Luuranko

"Laulaa laulujansa hän"
Herra Ylppö & Ihmiset - Nokkostähti

Soundi on arvioinut levyn neljällä tähdellä, ja kirjoittaa lempparibiisistäni näin: "Ylpön lyriikoista esimerkiksi Tulipäähippiäinen pitää yllä elämänmakuista suhdekerrontaa, mutta tällä kerralla myös runollisempi teksti irtoaa."

Kiitos tästä levystä. Suomalainen rock (ja melankolia) voi hyvin.

Lainakuva: soundi.fi

Harjoitus 7

Tunnista minut

Se alkoi lokakuun ensimmäisenä. Jotenkin se onnistui yllättämään, ihan niin kuin aina edellisinäkin kertoina. Kylmä saartoi minut ja halusi kyteä minussa, luissani. Mieleni muuttui äkkiä haikeaksi siinä sateen alla. Mutta siltä ei voinut välttyäkään. Ei surulta, eikä lumisateelta.
Talvi oli koittanut jo kukkuloiden toisella puolella, ja sitten joku vain päätti, että nyt hän haluaa sen meidän kaupunkiimme. Ensimmäiset merkit havaittiin keskustorilla. Naapurini eläkeläisrouva luuli silmiensä valehtelevan, kun havaitsi laukustaan pilkistävien ruusujen muuttavan väriään punaisesta siniseen. Hän nosti vahvasankaiset silmälasit nenälleen katsoakseen uudelleen. Terälehdet saivat siinä silmänräpäyksessä kohmeiset reunat, ja rouvan sormet alkoivat palella. Hänelle tuli kiire kavuta kotiin.
Minun piti kiittää, mutta unohdin. Rouva piti minulle ovea auki, kun hakeuduin myös sisätiloihin lämmittelemään. Hän näki tyhjenevän katseeni oven sulkeutuessa, mutta ei sanonut mitään. Hän vain hymyili, mitä suupieliensä kankeudelta vain kykeni. Hänen laukkunsa vetoketju oli jäänyt auki, ja sinisten ruusujen kimallus osui verkkokalvoilleni. Rouva katosi asuntoonsa. Osasin kuvitella, kuinka hän sitten nosti ruusukimpun syliinsä ja piti sitä aarteenaan, vaikka kukinnot eivät olleet enää lämpimiä ja syvänpunaisia.

Minä olisin halunnut hymyillä. Katsoin ikkunasta, kun pienet linnut painelivat jaloillaan kuvioita hankeen. Kellotornin viisarit liikkuivat samaan tahtiin, kuin aina ennenkin. Aikaa oli kulunut jo, mutta minä vain odotin. Ei se viima, joka koetteli arpiani, vaan ne muistot, jotka yhä uudelleen herättivät minut keskellä aamuyötä. Yritys olla ihminen ihmisenvaistoineen, mutta toisaalta tarve luoda nahka uudelleen.

Kirpeänä lauantaina naapurin rouva laahusti jälleen torin poikki. Minua vihloi alaselästä, mutta tällä kertaa en antanut sen näkyä. Rouva nyökkäsi minut nähdessään, oli kiireisen näköinen nytkin. Seurasin jäätyneeseen maahan muodostuneita kolhuja ja pohdin, mistä ne pienet linnut aina ilmestyvät. Ja mitä jos en koskaan enää voisi olla oma itseni tässä tutussa kaupungissa.
Lunta satoi lisää, vaikka sitä oli kertynyt jo kattojen täydeltä. Sitä oli olkapäillä ja kengänkärjissä, mustien lyhtypylväiden päällä. Häntäni oli kasvanut näkyvästi, mutta se pysyi piilossa pitkän takkini alla. Olin pistänyt merkille, ettei se pitänyt kylmästä. Talvi kuului minulle silti yhtä paljon, kuin muille kaupunkilaisille. Sopeuduin omalla tavallani asuntoni takkatulen ääressä.
Sinä iltana takkani todella loimusi. Tunnustelin suomujani, jotka olivat eri väriä ihoni kanssa. Mutta ne olivat pehmeitä, vaarattomiakin, vaikka ei minusta tuntunut vieläkään aivan omalta. En ollut enää moneen viikkoon tuntenut kyynelten kosteutta silmäkulmassani, mutta en myöskään lämmittävää iloa poskillani. Minusta oli tullut itselleni vieras.

