaa Demi-lehden palstalla.

Siihen aikaan koulun pojat kuunteli Eminemiä. Mäkin kuuntelin, vaikken oikeasti tykännyt Eminemin äänestä. Se oli jotenkin pistävä. Nykyään räppärin biisit Stan ja Cleaning out my closet kuulostaa mun korvaan vain etäisesti tutuilta.

Lilli oli myös hoikka. Mäkään en ollut varsinaisesti isokokoinen teini, mutta mulla oli pyöreät posket ja pulleammat reidet kuin Lillillä. Aattelin, että varmaan kaikki koulun pojat on lääpällään siihen. Mun velikin oli, mutta ei siitä sen enempää.

Mä pyöräilin usein kotoa kauppaan sen vajaan seitsemän kilometriä ostamaan Lauantaipussin, mutta Lilli oli usein karkkilakossa. Muistan erään kerran kun kävelin Lillin kanssa Haapaveden keskustassa ja söin lakuja. Lilli pyysi saada muutaman. "Joo, mä oon kyl lakossa, mut sillain, et saan ottaa muilta jos ne tarjoo." Ei vitsit, mä ajattelin, tuollainen lakkoilu voisi onnistua multakin. Hakeudun vaan jonkun herkuttelin seuraan, ja säästän omaa rahaa.
Mun toisella kaverilla oli huoneessaan herkkukätkö. Se tarkoitti koulupöydän laatikkoa, joka oli täynnä erilaisia namuja. Kaverin mukaan laatikko ei päässyt ikinä tyhjentymään, koska se sai jatkuvasti uusia namuja tuliaiseksi vierailta, joita niillä kävi. Mulla ei ollut herkkukätköä, koska sellaista ei ehtinyt kertyä.

Lilli saattoi sanoa, että mun pitää lähteä niiltä, kun niillä alkaa joku kokous. "Jehovan todistajat kokoontuu aina niiden omaan paikkaan, mä en voi ottaa sua sinne mukaan". Ymmärsin, vaikka en ollut perillä ystäväni uskonnosta. Otin pyörän alleni ja pyöräilin sateessa kotiin. Musta saattoi tuntua, että juttu jäi pahasti kesken, mutta Lilli oli tosi tarkka näistä aikatauluista.
Mä en silloin verrannut meidän perheen uskontoa niiden perheen uskontoon, koska mä en varsinaisesti saanut kristillistä kasvatusta. Mä olin pitänyt ala-asteella askarreltua rukousjuttua seinällä ja mä tiesin, millä hyllyllä kotona pidetään isoa Raamattua, ja että sen Raamatun välissä äiti säilytti tärkeitä kuitteja. Mutta ei mun vanhemmat, veljet, tai muut sukulaiset koskaan puhuneet uskonasioista.

Lilliä ei koskaan kiusattu sen "oman jutun", eriävän uskontonsa ja siitä puhumisen vuoksi. Mua kiusattiin, koska en ollut hyvä urheilussa. Ajattelin, että jos mä olisin ollut nätimpi ja joku olisi tehnyt siitä asiaa, kiusaaminen olisi loppunut. Mutta mun rooli oli olla "se hiljainen ja ujo". Mä kyselin aina tyypeiltä erikseen, että "Voitsä olla mun kaa seuraavan välkän?" Lilli ei kysellyt, koska sillä oli aina joku.

Mun parhaat ystävät osa 2

Muutettuani Helsinkiin mulla oli hyvä ystävä, jonka kanssa kävin kotibileissä ja baarissa. Se kuunteli aina räppiä, ja mäkin pistin soittolistalleni Junon biisejä. Mä maksoin meille liput Palefacen keikalle.

Me oltiin tunnettu alunperin netin kautta, mutta tutustuminen kasvotusten sujui helposti. Meidän välillä tuli sitten jotain muutakin, ja mä kutsuin sitä säätämiseksi.

Ystäväni muutettua toiselle paikkakunnalle mä olin ihan rikki. Mua oltiin satutettu, koska ei vastattu tunteisiin ja mä olin viimeinen, joka tiesi ystävän muutosta.

Seuraavan ystävän, jota kutsuin parhaaksi, tapasin samassa työpaikassa. Se tuli mun tilalle erääseen siivouskohteeseen, ja mun tuli näyttää sille paikkoja.

Ystävälläni oli sama elämäntilanne kuin mulla: sekin oli ihan vasta muuttanut pääkaupunkiin. Me sitten sovittiin, että tutustutaan yhdessä uuteen kotipaikkaamme, ja niinhän siinä sitten kävi. Me nähtiin tosi usein, puhuttiin ihan kaikesta. Sillä oli sininen tukka, ja kun se kerran vaihtoi ruskeaan, en tunnistanut sitä Narinkkatorilla.

Mä autoin sitä, kun se osallistui Ravintolapäivään ja myi leipomiaan leivoksia Ruttopuistossa. Me käytiin piknikillä, mä kuuntelin, kun se puhui ompelutöistään ja osallistumisistaan animecon-tapahtumiin.

Sitten ystäväni muuttui. Mä en ymmärtänyt, miksi sen piti saada olla oikeassa kaikessa. Musta tuli varovainen sen suhteen, mitä voisin ystäväni seurassa sanoa ääneen, ja samaan aikaan tuntui, että senkin suhtautuminen muhun muuttui. Me ei osattu olla toistemme seurassa.

Erään toisenkin ystävän kanssa me tutustuttiin työpaikalla, mutta meitä yhdistää eniten yhteinen herkuttelu ravintoloissa.

