Paloja Omakustantajapäivältä Korjaamolla

Hyvää, vapauttavaa vapaa-aikaa!

Mä kävin eilen palkkapäivän kunniaksi Splizzeriassa Saaran kanssa. Se kertoi tosi iloisen näköisenä lähtevänsä pian ulkomaanreissulle, ja mä sanoin oottavani vappua, jolloin olisi tarkoitus käydä grillaamassa puistossa pikku porukalla. Hassuteltiin Kampin Cyber Shopissa sovittaen erilaisia hattuja ja vappua varten ostin vihreän sprayhiusvärin.
Siellä Kampin ylimmässä kerroksessa on myös tatuointi/lävistysliike Kings tattoo; menin itsevarmana sisään että hitsi vie, nythän mä otan rustokorun, kun jo useamman kerran olin sitä ovea osoitellut. Niinpä olen parhaillaan parantelemassa helixiä. Oli kiva saada hoito-ohjeet paperilla, kun enhän mä taas muista lävistysten paranemisaikoja.

Jälkkärijäätelöiden (ja muiden makeiden herkkujen...) lomassa mainitsin osallistuvani tänään lauantaina Korjaamolla järjestettävään omakustantajapäivään, sekä kuvailin viime aikojen kirjoituksiani. Mä meinasin lähteä lentoon, niin innoissani olin mm. tapahtumaan ostamastani lipusta. Saara ehdotti, että käytäisiin katsomassa reitti valmiiksi. Mulla olisi saattanut kestää hetki kauemmin löytää se itsekseni aamulla, oonhan lauantaisin aika unelias.

Oli tosi mukavaa kävellä aivan rauhassa kesää enteilevässä säässä, niinpä kotiin lähdin vasta iltamyöhään. Rautatientorilla halatessa pyysin kaveria ottamaan yhteyttä, kun palailee reissusta. Saan sitten olla kateellinen kaikesta jännittävästä, mitä siellä saattaa kohdata. Istahdin paluubussissa peräpenkkiin, mutta sinnepä ei kannatakaan mennä: meluisimmat matkustajat kerääntyvät useimmiten sinne. Tällä kertaa lievästi humaltunut nuorimies katsoi mua punottavilla silmillään ja totesi, että "Vou, onko sulla joku pommi siellä repussa, kun kaivelet sitä?" Sitten se keksi tiedustella, olisiko mulla alkoholia myynnissä. Ei ole, valitan.

Tänä aamuna heräilin varhain, jotta en jännittäisi liikaa Korjaamolle menoa, ja täytyi muistaa hoitaa lävistystä suolaliuoksella. Oli hamefiilis, kuuntelin Olavi Uusivirran juuri julkaistun singlen Hän laulaa kuin kuolisi huomenna, olin ajoissa Töölössä. Vintti tuli täyteen kuuntelijoita. Istahdin pöytään, jossa sain juttukaverikseni runokirjan vasta julkaisseen naisen sekä graafikkona työskentelevän miehen. Saimme jokainen muistivihot joille olikin käyttöä, mutta postin kautta tulee innostavaa materiaalia myöhemmin, koska annoin yhteystietoni tapahtuman järjestäjälle PoD:lle (Books on Demand).

Kuulimme päivän aikana esimerkiksi e-kirjan julkaisemisen hyödyllisyydestä Elisa Kirjaa lanseeranneelta Essi Mantereelta. Jo tässä kohtaa sain paljon uutta tietoa. En ole ladannut ainoatakaan e-kirjaa, enkä ollut tähän mennessä hoksannut niiden perimmäistä ideaa. Lähinnä olen ihmetellyt, kuinka ihmiset jaksavat tuijottaa ruutuja kaunokirjallisuuden takia. Että eikö ole paljon miellyttävämpää hypistellä painettua kirjaa. Muistiinpanoja syntyi julkaisijan näkökulmasta.
Nasevasanainen Marika Siniaalto valotti somemaailman haltuun ottamista käyttäen omaa kirjaansa havainnollistamisesimerkkinä: "Ole läsnä siellä, missä kohderyhmä ja asiakkaat ovat".

Marika Siniaalto Grapevine Mediasta

Omat luovat kommenttinsa ja inspiraation lähteensä paljasti graafikko Tuomo Parikka. Hänen mielestään runokirjojen kansien suunnittelussa ei ole juuri rajoja.

Tuomo Parikka on palkittu muutamankin kerran kauneimmasta kansikuvituksesta.