Viikkoa myöhemmin kukkuloiden toisella puolella sijaisevassa kaupungissa vastaanotettiin minun kirjoituskoneellani allekirjoitettu kirje: "Rakas ystävä. Anna minulle voimia silloin, kun jalkani eivät jaksaisi kantaa minua. Luo minuun uskoa, että taivaan pumpuliset pilvet liikkuvat huomennakin, niin kuin kellotornin viisarit liikkuvat. Ennen kaikkea, suo minulle iloa ja kirjoita takaisin."

Lainakuva: weheartit.com

Harjoitus 6

Ojenna minulle kätesi

Löysin Olavin ullakon lattialta vanhojen vinyylien saartamana. Hän piteli kädessään yhtä ja katseli sitä tarkkaan. Poika oli saanut itsensä rauhoittumaan, hiljentämään kumman kaiun mielessään.
Jäin nojaamaan siihen ovelle ja pysyin aivan hiljaa. Tunsin syyllisyyttä toisen puuhien tarkkailusta, mutta olin ollut jo jonkin aikaa huolissani. Olavi oli pikkuveljeni, jonka päälle oli siroteltu ylimääräistä energiaa. Jotakin kimaltelevaa keijukaispölyä, jota meistä muista ei havainnut. Nyt sitä pölyä kimalteli ullakon täydeltä, niin että pimeä oli lakannut olemasta pimeää.
Koko talomme kuului olevan hiljainen. Vanhemmat olivat menneet jo nukkumaan aikaisten aamuvuorojensa vuoksi, ja uskoneet Olavinkin käpertyneen jo peiton alle. Isosisko Stella oli aiemmin päivällä tekstannut jäävänsä yöksi poikaystävänsä luo. Minä olisin nyt vastuussa pikkuveljestä, mutta en malttanut keskeyttää häntä vielä.

Vinyylejä oli paljon. Nyt ne järjestäytyivät aakkosten mukaan ullakon lattialle Olavin kontatessa edestakaisin. Hän luki kansitekstejä puoliääneen sormen osoittaessa jokaista kirjainta vuorotellen.
Hänellä oli ollut vaikeuksia oppia lukemaan, opettajan mukaan erityisluokan ovi oli jo avautumassa. Tämän kuultuani koulusta kotiutuessa, olin heti etsinyt kaikki värikkäät palikat syliini, pudotellut ne olohuoneeseen ja auttanut Olavia tavaamisessa. Sen aikaa, kun tämä oli malttanut pysyä aloillaan.
Äiti toppuutteli kotiin soittelevaa opettajaa, kun samaan aikaan kotiopetus oli käynnissä. Äiti tuhahteli lopettaessaan puheluja, ja kertoi sitten isälle kummastelevia terveisiä. Olavin sanottiin rikkovan luokan ilmapiiriä. Muu 3B oli kuulemma yllättävänkin rauhallinen, mutta "Yksi ylivilkas lapsi erottuu joukosta". Kotona koulureppu sai aina kyytiä, kun sitä heiteltiin nurkasta toiseen. Lopulta äiti tai isä nosti sen ja pyysi poikaa viemään huoneeseensa.
Äidin silmien alla oli nähty useammankin kerran tummat pussit. Hän keitti aamuisin vahvat kahvit ja meikkasi vasta matkalla töihin. Stellan mielestä isässä ei näkynyt väsymyksen merkkejä, mutta pari kertaa tämä oli polttanut tupakkaa takapihalla. Tumpit oli jätetty maahan kuin ajatellen, että ne vielä peittyisivät nurmen sekaan.

