Ihan snadisti yksinäinen avovaimo

Tuntuu oudolta olla yksin kotona. Avovaimoni on ollut nyt pari päivää perheensä luona (n. 5h junamatkan päässä), ja minä jo ikävoin täällä. Ollaan soiteltu joka päivä, ihan kuten suhteen alussa taisi olla tapana, mutta en ole siltikään tottunut tähän odottamiseen. Tiedän missä toinen menee ja että hänen on kiva jutella kuulumisiaan. Tietysti olen iloinen siitä. Mutta musta on tullut olen tällainen ruikuttaja. Kuin uskollinen vahtikoira, joka häntää heiluttaen kuuntelee naapurien ovien pamahduksia ja kuvittelee, että seuraavat äänet tuottaa omistaja.

Ei mulla toki täysin tylsää ole ollut, koska nautin myös omasta ajasta. Menin tosi mielellään yksin leffateatteriin, ja osaan putsata kissanvessat ja kastella kasvit kotona. Olen tehnyt ruokaa, joka ei maistu puoliskolleni, pessyt ahkerasti pyykkiä jotta sukat eivät taas heti loppuisi kesken. Olen saanut kaikki neljä kissaa mukaan samaan piilotusleikkiin, katsonut kaapista löytyviä leffoja. Mikä parhainta, olen hieman aloittanut erästä omaa projektia. Siitä en kuitenkaan halua kertoa enempää, koska olen sen verran taikauskoinen, että luulen suunnitelmani menevän siten myttyyn.
Miksikö en ole käynyt enempää ulkona? Koska mua vaivaa edelleen nuha: jatkuva niistäminen ja aivastelu vaivaannuttaa. Käteni on sentään juuri ja juuri parantunut.

Minä kun joskus epäilin, etten ymmärrä romantiikasta. Nykyään en vaivaannu hellyydenosoituksista julkisillakaan paikoilla. Oikeasti voisin vaikka pitää luennon aiheesta "Kuinka hemmotella kumppaniasi" tai "Älä pelkää suhteen arkipäiviä".

Ensi-iltaleffassa

Mulla on nuha, mutta siitä huolimatta kävin elokuvissa. Toivoin kovasti, ettei salissa aivastuttaisi tai niiskututtaisi yhtä paljon, kuin parina päivänä. Aurinkolasien takaa ei huomaa, että silmiä kirvelee. Tällainen olotila saa mut vähän hermostumaan: entä jos kaikki huomaa ja katsoo oudoksuen? Ei ole sinänsä erikoista sairastaa nuhaa, mutta nyt on lämmin kesäpäivä, suorastaan hiostaa. Kurkku on kuiva yhtenään.
Lasipalatsilla tehdään suurta remonttia. Avaan päättäväisesti oven; kai tästä voi mennä. Minua ennen lippujonossa on kaksi lasta, jotka juttelevat, että ovat saaneet vanhemmilta paljon rahaa. Täysien popparikulhojen kanssa lapset pomppivat tuonnemmaksi odottamaan elokuvaansa. Minä tokaisen haluavani yhden lipun seuraavaan Ollaan vapaita- näytökseen. Valitsen paikan takarivistä. Myyjä kysyy paikkanumeroa uudestaan. Ei varmaan kuule koska puhun vahingossa hiljaa, mulla on korvat ihan lukossa.
Olen säästämisen ilosta ostanut irtokarkkia päärautatieaseman karkkikaupasta. Pussi on suuri ja rapisee, olisipa voinut valita muovisen pienen. Kun salin ovi aukeaa, menen sinne heti ja olenkin vasta toinen istumassa. Edessäni istuu keski-ikäinen nainen. Ajattelin elokuvani olleen suunnattu nuoremmalle ikäpolvelle, mutta kuka sitä muka määrittää. Katselemme toistuvia mainoksia kahden kesken, kunnes saliin rymyää joukko nuorisoa, ja heidän jäljessään muutama suunnilleen saman ikäinen teini. Klo 12.50 leffanautinnon jakaa yhteensä ehkä 13 henkilöä. Mutta kukaan ei huuda tai kilju, vaikka hauskaa onkin. Ei rapistele, heilu.

Elokuva on mielestäni moniulotteinen. Siinä kohdataan pitkästä aikaa ja eletään vaihtoehtoista elämää, lauletaan ja soitetaan, nauretaan ja riidellään, ja tärkeintä on, että asiat tehdään yhdessä. Jos kyynel vierähtää silmäkulmaani niin syystä, että minäkin haluan elää tätä elämää, jota parhaillaan elän. Kuinka tärkeää on kohdata itsensä ja havahtua tunteeseen, että omistaa sen mitä tarvitseekin. Välillä ollaan kaukana jostakin rakkaasta, mutta sitten nähdään taas. Ollaan nuoria, itsepäisiä mutta rakastettavia. Suunnitellaan tulevaa ja annetaan romahtaa jos niikseen tulee, mutta mitään ei tarvitse tehdä ihan yksin. On rohkeutta päättää ja tehdä itse, rohkeutta on myös antaa toiselle osa omastaan.
Näitä tuntemuksia elokuva herätti minussa. Se oli minustakin hauska ja olisin naurahdellut ääneen, jos olisin ollut jonkun seurassa. Nyt suosittelen tätä mm. Maria Ylipään ja Riku Niemisen tähdittämää kotimaista uutuutta teille, jotka luette blogiani.

Kun menette leffateatteriin kyseisen elokuvan tai jonkun muun hyvän vuoksi, ostakaa poppareita paikan päältä, niin saatte kunnon kokemuksen. Nauttikaa ja puhukaa siitä jälkeen päin.

Lainakuva: yle.fi

Lehtijuttu yliherkkyydestä

Olen kiitollinen, että minullekin ominaisesta yliherkkyydestä puhutaan. En tosiaan uskonut sen olevan niin yleistä miltä nyt näyttää.
Me Naiset- lehti on haastatellut tästä Anne Kukkohovia, joka toivoo mieheltään ymmärrystä mielialanvaihteluihin. Yllätyin, että julkista työtä tekevä, rohkean oloinen nainen paljastaa kärsivänsä yliherkkyydestä. Mutta eipä se niin päällepäin näy, vaan ihmisen sisällä myllertää tunteita ja tuntemuksia, jotka ovat aina välillä mennä solmuun.