Päivä saatettiin loppuunsa kolmen omakustantajan paneelilla. Viimeisessä kuvassa keskellä on esikoiskirjastaan kertova Eeva-Maria Lisko, jonka puheenvuoro innosti minua eniten. Hänen novelliteoksensa Kahvila kertoo tavallisten naisten elämästä, joka yllätyksellisen usein on itsessään suurta draamaa. Itsehän luen mieluiten novellikokoelmia, en saa keskityttyä paksuun kirjaan. Samastumispinnan hoksatessani päätin heti, että tahdon mennä tervehtimään Eeva-Mariaa. Kerroin hänelle, että rakastan lukea ja kirjoittaa runoja nimenomaan kahviloissa, ja että tulee helposti kuunneltua kanssaihmisten juttelua. Tämä novellisti tahtoo jättää paljon tilaa lukijan mielikuvitukselle, kun taas minusta on mukava keksiä detaljeja. Tässä on ensimmäinen kirjailijalta pyytämäni nimmari:

"Rohkeutta ensimmäisiin askeliin". Ihanat kannustuksen sanat.

Luen: Bo Carpelanin runoja

Hänen elämänsä oli hämmentynyttä,
hän ei kyennyt pitämään sitä koossa
se oli murtunut eräänä lokakuun päivänä
ja sitten se alkoi toistua
silloin kun hän vähiten odotti.
Loppu oli tyhjiä huoneita,
hänen kotinsa oli jossain muualla.
Hän etsi merkkejä jotka loihtisivat pois
tulevan talven ennen kuin se iskee
hänen ovensa sisään.
Hän ympäröi itsensä suurella hiljaisuudella
niin kuin olisi siitä löytänyt kodin
meille kaikille.

Teoksesta Diktamina

Kuinka musta tuli kirjoittaja

Joitakin ihmisiä kutsutaan tarinankertojiksi. Niillä on esimerkkitapaus jokaiseen keskusteluun, jossa tulee ilmi henkilökohtaisia sattumuksia. Toisinaan ne murahtavat jotakin tuttavalta kuultua, mutta yhtä lailla silloinkin nauttivat roolistaan kertojana. Useimmiten huomionhakuisuus ei ole pointtina.
Sitten ovat kuuntelijat. Ne nyökyttelevät ja toteavat "ahaa!" tai "okei, vai niin" tapittaessaan tarinankertojaa. Tunnelma saattaa olla kuin leirinuotiolla, jos kertojana on yksi henkilö. Silloin kuuntelijat kerääntyvät ympärille lyhyelle etäisyydelle ja istuvat mukavassa asennossa.
Näin mulle tulee ekaksi mieleen kyseisenlaisista ihmisistä. Olen aina ihaillut kertojia, luonnollista tapaansa saada muut kuuntelemaan. Mielestäni ne ovat jännittävä ihmistyyppi. Niin, ja helposti lähestyttävä.

Teen havainnon, että kun kirjoitan tätä, kirjoitustyyli saattaa muistuttaa kertomusta. Rakastan lauseenvastikkeita (ja muiden muistuttamista, mikä se on) sekä sujuvaa kieltä. Olen aina ollut huonompi pilkuttamaan, ja kappalejakokin oli vielä lukion äikässä hukassa. Joskus vaikka lehtijuttua lukiessa kirjoitusasu kiinnostaa enemmän kuin itse aihe. 
Mulla oli vielä vähän aikaa sitten haaveena tulla toimittajaksi, koska se on eräänlainen tapa toteuttaa kirjoittamisen intohimoaan. Opiston päätteeksi pääsin harjoitteluun Pyhäjokiseutuun, ja se oli tosi makeaa aikaa: Jes, saan tiedottaa ja tuoda esiin kiinnostavia asioita muille ihmisille sanomalehden kautta. Parhaimmat lehtijuttuni oon säilyttänyt itsellä, mutta sen kummemmin en ole tullut lähettäneeksi mitään painettavaksi asti. Se olisi toki hyvä tavoite.

