Kevät on mun lempivuodenaika. Se on kaiken uuden alku, ajattelen edelleen niin. Tarkkailen lumitilannetta, kuinka se sulaa päivä päivältä vähemmäksi paljastaen viimein kuivan asvaltin ja nurmikon. Rakastan fiilistä, kun pyöräilee ekan kerran keväällä ja tuntee tietynlaisen vapauden. Ja ilmavirran hiuksissa. Mulla on ikävä Haapaveelle unohtunutta, natisevaa mummopyörääni, jonka punanen ja musta maali rapisee hiljalleen pois. Tahtoisin tuunata sen uudelleen, leikkiä Anu Harkkia.
Kevät muuttaa ihmisiin asumaan ja sen huomaa positiivisuutena ja pirteytenä. Jotain tällaista kirjoitin sanomalehden kolumniinikin helmikuussa.
Jos olisin lintu, laulaisin värikkäitä seremonioita auringonvaloa pyrstösulissa. Silloin yksin iloitseminen väkijoukossa ois normaalia.
Mutta missä on mun ihmiset? En edelleenkään tunne juuri ketään täällä Oulaisissa, ja oon kauppareissuistakin ilonen siksi, että se on syy olla ihmisten keskellä. Miksi sen pitäis aina olla minä, joka käy kylässä? Siksikö, että Oulainen ei ole suuri ja mahtava city pullollaan jännittävää nähtävää?
Mun pitäis ottaa tatska, joka kertoo ristiriitaisuudesta. Koska elämä on sitä, ihmiset on sitä. Minäkin, vaikka en aina tahtois myöntää. Oon kehittänyt oman moton: "Ihminen on hiomaton timantti, epätäydellisyydessään täydellinen."
 | ||
| "Aurinko ja kuu, minä ole se aurinko." Tatuointi 12.12.-08 |