Siinä se istui edelleen sormenpäät pölyyntyneinä, pikkuinen iltatähti. Hän alkoi haukotella, ja näytti jo, kuin hän aikoisi oikaista siihen nukkumaan.
- "Kop kop", huhuilin ja koputin ovenpieleen. Olavi säpsähti katsomaan suuntaani.
- "Mitä sä täällä yksin valvot?"
- "Ei saa säikytellä", hän sanoi tiukkaan sävyyn. Astelin hänen viereensä ja kyykistyin.
- "Mennäänpä nukkumaan. Et saisi valvoa näin myöhään, vaikka huomenna ei olekaan koulua," pyysin rauhallisesti. Mutta poika ei ollut kuulevinaan, vaan alkoi kerätä vinyyleistä pinoa ilman kansia.
- "Äiti ja isi luuli sun olevan jo sängyssä. Kai sua väsyttää?"
Odottelin reaktiota. Mykkäkoulukin on eräänlainen suojautumiskeino. Aloin itse kerätä vinyylien kansia pöydälle, jonka päältä hämähäkki laskeutui polvelleni. Hypähdin taaksepäin ja huitaisin kahdeksanjalkaisen kauemmas.
- "Eikö sua yhtään pelota olla hämärässä?" kysyin.
- "Ei. Mutta jos sua pelottaa, niin sun pitää jättää mut rauhaan".
Yritin selittää, että vanhemmat kyllä huomaisivat, jos olisimme väsyneitä seuraavana päivänä.
- "Tuskin ne huomaa mitään, kun eihän ne oo koskaan kotona", totesi veli. Ahaa, pääsinköhän viimein ongelman ytimeen. Vanhemmat työskentelivät molemmat firmassa, josta oli juuri irtisanottu paljon työvoimaa. Siksi heillä oli nykyään enemmän kiire kuin aiemmin. Somaa, että isä oli kiinnittänyt äitiin huomiota tämän aloittaessa samalla työpaikalla, mutta sitten keskustelut ja ongelmat olivat siirtyneet sieltä kotiin.
Olavi potkaisi seinää mutta katui sitä samantien, kun varpaisiin alkoi koskea. Huomasinko tosiaan vasta nyt surumielisuuden hänen kasvoiltaan. Vedin veljen itseäni vasten ja halasin häntä. Tunsin hihani kostuvan pienistä kyynelistä, jotka olivat peräisin pettyneistä silmistä. Minun teki pahaa nähdä pikkuveli surullisena. Tällä kertaa se ei johtunut vanhempien määräyksestä vähentää television katselua, vaan jostain isommasta.
Se halaus oli pitkä, mutta toivottavasti turvallisen tuntuinen veljeni mielestä. Tiesin, että minun täytyisi jutella Stellan kanssa. Jospa hän kutsuisi poikaystävänsä vaihteeksi meille. Voisimme pitkästä aikaa pelata Muuttuvaa labyrinttiä, lämmittää kaakaota kattilassa ja herkutella vaahtokarkkien kera.
- "Mennäänkö nyt alas, niin peittelen sut?" kysyin Olavilta. Hän nyökkäsi vastaukseksi. Kädestäni pidellen hän laskeutui alas vintiltä. Ja niin avasin hänen peittonsa, ja hän kapusi mahdollisimman lähelle seinää.
- "Ootko sä huomenna kotona?" kuulin vielä kysyttävän vaimealla äänellä, kun hiivin sulkemaan ovea.
- "Joo, huomenna me leikitään koko päivä", sanoin ovesta tulvivassa himmeässä valossa.
- "Hyvää yötä".
- "Hyvää yötä". Viimeinen kyynel kuivui pojan otsakiharaan. Ovi sulkeutui, viimeinen valo sammui.


Lainakuvat: weheartit.com

Harjoitus 5

Tuo tuoksu asunnossamme

Oikeastaan tiedän, miten minulle tulisi käymään vuoden loppuun mennessä. Joutuisin ikävöimään jälleen, vaikka kuinka vannoisin itselleni, etten tahtoisi. Se olisi kuin eräässä kappaleessa: "Sinä lähdit Pariisiin, sanoit olevasi onnellinen". Ja minua ei odottaisi kotona enää kukaan. Jäisin aamulla makaamaan sänkyyni ja miettimään, miksi minun täytyy kokea sellaista. Vannoisin, että se olisi viimeinen kerta, viimeinen päivä, kun tuhlaan kaikki ajatukseni toiseen.

"Ennen uutta unta soitat sittenkin". Henri pitäisi minun numeroni. Hän ei tajuaisi, että minuun sattuu, vaan olettaisi meidän olevan edelleen ystäviä. Ystävyydestä se alkoi, mutta päättyisi teennäiseen hymyyn. Se olisi totuttelukysymys, sillä olen vältellyt moista teennäisyyttä kuin pahan ilman lintuja. Joskus ne sanomattomat sanat ovat niitä merkitsevimpiä. Kyllä kai sen katseestakin näkee, että jotakin on tapahtumassa. Mutta ei, sitä on niin helppoa lähteä ovesta ulos. Tähän mennessä hän on aina palannut.

Mitä sitten tarkoitan vuoden lopulla, niin Henri on usein maininnut haikailevansa tutkimusmatkalle jonnekin kauas ja pian. Se on ollut sellainen heitto jääkaapin ovessa roikkuen. Minä olen kuunnellut kahvinkeittimen porinaa alkuillan ramaistessa, kun hän on palannut juoksulenkiltään nälän yllättämänä. Nojatessani tiskialtaaseen hän on sulkenut jääkaapin oven kuin olisi unohtanut, mitä on etsimässä. Sitten painunut suihkuun tuijotukseni niskassaan.

"Sen nimi on liian paljon ja liian myöhään." Mielikuvitukseni on herännyt oikein kunnolla, kun C-rapun kirjapiirin keskustelut ovat lähteneet joka kerta rönsyilemään pitkin seiniä. Kun yksi naapuri on kehottanut minua löytämään enemmän yhteistä aikaa, toinen on kärjistänyt parisuhteen kiroja. Kotona olen saattanut sulkea kirjan ja pohtia, miksi emme Henrin kanssa juuri käsittele vakavia aiheita. Sormeni ovat valinneet pikanäppäimillä Pauliinan numeron, jotta saisin vielä yhden näkökulman päivän pohdinnalleni.


Tässä minä kuuntelen kirjoituspöytäni ääressä, kuinka tuuli humisee 1960-luvulla asennetuissa ikkunoissa. Käykö se tuuli nyt hänen hiuksissaan ja tuo uuden tuoksun asuntoomme palatessaan. Onko hän edelleen minun tyhjä kankaani, johon sommittelen värejä ja tunnetiloja. Minä tahdon olla sitä hänelle.

Lainakuva: weheartit.com

Piste.

"Huutakaa buu, elämänne helpottuu"
Herra Ylppö & Ihmiset - Buu


Rakas päiväkirja. Pitkästä aikaa teen itselleni jotain todella oikein.

Mulla on ollut tosi naiivi tapa venailla juttuja ja ihmisiä. Nyt pistän pisteen tälle venailulle. Hoksasin tämän kuullessani muutamalta tutulta, että ne järjestävät tarkoituksella enemmän omaa aikaa, koska arki koostuu yleensä kiireestä.
Tapanani on ollut ajatella, että seurassa kaikki on kivempaa. Mutta viihdyn myös yksin. Nyt mulla on tarve todistella sitä itselleni.

Yksi tärkeä selvitettävä juttu on, että missä menee henkilökohtainen rajani tekstin tuottamisessa. Olen kirjoittanut muutaman niin kutsutun kirjoitusharjoituksen suoraan tänne blogiin ihan näyttääkseni itselleni, että saan niitä aikaan halutessani. Ja muutkin saavat lukea niitä vaikka iltapuuhien lomassa. Mulla on erilaisia ideoita aina jollain paperilla tai omassa muistissa muhimassa, mutta kaikista ei saa rakennettua runoja.

Haaveilu täytyy keskittää seuraavaksi johonkin sellaiseen yksityiskohtaan, joka on toteutettavissa mun omilla voimavaroilla.

Lisäksi haastan itseni lenkkeilemään jokaisena päivänä tällä viikolla, 30-60 minuuttia kerrallaan. Nyt maanantaina kävelin Kalliossa ja Kalasatamassa. Tällä kertaa mukana ei ollut kelloa, koska halusin lähinnä tunnustella, milloin väsymys ja kyllästyneisyys hiipii kehoon.

Muuten, korjasin tätä postausta miljoona kertaa saadakseni rakennettua selkeitä lauseita. Kyse on kuitenkin päätöksistä, jotka saavat oloni hyväksi ja jotka haluan jakaa.

Lainakuva: weheartit.com

Kameran tyhjennystä

"Räkänokat rannoilla roikuttiin"
PMMP - Kesä -95