Eilen mä toivotin ystävälleni hyvää syntymäpäivää, olin leiponut suklaakakun Fazerin ohjeella. Me syötiin kakkua ihan hiljaa ja hymyiltiin, että onpas hyvää ja tuhtia.

Kun me oltiin hetkeksi täynnä, alkoi puheensorina. Puheenaiheet vaihtelivat säästä etunimien merkityksiin ja ystäväni työkuvioihin, mun koulunkäyntiin. Ystäväni suositteli mua eroamaan oppilaskunnasta, kun kerroin, että mä menen kokouksiin aina hyvällä mielellä, mutta lopuksi ajattelen, ettei ketään kiinnosta mun mielipiteet.

Ystäväni puhuu suoraan ja inhoaa mun kanssa samoja asioita. Me innostutaan asioista toistemme kanssa. Me halataan, kun tavataan. Ystäväni on se tyyppi, josta mä kirjoitin viime kuussa. Postaukseen pääsee tästä linkistä.

Ilokseni ja onnekseni voin todeta olevani uudelleen hyvissä väleissä sen ystävän kanssa, johon alunperin ripustauduin liikaa, (kerroin tyypistä edellisessä postauksessani) sekä sen ystävän kanssa, jonka tunsin ensin netistä ja sitten me melkein oltiin kimpassa.

Ystävyys on mulle ikuisuuspuheenaihe. Miksipä en olisi kiinnostunut muiden ihmisten toimintatavoista? Mulla on ollut monenlaisia kavereita ja ystäviä, ja jos välien katkeamisen tai suhteen haalistumisen syy on jäänyt itselleni epäselväksi, oon ihan harrastuksekseni asti pohtinut niitä. Se on tervettä siihen asti, että tulee hulluksi tai päähän alkaa sattua.

Mun parhaat ystävät

Kun mä olin ala-asteella, mulla oli paras ystävä. Me leikittiin pikku koirilla ja nauhoitettiin sitä ystävän huoneessa. Naurettiin ihan kippurassa, kuunneltiin Nylon Beatia ja puhuttiin siitä, kuinka tärkeää on valita oikeanlainen tarrakirja.

Myöhemmin esitin toiveen, että pääsisin ystäväni kanssa samalle riparille. Mutta riparilla me ei oikein puhuttu mitään, vaikka oltiinkin samassa huoneessa. Hieman myöhemmin kirjoitin runon / laulun, joka alkaa säkeellä "Mari sanoo, että lapsuus loppuu".

Ysiluokalla tapasin seuraavan parhaan ystäväni. Se vaan pölähti keskelle liikuntatuntia, kun meillä oli tanssia. Mä en uskaltanut hakea ketään poikaa pariksi, joten kysyin tulevaa ystävääni. Mä vaan päätin siinä hetkessä, että nyt en oo ujo, vaan alan puhua tuolle uudelle.

Musta tuli sen 18-vuotissynttäreiden järjestäjä. Seuraavana päivänä siitä maksoin sille sen ensimmäisen tatuoinnin.

Ystävä oli samassa lukiossa ja meillä oli tavallaan oma porukka. Se oli niin hassua kuulua "jengiin", koska mä olin siihen asti ollut eräänlainen ajelehtija: siihen mennessä oltiin mun suusta oltiin kuultu lukemattomat kerrat lause "Voitsä olla mun kaa välkällä?"

Mä ripustauduin ystävääni liikaa. Parin vuoden päästä ystävä lähetti mulle sähköpostia ja selitti, että sitä oli ahdistanut. Mä ymmärsin.

Seuraavassa koulussa, Haapaveden opistossa, mulla oli hetken aikaa paras ystävä. Se tuli ensimmäisenä päivänä kysymään, tykkäänkö mäkin The Rasmuksesta. Mulla oli kyseisen bändin fanipaita päällä.

Me saatiin yhdeltä toisen linjan opiskelijalta iso nippu Rasmus-julisteita ja jaettiin ne kahden kesken. Ystävä kertoi sen vähän vanhemmasta ihastuksesta, joka oli tulossa samaan kouluun. Kun se tuli, mä kuuntelin ystäväni ihastuneita huokauksia, lohdutin epätoivon hetkinä, maistatin sillä siideriä.

Me lakattiin juttelemasta, kun ystävä lankesi tähän ihastukseensa, ja mä en jaksanut enää katsoa sitä sivusta. Poika ei tehnyt sille hyvää, mutta mua ei kuunneltu.

Espoossa mulla oli ihana ystävä, jolle taisin sanoa, että se kuin sisko mulle. Virhe. Näin ei saisi koskaan sanoa, koska se on vähän sama juttu, kuin yhteisen tatuoinnin ottaminen. Jälkimmäisestä mulla ei ole kokemusta, mutta tarkoitan sitä, että ei voi tietää, jos tämä ihanuus loppuukin ihan yhtäkkiä.

Mä kävin ystäväni luona lomilla. Oli jännittävää matkustaa yksin pitkiä matkoja junalla ja päästä ystävän kanssa bileisiin. Keikoillakin käytiin, Maija Vilkkumaata ja Haloo Helsinkiä kuuntelemassa. Niin ja Ankkarockissa esiintyi Him.

Sen jälkeen mun ystävä muuttui jotenkin passiiviseksi. Kun mä huomautin, että hei, kaveruuteen atrvitaan kaksi, se vain syytti mua takaisin eikä ymmärtänyt mun panostustani.