Jep, en aina osaa kirjoittaa omia kuulumisiani puhemuotoon. Mutta haluan olla tarinankertoja. Ei tarvita paljonkaan elämänkokemusta voidakseen olla sellainen. Riittää, että on halu jakaa juttujaan muille.
Mun tapa jakaa on kirjoittaa tätä henkilökohtaista blogia sekä tarinoita. Tarinointihan alkoi ala-asteella: muistan, miten ope selitti meille ATK-tunnilla netinkäytön perusteita ja siinä ohessa Wordin käyttöä. Rupesin naputtelemaan satuja, jotka useimmiten koskivat pieniä eläimiä kuten siilejä ja hiiriä. Yksityiskohdat olivat tärkeitä. Voi miten rakastin keksiä nimiä niille hahmoille, tai mitä ne saivat synttärilahjaksi, keitä kaikkia ne kutsuivat juhliinsa ja mitä siellä tehtiin. Yksityiskohdilla voi värittää tarinaa kuin tarinaa.
Yläasteella taisi alkaa runoilu, johon sittemmin ihan rakastuin. En ollut noteerannut runoutta siihen mennessä juuri ollenkaan, ihmetellyt lähinnä Eino Leinon vanhahtavaa kieltä. Kirjoitin hölmöjä riimejä Fintelligensin valloittaessa musamaailmaani, ja pian aloin kokeilla laulunsanoitusten kehittelyä. Niin sanottuja lyriikoita mulla on runoblogin puolella (mainittakoon, että en varsinaisesti osaa soittaa mitään instrumenttia). On siistiä kokeilla erilaisia tyylilajeja ja pohtia niiden luontaisia eroja.

Runoistani sanon olevani ylpeä. Sen osaan hyvin. Aiemmin mua häiritsi, jos jonkin runon sanomaa ei ymmärretty siten kuin itse ajattelin, mutta sitten tajusin sen olevan okei. Voihan laulujakin soveltaa. Tärkeintä on mielikuvitus, niin tekstiä luodessa kuin sitä lukiessa tai kuunnellessa. Oon poistanut tosi monta runoa koneelta, koska en itse sisäistänyt niitä, mutta uskon syynä olevan henkinen kasvu.

Muutama päivä sitten kirjoitin hieman haaveistani. Haluatteko kuulla minkä haaveeni toteuttamisesta olisin ylpeämpi kuin koskaan? Se ei ole ollenkaan uusi juttu, vaatii vain aikaa ja rahaa. Jos saisin painettua oman runokirjan omakustanteena, tuntisin saavuttavani jotakin hienoa. Haluaisin kokea, millaista on ottaa oma painettu kirja käteen ja sanoa, että tämä on mulle tärkeää ja rakasta. Olen päättänyt ottaa omakustanneasioista selvää tämän vuoden puolella, niin että sitten alkaisin säästää. Oon ollut kiitollinen kaikesta saamastani runopalautteesta tähän mennessä. En oo kirjoittanut uusia pitkään aikaan, mutta mulla on ollut niin paljon muuta suunniteltavaa. Niin ja muita kirjoittamisia, harjoittelua.

Minusta

Nappasin blogihaasteen käyttäjältä ews.


1. Linkitä kappale, joka kuvaa tämän hetken fiilistäsi parhaiten.
Angus & Julia Stone - Take you away

2. Kerro joku "salainen paheesi", mitä teet ollessasi kotona yksin.
- Arvostelen kielioppivirheitä.

3. Joudut päättämään yhden elektroniikkaesineen, josta luovut kuukaudeksi. Mikä se on?
- Heitin just mankan menemään, kun yhtäkkiä jäi mykäksi.

4.  Kerro meille hauska 10 sanan tarina!
- Minä rakastin pienenä suuria pilviä, jotka muistuttivat norsuja ja dinosauruksia.

5. Esittele joku luottovaatekappaleesi.

6. Mikä on suosikki kenkäparisi? Entä löytyykö mitään turhaa kenkäparia?
- Omistan neljät kengät, joista lempparit on uudet Converset:

7. Lempituoksusi?
- Vanilja.

8. Mihin kaupunkiin/maahan muuttaisit kaikkein mieluiten? Miksi?
- En osaa kuvitella asuvani muualla kuin Suomessa, Helsingissä.

9. Mitä unelmiesi asunnosta löytyisi?
- Leveä ikkunapaikka, jossa voisin kirjoittaa ja lukea.

10. Mitä tekisit, jos voittaisit lotossa?
- Vuokraamisen sijaan ostaisin asunnon. Ja antaisin rahaa äitille, joka on niin usein auttanut budjetin tullessa vastaan.

11. Lopuksi kerro joku sellainen asia, jota et ole aiemmin blogin puolella maininnut.
- Tämä blondi luottaa luonnolliseen värisävyyn: