Rauhoittumista rantsussa

Viikon alussa jo Tähtityttö vie meidät Eiran rantaan,
rannan kallio on aika täynnä
Kirsikan kanta irtoaa,
heitän kengät taakse
Mä olen ihan että "terälehti pois"
mutta toinen ei tuo hyvää

Tulee mieleen outoja juttuja, kun muistelen pilvien nimiä
Ihan kuin en olisi ollut täällä aiemmin

Hyvää kesää meille!

Palmupaitainen mies nostaa lipun laivaan,
lippu on tietenkin valkoinen
Sä olet ihan että "kippis!"
ja toinen tuo hyvää
Mä sanon "kippis!"
Todellakin hyvää

"Ikuisen tulen aukio.
Eiran rannassa Ursinin kallioilla on pieni merellinen urbaani puistikko, jota kutsutaan kohtalokkaasti Ikuisen tulen aukioksi. Maamerkkinä kohoaa kuvanveistäjä Oskari Jauhiaisen ja arkkitehti Eero Eerikäisen suunnittelema majakkamainen tripodi, jonka huipulla lepattaa liekki merta vasten, muisten menehtyneitä merenkävijöitä. Ikuinen tuli sammahtelee toisinaan venäläisen kaasun hyytyessä. Rantakallioilla on synkän lempeää pidellä heilaa kädestä ja kenties vaihtaa hieman sylkeäkin. Kylmään mereen pääsee uimaankin liukkaita mutta teräviä kiviä pitkin. Pusikon takana olevalla minigolfradalla voi puttailla auringonlaskuun. Edustalla olevasta Merisatamasta lähtee veneitä Pihlajasaareen ja muille merestä turpoaville luodoille."
- Hevi opas Helsinkiin/ Janne Friman, Juhana Hurula

Sain tuliaisena hassun avaimenperän :)

EHJJ

Korkeasaari

Hannan kuva

Suokki

 

Yksityiskohtia kesälomaltani

"Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt"
- Samuli Putro

Vietin viikon Pohjois-Pohjanmaalla, kun lomaa oli kulunut jo viikon verran ja muutto oli hoidettu. Siellä satoi useampana päivänä, niin että pyöräily jäi minimiin, mutta loikoilin sohvalla ja kerkesin unohdella mikä päivä on menossa. Parina yönä kirjoittelin Joku muu kuin Amélie- nimistä tarinaa, ja sille kerkesin kehitellä pitkästi jatkoakin. Eelis-kissa ujosteli pitäen saunaa turvapaikkanaan, mutta Oscar viiletti tavalliseen tapaansa, niin että häntä vain vilkkui.
Kesän tärkein tapahtuma oli veljeni hääjuhla. Ennen sitä morsian kutsui mutkin mukaan polttareihinsa, jotka sen sisaret olivat suunnitelleet. Ajoimme Kalajoelle, jossa oli varattuna tunti keilausaikaa. Se oli mulle täysin uutta mulle, joten en tiennyt mitä odottaa. Tuurilla olin hetken aikaa johdossa, mutta morsianhan se veti huomattavasti paremmat pisteet. Meillä oli huippu kannustus koko ajan, ei tarvinnut jännätä ettei osaa ennestään.

Siitä onkin monta vuotta, kun oon viimeksi käynyt kyseisissä maisemissa. Morsiamen perheellä on asuntovaunu, jolla käyvät kesäisin, ja niin siitä on tullut morsiamen & sulhasenkin traditio. Pääsin nyt näkemään tämän asuntovaunun, kun sinne oli katettu illan menu: oli paljon juotavaa, muun muassa makeaa valkkaria, sekä mansikoita, suklaata ja hyvät salaatit jokaiselle. Me juteltiin kovasti ja naurettiin ihan hirveästi. Mulla sattui mahaan ja suupieliin, mutta vaikea oli lopettaakaan :D

Illasta alkoi aurinko paistella. Tytöt tahtoivat kokeilla veden lämpötilaa ja kahlailla. Huvittavia yhteiskuviakin otettiin, ne näin myöhemmin liimattuna kirjassa juhlapaikalla. Hassuttelua jatkui niin sanotusti pikkutunneille asti. "Onks se niin, et mitä tapahtuu Särkillä, se jää Särkille?"

Juhlaa edeltävänä päivänä minä, toinen veljeni ja tämän tyttöystävä käytiin auttamassa koristeluissa. Paikan nimi oli Pyssyhovi. Ilmapalloissa oli puhallettavaa! Kavuttiin tuonne ylös sitomaan niitä. Pitkille pöydille aseteltiin erilaisia koristeita, tämä jäi yllätys yllätys tyttöjen tehtäväksi, kun sillä aikaa pojat asensivat audiotekniikkaa.

Ei tullut otettua kuvaa itsestäni juhlavaatteissa, vaan ainoastaan tuttu musta hameeni pääsi kuvaan, kun laittelin hiuksia ja meikkiä.

Kengät olin ostanut varta vasten: mulle ei-tavanomaiseen tapaan tosi tyttömäiset, mustat nahkakengät. Kerrankos sitä tuntee ittensä tosi tyttömäiseksi, ja kylläpä se mascarakin pysyi hyvin.

Sain ikään kuin muistutuksen, että mun todellakin kannattais hankkia älypuhelin. Sellaisella kun voisi ottaa ihan hyvälaatuisia kuviakin, niin ei tarttis jatkuvasti huolehtia kameran pattereista. Joka tapauksessa, sain kyllä otettua muutaman kuvan itse juhlista, mutta en ruukaa laittaa muiden kasvokuvia tänne.
Mua vähän jännitikin mennä Pyssyhoviin, vaikka tiedossa oli "rennot ja hauskat juhlat". Voi kun oli oma veli hienoissa tamineissa, kravatti kaulassa ja niin edelleen, niin hymyilevänä ovella vastassa. Vaimo vieressä todella kauniina :) J&H:lla oli oma pöytä siellä, me muu perhe istuttiin erään pöydän päässä ja lähimpänä siitä oli mullekin tuttuja kasvoja, eli sulhasen kavereita, joista on osa tullut tutuksi jo kouluaikoina.
Vieraita oli sopiva määrä, oli helppo löytää juttukavereita. Ja jokaisen kanssa oli jotakin yhteistä pakostakin. Kuvia otettiin monella kännykällä ja kameralla, sisällä ja ulkona, aina vähän erilaisissa kokoonpanoissa. Toivon saavani niitä itsellekin, vink vink! Varsinkin niitä meidän perheen sisarusten kanssa otettuja. Jossain kohtaa mä menin käymään pihalla ja jäin ns. suustani kiinni jonkun kanssa, niin juttukaveri sanoo että "Kato kun tuolla otetaan pojista kuvia ilman sinua". Minä juoksin siihen että "Heei, jotain unohtu!" Kuvaaja pyysi mua väistämään, mutta sitten pääsin mukaan: "Noniin ja sitten se kauniimpi kuva, saat mennä siihen", ja jokainen veli muka nosti nyrkkiä ja osotti sitä muhun päin :D Näin meillä. Mutta hyvä kuva tuli siitäkin, harvinaista materiaalia.
En juuri muista mitä tuli vieraskirjaan laitettua, varmaan että hyvää ruokaa ja juomaa, ihana ilta, paljon onnea teille. Vähän pelkäsin että jos siinä tulee jo ekat kyyneleet :) Mutta oon sanonutkin jo molemmille jotain nättiä kasvotusten. Ihania ihmisiä, tärkeitä mulle.

Näinpä päällimmäisistä muisteloista. Nyt maanantaina on outoa palata töihin, täytyy kattoa vielä että tulee kerettyä oikeaan bussiin aamulla, kun tältä asunnolta lähden.
Kesää on vielä jäljellä, mitähän Helsingissä kerkeääkään tapahtua?

Kirijotus

Minun tuttavat tietää, että mää tykkään hirviänä omasta murteesta, ja se kuuluu puhheesa selevästi. Konsonanttia sinne ja tänne ja jostaki niitä on poisa, mutta pittää vaalia sitä kuitenki. Multa on joskus kyselty, että "hei puhuppa vähä lissää että kuulee oikkein miten nää äännät". Se on hirviän hauskaa, en vaivaannu. Oulun murretta kai tää sitte on oikialta "nimeltä". Tässä äiteellä lommailesa tulin kattoneeksi, kun mummo on kirijotellu paikallislehteen aikonnaan, niin se on vääntäny murteella siinä missä kirijakielellä. Oikein! Jos minä alan joskus stadin slangia höpöttää, niin sitte pittää tulla jo sanommaan että ei näin. Joka tappauksesa, tässä on näyte Hilijan elikkä mummun tekstistä, joka (muun muasa) julukastiin paikallislehesä. Nii ja minuahan aina kysseiseen ihimisseen verrataan, että "Nää oot varmaan siltä periny tän homman".

Kyönässä

Ohakkeinen on aina ollu opin tie. Niin pienemmissä kuin isommissaki opinahajoissa se asija on tullut tojetuksi usijamman kun yhen kerran. Kaikki se viisaus ja tieto mitä sielä annetaan ja ihimislapsen päähän isketään ei taho tarttuva sinne ihimisen aivokoppaan aina niin kun leikintevolla, tosityötä siinä tarvitaan ja sitä suomalaista sisuva, jos sitä ennää lieneekää muuvalla kun makijaisloovissa. Semmoselta se joskus tuntuu tämä nukyajan kouluhommaki.
Se koulu, jota minäki ja kaikki minun aikakauven koululaiset kävivät oli kiertokoulu. Kiertokoulu silti kun se aina talaven aikana kierti talosta talloon. Kuus viikkuva aina yhellä kylällä ja sitte siirty seuraavalle kylälle. Joskus me saimma olla kahessaki paikassa koulussa samana talavena, kun oltiin jo niin isoja, että pystyttiin omin jalakosa matkat kulukemaan.
Koulukirijoja ei ollu ylen palijo. Oli Raamatunhistorija, Vähäkatekismus ja Sisälukukirija ja sitte aivan pienimmille oli aapinen, josta opeteltiin aat ja oot ja kaikki tarpeelliset alakutievot lukemisen vaiherikkaaseen maailimaan. Muistan kun äiti kerto, että minä olin yhen päivän lukenu koulussa aapista ja seuraavan päivänä iltana olin tullu kottiin, hypelly yhellä jalalla ja huuvellu, että en oo ennää aapiskukko ja sisälukukirija oli kainalossa, joten ei me sen ajan koululaisetkaa aivan tyhymijä oltu...
Läksyt oli osattava melekeen sanasta sannaan ulukomuistilta, muuten jäi kyönään niin kauvaksi kun läksy selevesi. Harvon sitä sentään kyönässä oltiin, se oli niin suuri häpijä, että parraasa mukkaan yritettiin lukija läksyt kotona. Muistan kun yhen kerran kävi niin, että Aapolta oli unehtunu nelijäs käsky, joka meillä oli sillon läksynä. Aappo luki aina yhteen hengenvettoon oikeen joutuin, että meijän pittää pelijätä ja rakastaa Jumalaa niin että siihen se aina pysähty. Opettaja vaati aina uuvelleen yrittämmään ja viimmen Aapolla oli jo kyyneleet silimissä kun hän koitti lukija, että meijän tullee pelijätä ja rakastaa. Opettaja kivahti, että ketä meijän pittää pelijätä? Aappo hättäysi aivan kokonaan ja sano, että opettajjaa. Sillonkos me toiset ruvettiin nauramaan vain siitä ei seurannukkaa hyvvää. Opettaja kahto hyvin vihasesti ja komenti meijät nurkkaan seisomaan kymmeneksi minnuutiksi. Sano vielä, että saisitta panna luuvan silimillennä ja hävetä sitte. Aapolle opettaja sano, että ei sen tarttekkaa jäähä kyönään, opettele se nelijäs käsky kotona huommeseksi. Aappo pääsi heti lähtemään kottiin ja kahto meihin nurkissa olijoihin hyvin vahingoniloisen näkösenä...
- Hilija

(Lainakuva: weheartit.com)

> Joku muu kuin Amélie

Välillä on edelleen tyhjä olo. Silloin raaputan hissin seinään typeriä sydämiä avaimella tai jätän ikkunan auki niin, että kuuntelemani musiikki kantautuisi jonkun kadun tallaajan korvaan. Että joku ottaisi minuun kontaktia, loisi katseen tai muodostaisi kysymyksen yksin omaan minulle. Ja minä tuntisin kummaa tyytyväisyyttä, kun olen tahallani aiheuttanut ihmetystä.
Yksinäisimmät ihmiset käyvät kaupassa siksi, että joku sanoisi heille päivää tai hei. He hypistelevät kauraleipäpusseja ja vilkuilevat, tekevätkö muut samaa. He valitsevat leipänsä päälle juustoja, joita eivät ole ennen maistaneet, mutta täytyy saada pientä jännitystä päivään. He huokaisevat pitkään, jos kassajono onkin pitkä, ja on valittava itsepalvelukassa (enintään viisi tuotetta, kiitos). Ja mitä siihen hissiin tulee, niin matka yhdeksänteen kerrokseen kestää sen verta kauan, että ehtii kaivertaa yhden sydäntä muistuttavan kuvion. Mutta tosiaan vain yhden, sillä se seinä on aika vahvaa materiaalia. Sen reaktion minä haluaisin; "Hei tyttö, mitä sä oikein ajattelet?" Sitä ei ole kysytty minulta vähään aikaan. Olen yrittänyt kysyä sitä itse itseltäni, mutta sitä ei lasketa.

Oletteko nähneet Amélie-elokuvan? Hänellä on lapsena hurja mielikuvitus, näkee pilvetkin pumpulisina pupuina ja ottaa niistä kuvia. Minä vain haaveilen sellaisesta. Tapanani on työntää pääni ikkunasta ja katsella suuria pilviä, olivatpa ne tummia tai vaaleita, ja tuumailla, mihin suuntaan ne ovat matkalla ja miksi.
Kerran palasin keskustasta kotiin, koska rupesi yhtäkkiä satamaan isoja pisaroita. Riisuttuani kengät eteisessä, hypähdin ikkunaan ja huomasin, että sadepilvet ovat vasta matkalla kerrostalomme ylle. Minä olin niitä nopeampi. Puolen tunnin kuluttua aloin kuulla ropinaa, ja sitä kesti koko illan. Viereinen puisto vettyi, vasta maalatut graffititöhryt alkoivat liueta pois puiselta penkiltä. Pilvet näyttivät raskailta. Jos olisin voinut kurkottaa pilvenreunaan asti, olisinko tuntenut märän hattaran sormenpäässäni? Hattaroiden täytyy olla samaa massaa kuin pilvet, onhan sadevesi usein makeaa. Ehkä minussa sittenkin on jotakin samaa Amélien kanssa.
Hänestä tulee mieleen myös punaiset huulet ja siististi kammatut mustat hiukset, jotka eivät koskaan törrötä sinne tänne, vaikka se sopisi luonteeseensa. Hän on tyylikäs, vaikka mielikuvitus on pysynyt samana aikuisiälle saakka. Hän ei hötkyile, vaan suunnittelee liikkeensä tarkkaan. Hän on ihana. En ole kuullut vielä kenenkään sanovan, ettei tunne Amélie-elokuvaa. Sehän olisikin varsinainen synti, sillä meillä täytyy olla vaihtoehtoja esikuviemme suhteen.
Voisinko minä olla esikuva jollekin, joka huomaa sydämeni tai kuulee musiikkini? Voisinko minä punata huuleni yhtä punaisella huulipunalla ja kuulostaa uskottavalta huudahtaessani bonjour?

Jos muovipussin sitoo kiinni niin että sinne jää ilmaa, onko se todella täynnä ilmaa? Entä jos osa minun ajatuksistani pujahtaa sen muovipussin sisään, enkä siksi pysty käsittelemään niitä? Tänään minulle iski suuri halu täyttää sängyn aluseni pikku pusseilla ja sitten rojahtaa sänkyyni mieli täysin tyhjänä. Sen sijaan makasin siinä, täysin liikkumatta, ja pääni oli täynnä ajatuksia vuokranantajan soittopyynnöstä naapurin kissan mouruamiseen.
Kun suljin silmäni, näin puisen oven pamahtavan kiinni, ja oli pakko katsahtaa taas valkoista seinää. Sanotaan, että kun yksi ovi avautuu niin aukeaa toinen, mutta en ole vielä havainnut tätä uutta ovea. Vai täytyykö minun löytää se ovi, tai vaikka pikkuinen ikkuna, itsestäni? Sitäkö se tarkoittaakin, että löydän jotakin uutta, ja se voi olla jokin asia minussa itsessäni, mitä en ole vähään aikaan huomioinut? Katsotaanpa. Minä olen syönyt vitamiineja välttääkseni flunssan oireita. Olen siis huolehtinut terveydestäni. Ylläni on Stockmannin alesta löytämäni hame, jonka olen silittänyt ja jota olen ihaillut kokovartalopeilistä tuhat kertaa. Olen siis hemmotellut itseäni. Se peili on ehjä, mutta epäilen sen välittävän väärää feng shuita. Minähän tulin katsoneeksi siihen, kun oikeasti huomasin ulko-oveni sulkeutuvan. Ei se ihan tömähtänyt, mutta meni lukkoon asti kuitenkin. Ja sitten minä vain tuijotin sitä, ja sitten toistamiseen peiliäni, jossa olin minä. Minä tuijotin itseäni, joka jäi siihen paikalleen ja joka ei tiennyt, mitä kuuluisi tehdä.
Jääkaappini on täynnä ruokaa. Tiedän kauppaan mennessäni, mikä kassajono on lyhin. Hameeni pysyy rypyttömänä, vaikka kantaisin ostokseni tänne ylimpään kerrokseen. Tai vaikka tanssisin huoneistossani ikkuna auki. Mitään muuta en osaa tehdä. Jos olisin oikea Amélie, keksisin vastauksen, ja musiikkini olisi vain minulle, ja ne huudot olisi tarkoitettu jollekin lainrikkojalle. Mutta minä en ole se, joka sitä lakia on nyt rikkonut.